”Pieni tuli sytyttää palamaan suuren metsän! Ja kielikin on tuli.” Tämä lukukappaleessa kuulemamme apostoli Jaakobin havainto on nyt jos koskaan totisinta totta. Koskaan ennen muutaman sanan harkitsemattoman tai harkitun viestin ei ole ollut mahdollista levitä niin nopeasti ja saada aikaan niin laajoja ja voimakkaita reaktioita kuin tänään. Sähköisessä mediassa leviävät valheuutiset, provosoivat kuvat, asioita yksinkertaistavat, mustavalkoiset kommentit ja vihapuheet ovat todella tuli, joka yhä uudelleen sytyttää metsän. Ne sytyttävät metsän, jonka suurten joukkojen näköalattomuus, turhautuminen, pelko ja viha ovat vähitellen kypsyttäneet tulenaraksi ja räjähdysalttiiksi.
Sanojen sytyttämät palot jättävät pahimmassa tapauksessa jälkeensä tuhoa, kuolemaa ja surua, niin myös viime viikkoina. Väkivalta ja terrori luovat jälleen uutta epävarmuutta, pelkoa ja vihaa. Ne puolestaan ovat herkästi ohjailtavissa yhä uusilla sanoilla. Ratkaisevaa on, millaisia sanoja nyt lausumme tai lähetämme, millaisia sanoja seuraamme ja millaiset sanat muuttuvat teoiksi. Tartummeko sanoihin, jotka osoittavat ongelmien alkuperäisiä syitä ja etsivät niihin hitaasti toteutettavia, mutta kestäviä ratkaisuja? Tartummeko sanoihin, jotka kutsuvat vuoropuheluun ja sovintoon, sanoihin, jotka varoittavat yleistyksistä ja vastakkainasetteluista? Vai onko meidän helpompi tarttua sanoihin, jotka vahvistavat pelkojamme, vaativat muurien rakentamista ja kovia otteita, vaikeuttavat vuoropuhelua ja hädänalaisten auttamisesta?
Sanojen voimaa hyvään ja pahaan voimme katsoa monesta näkökulmasta. Työvuosieni aikana ja niiden jälkeenkin olen lukuisat kerrat kuunnellut arkaa ja epävarmaa ihmistä, joka on itkien kertonut kenties vuosikymmeniä sitten hänelle ja hänestä lausutuista ja kirjoitetuista sanoista. Noiden sanojen haavoja ja vammoja tuo ihminen on elämänsä ajan kantanut. Ne ovat tehneet hänestä aran, epävarman, itseään häpeilevän ja vähättelevän ihmisen.
Toisaalta olen tavannut ihmisiä, jotka ovat kiitollisina muistelleet niitä rohkaisevia ja kannustavia sanoja, jotka kerran ja yhä uudelleen ovat antaneet heille rohkeutta ja vieneet vaikeuksienkin läpi elämässä eteenpäin.
Onneksi moni ihminen on rohjennut kertoa niin kipeistä kuin hoitavista ja rohkaisevista kokemuksistaan myös julkisesti. Näin he ovat muistuttaneet meille niiden sanojen painoarvosta, joita me toisillemme arjen keskellä tulemme lausuneeksi. Sähköinen viestintä on tuonut sanoillemme aikaisempaa enemmän teho- ja tuhovoimaa. Vastuu ei ole vain viestin liikkeelle panijan. Jokainen viestin levittäjä kasvattaa leimaavien, haavoittavien ja lannistavien, mutta myös kannustavien ja rohkaisevien sanojen vaikutusta.
Helposti ajattelemme, että vihapuheeseen syyllistyvät helpoimmin ne, joiden maailma on pieni, jotka eivät pysty näkemään asioiden monimutkaisia syy-yhteyksiä, ja ne, joilta puuttuu kyky lähestyä asioita analyyttisesti ja käyttää kieltään sivistyneesti ja korrektisti. ”Te käärmeen sikiöt, kuinka teidän puheenne voisi olla hyvää, kun itse olette pahoja!” Nämä ankarat sanat Jeesus osoittaa kuitenkin fariseuksille ja kirjanoppineille, siis niille, joilla on sekä tietoa ja sivistystä että sana hallussaan, siis niille, joiden vastuu sanoistaan oli erityisen suuri.
Kenties olemme huomanneet saman kuin maailman monet kansanjohtajat ja terroristipäälliköt: Ennakkoluulojen ja vihan kylvö onnistuu tehokkaimmin, kun se kääritään hurskaaseen tai isänmaalliseen fraseologiaan tai kun vedotaan kuulijoille tuttuihin tosiasioihin tai sopivasti valittuihin tutkimustuloksiin. Toisen ihmisen mitätöiminen ja lannistaminen voi olla purevinta, kun viillämme kylmän viileästi, korrektein sanakääntein ja argumentein.
Jeesus puhuu sanojemme tuottamista hedelmistä. Hän mittaa sanojemme arvoa sen mukaan, mikä niiden vaikutus ympäristössään on. Olemme todenneet, että sanat voivat yllyttää pelkoon ja vihaan. Ne voivat kantaa vihan, alistamisen, kuoleman ja surun hedelmiä. Toisaalta ne voivat kantaa vaikkapa sovinnon, yhteyden, elämänrohkeuden, vapauden ja ilon hedelmiä.
Yliopiston työkauden alussa meidän on hyvä kysyä itseltämme, millaista hedelmää minun sanani kantavat opiskelu- ja tutkijayhteisössäni. Olenko osaltani luomassa ympärilleni innostavaa ja kannustavaa työskentely- ja opiskeluilmapiiriä. Autanko omilla sanoillani kaikkia muitakin saamaan itsestään parhaat kykynsä esille ja pääsemään hyviin tuloksiin.
”Mitä sydän on täynnä, sitä suu puhuu”, sanoo Jeesus. Se, kantavatko sanani enemmän hyviä vai huonoja hedelmiä, ei ole kiinni asemastani eikä ulkoisesta olemuksestani. Se ei ole viime kädessä kiinni edes tiedoistani, ymmärryksestäni tai taidoistani. Sanojeni hedelmien maku ja vaikutus riippuvat ratkaisevasti siitä, mikä minua kaiken tietoni ja ymmärrykseni, jopa tahtoni takana kantaa tai painaa, vapauttaa tai ahdistaa, mikä minua ja sanojani syvällä sisimmässäni vie ja ohjaa. Heitänkö toisten kasvoille sen syyllisyyden, vihan ja katkeruuden, jota en kestä itsessäni katsoa? Vai ohjaako minua ja sanojani se sovinto ja sisäinen rauha, hyväksytyksi tuleminen ja yhteys, se, mikä itselleni antaa vapauden, ilon ja elämänrohkeuden?
Jeesuksella oli syynsä olla fariseuksille erityisen ankara. Syy paljastuu lukemani evankeliumitekstin edellä. Fariseukset olivat nimittäin juuri tuominneet sen hyvän, mitä Jeesus oli tehnyt parantaessaan hänen luokseen tuodun mykän ja sokean miehen. Heidän mielestään mies oli saastainen ja yhteisöön kelpaamaton. Fariseukset pitivät sellaisen ihmisen auttamista vaarallisena ja tuomittavana. Siinä oli pahat voimat liikkeellä. Silloin Jeesus huomautti fariseuksille, että nämä olivat sokeita näkemään heissä itsessään vaikuttavat tuhovoimat. Siksi heidän oma kielensä oli kykenemätön siihen hyvään, jota heiltä oli oikeus odottaa. He itse olisivat tarvinneet parantajaa. Sitä he ylpeydessään ja omahyväisyydessään eivät kyenneet näkemään.
Kertomuksen asetelma panee väistämättä miettimään, millaisia fariseuksia me mielestämme sivistyneet, länsimaiden ihmiset oikeastaan olemme. Millaisia fariseuksia olemme me, jotka muistutamme muita oikeudenmukaisuudesta, ihmisoikeuksista ja heikoimpien auttamisesta, mutta sivuutamme nämä arvot pian yhteistuumin, kun pelkäämme omien etujemme ja rauhamme olevan uhattuina.
Toista, henkilökohtaisempaakaan kysymystä emme voi välttää. Se koskee sitä, miten me arjen keskellä kohtaamme toiset ihmiset. Tunnistanko itseni noista itseensä tyytyväisistä fariseuksista, jotka eivät mielestään parantajaa tarvinneet? Vai saattaisinko löytää itseni tuosta Jeesuksen luo tuodusta miehestä, joka tarvitsi parantajaa, jotta saisi nähdä ympäristönsä ja maailmansa uusin silmin ja jotta suu voisi avautua kiitokseen ja hyvää hedelmää tuottaviin sanoihin? Jos sen miehen paikalta löydämme itsemme, meillä on hänen kanssaan myös yhteinen parantaja.
*
Saarna Itä-Suomen Yliopiston lukuvuoden avajaisjumalanpalveluksessa Joensuun kirkossa