Hiippakuntamme piispa Matti Repo kirjoitti Aamulehdessä viikko sitten, että Norjan joukkomurhaaja tunnusti laatimassaan manifestissa, ettei hän varsinaisessa mielessä usko Kristukseen. Murhaaja kuitenkin katsoi, että hänen tehtävänsä on puolustaa kristinuskoa, koska länsimainen kulttuuri on joutunut uhanalaiseksi. Piispan mukaan murhaaja eristi tosiasiassa uskon ja kulttuurin toisistaan, ja “kylmä yritys puolustaa kristillistä kulttuuria ilman kristillisen uskon sisäistä vaikutusta tuotti kammottavan lopputuloksen.”
Murhaajan toimintaa selittävät monenlaiset hänen omaan henkilöhistoriaansa ja yhteiskunnalliseen tilanteeseen liittyvät tekijät, mutta perimmäinen selitys on yksinkertaisesti pahuus. Huono puu tuotti huonoja hedelmiä.
Paha ihminen tuo aina pahuutensa varastosta esiin pahaa. Ihmisen sydämen pahuus ulkoistuu, tulee esille väistämättä monin tavoin. Jeesus sanoo toisaalla Matteuksen evankeliumissa, että “sydämestä lähtevät pahat ajatukset, murhat, aviorikokset, siveettömyys, varkaudet, väärät todistukset ja herjaukset”. (Matt. 15:19)
Pahuuden ulkoistumista teoiksi asti edistää pahuuden ulkoistaminen. Kun ihminen ei tunnista ja tunnusta omaa pahuuttaan, vaan näkee pahuutta vain itsensä ulkopuolella, hän uskoo samalla, että hänellä on oikeus ja jopa velvollisuus taistella pahaa vastaan. Kaikenlaista pahuutta on tietysti syytä vastustaa – sekä itsessä että muissa. Oman pahuutensa ja kaikkien yhtäläisen pahuuden kieltävällä ihmisellä on kuitenkin tarve tarkasti määritellä ja kohdentaa paha, ja hän myös kuvittelee tähän pystyvänsä. Lisäksi oman pahuuden torjuminen synnyttää tarpeen käydä itse määritellyn pahuuden kimppuun, joskus jopa äärimmäisin keinoin. Epäilemättä Norjan joukkomurhaajakin kuvitteli olleensa oikealla ja hyvällä asialla, kun hän ryhtyi toteuttamaan omaksumaansa missiota ihmishengistä piittaamatta.
Äärimmäisiin tekoihin syyllistyneet tarjoavat meille muille yhden mahdollisuuden oman pahuutemme kieltämiseen. Mieleemme tulee helposti, että me emme itse ole heidän kaltaisiaan huonoja puita. Emmehän me ole tehneet mitään sellaisia kauheuksia kuin he, ja voimme myös ajatella, että emme missään tilanteessa voisikaan tehdä. Mutta pitääkö tämä paikkansa?
Raamatun mukaan vastaus on kielteinen. Raamattu opettaa, että jokainen ihminen voi syyllistyä kaikkeen siihen, mihin joku toinen on joskus syyllistynyt. Se, että me emme ole tehneet vastaavanlaisia kauheuksia kuin jotkut muut, on pelkästään Jumalan armoa. Meistäkin olisi voinut tulla vaikka joukkomurhaajia, jos meillä olisi ollut tietynlainen tausta ja tietynlaiset lähtökohdat, ja olisimme ajautuneet elämässämme tietynlaiseen tilanteeseen. Ihmiset toki toimivat aina luonteensa mukaisesti, eikä esimerkiksi arka ihminen rohkene ryhtyä kaikkeen siihen mihin häntä uskaliaampi. Mutta kaikki ihmiset ovat joka tapauksessa samanlaisia huonoja puita, ja sydän pahuus voi ulkoistua jokaisen ihmisen elämässä mitä hirvittävimmällä tavalla.
Paavali kirjoittaa Roomalaiskirjeessä: “Ei ole yhtäkään vanhurskasta, ei yhtäkään ymmärtäväistä, ei ketään, joka etsii Jumalaa. Kaikki ovat luopuneet ja käyneet kelvottomiksi. Ei ole ketään, joka tekee hyvää, ei ainoatakaan.” (Room. 3:10,11) On tietysti hyvä asia, jos jokin hirveä synti ei varjosta elämäämme, mutta tämä ei auta meitä yhtään Jumalan edessä, sillä Jumala katsoo sydämeemme. Hän näkee sydämemme pahuuden ja kaikki mahdolliset teot, joihin tämä pahuus voi johtaa. Eikä Jumalan edessä ole lopulta pieniä ja suuria syntejä. Jokainen synti erottaa meidät Jumalasta ja luo synkän varjon päällemme.
Niinpä kukaan meistä ei ole millään tavoin paremmassa asemassa Jumalan edessä kuin joku toinen. Mutta kaikki me olemme hyvässä asemassa Jumalan edessä. Jokainen näet voi päästä taivaaseen – kuitenkin vain yhdellä ehdolla: tekemällä parannuksen ja turvautumalla Jeesukseen Kristukseen.
Jumalan armahtaa jokaisen Jeesukseen turvautuvan, vaikka se voi tuntua epäoikeudenmukaiselta. Professori Jouko Martikainen kirjoitti jokin aika sitten Perusta-nimisessä lehdessä kadotuksesta, helvetistä. Kirjoitus sai lukijan kyselemään, että onko tosiaan niin, että parannuksen tekevä ja evankeliumin uskova sarjamurhaaja pääsee taivaaseen, mutta hänen uhrinsa sen sijaan päätyvät kadotukseen, jos he eivät eläneet uskossa? Professori Martikainen vastasi: “Näin se on. Mutta parannuksen tehnyt sarjamurhaaja on lujilla. Hän on niin lujilla, että hän mieluummin haluaisi olla yksi uhreistaan kuin se, mikä hän oli, eli himomurhaaja. Jos hänen katumuksensa, on koetellut hänen sydämensä …, ei hän voi muuta kuin kyynelvirroillaan kastella surmaamiensa haudat ja kertoa heille sydäntä särkevästi valittaen, millaisen armon hän on kohdannut. Sen lisäksi hän yötä päivää rukoilee Isän oikealla puolella olevaa Vapahtajaansa, että tämä ottaisi hänen pahuutensa uhrit luokseen.” (Perusta 4/2011)
Parannuksen tekeminen, johon meitäkin tänään kutsutaan, ei ole itsensä parantelemista. Eihän huono puu voi muuttaa itseään hyväksi. Parannuksen tekeminen on sitä, että myönnämme olevamme sellaisia kuin olemme: huonoa hedelmää tuottavia ja Jumalan tuomion ansainneita huonoja puita. Ennen kaikkea parannuksen tekeminen on Parantajan käsiin jäämistä.
Vain Jeesus, Parantajamme voi saada meidät tuottamaan hyvää hedelmää. Ja vain Hän näkee hedelmämme laadun. Meidän tehtävämme ei ole arvioida, millaista hedelmää tuotamme. Me emme voi muuta kuin jäädä Parantajan käsiin ja jättää tekomme hänen arvioitavakseen..
Tärkeää ei ole se, millaisia me olemme, vaan millainen on Parantajamme ja Armahtajamme. Hänen meidän tulee ja kannattaa keskittää kaikki huomiomme eikä itseemme. Hän ei vaadi meiltä mitään, vaan armahtaa ja parantaa meidät ilman mitään omaa ansiotamme.
Me emme voi ansaita Jumalalta mitään. Katumuskaan ei ole ansio. Ehkä professori Martikaisen kuvaus sarjamurhaajan katumuksesta panee meidät kuitenkin kysymään, että eikö meidänkin tulisi katua samalla tavoin? Vaikka me kaikki olemme samassa asemassa Jumalan edessä, me kadumme itse kukin omalla tavallamme niitä syntejä, joihin olemme syyllistyneet. Martikaisen kuvaus ei tienkään ole mikään normi, ja sekin on huomattava, että siinä on kysymys katumuksesta, jota koetaan vasta sen jälkeen, kun on ensin koettu, miten armollinen Armahtajamme on. Meidänkin katumuksemme ja synnintuntomme syvenee sitä mukaan, mitä enemmän Armahtajamme armollisuus meille kirkastuu.
Kukaan meistä ei kadu koskaan riittävästi. Ristin ryövärikään ei ehtinyt eikä osannut katua syvästi pahoja tekojaan, mutta hän jäi Jeesuksen käsiin. Muuta mahdollisuutta hänellä ei ollut, ja niin hän rukoili yksinkertaisesti: “Muista minua.” Ja Jeesus lupasi muistaa. Meilläkään ei ole muuta mahdollisuutta kuin jäädä Jeesuksen käsiin sellaisina kuin olemme. Me emme voi tuoda hänelle muuta kuin syntimme ja pahan sydämemme. Eikä hän torju meitäkään vaan armahtaa ja alkaa parantaa meitä.
Parantumisemme laitetaan vasta alulle tässä elämässä, emmekä me tosiaankaan näe sen etenemistä. Jäämme tässä elämässä parantumattomasti syntisiksi emmekä vapaudu synnin palkasta, kuolemasta. Mutta saamme olla Suuren Lääkärin hyvässä hoidossa. Hän antaa meille parasta mahdollista lääkettä: Hän antaa meille itsensä. Tämä lääke puhdistaa meidät kaikesta synnintä ja vääryydestä ja vie meidät ikuiseen elämään.