Entisaikaan lähes kaikki talossa tarvittava tehtiin puusta. Nälkävuosina sekoitettiin leipään petäjäistä. Lampaille kelpasivat kerput ruuaksi. Sitten puuta alettiin sahata, jauhaa ja muutenkin jalostaa vientituotteiksi asti. Puhuttiin ”vihreästä kullasta” ja sanottiin: ”Suomi elää metsästä” – eikä vähiten täällä Kuhmossa. Mutta nyt koronakriisi on tuonut vaikeuksia myös metsäteollisuudelle. Luonnon puhtaudesta huolestuneet varoittavat puun polton haitoista ja metsäteollisuuden päästöistä. Toisaalta puun käytölle näyttäisi kuitenkin olevan uusia mahdollisuuksia muovin korvikkeena, kuituraaka-aineena ja kekseliäässä rakentamisessa. Puun laadulla tulee olemaan yhä suurempi merkitys – ja tässähän Pohjoisen metsät ovat etulyöntiasemassa.
Metsä tarjoaa suojan ja ravinnon riistalle ja muille eläimille. Näin korona-aikana marjastus ja sienestys nousevat uuteen kukoistukseen. ”Kuulkaa korpeimme kuiskintaa …”. Tuulen suhistessa puunlatvoissa, voimme ihmetellä erämaan jylhiä maisemia sekä eläin-, kasvi- ja kivikunnan rikkautta, ja kuulla Luojamme sanatonta puhetta. Toisaalta puita kuolee pystyyn ilman saasteiden ja tuholaisten myötä. Ahnehtiessaan ihminen on metsän vaarallisin tuholainen. Mutta aina voimme paimenpojan tavoin kaivaa repusta esiin Pyhän Kirjan ja etsiä siitä apua, miten viljellä ja varjella kansallisomaisuuttamme.
Etelään päin mentäessä lisääntyy puiden merkitys ruuan tuottajana. Vapahtajan kotiseudulla kasvatettiin runsaasti viikuna-, oliivi- ja muita hedelmäpuita. Puu voidaan tunnistaa ja luokitella sen hedelmien lajin ja laadun mukaan. Päivän evankeliumissa annetaan merkitys vain äärimmäisille vaihtoehdoille – erottelun perusteena on mitä ilmeisimmin syötäväksi kelpaavuus.
Jeesuksen parantama sokea näki ihmiset alkuun puun kaltaisina. Jeesus vertaakin ihmistä puuhun. Näillä kun on lukuisia samankaltaisuuksia: Molemmat elävät pääosin pystyasennossa. Molemmat kasvavat: puu yleensä ylöspäin, ihminen ruumiin mitoissa, ja toivottavasti myös henkisesti ja kristittynä, kohti taivasta. Puilla on oksia, ihmisellä raajoja. Puulla on juuret, samoin ihminen on löyhemmin tai vahvemmin juurtunut johonkin tai jonnekin. Ihmiset muodostavat yhteisöjä, puut metsiä. Puu kaatuu, ihminen kuolee. Puilla on hedelmiä, ihmisillä sanoja ja tekoja. Päivän evankeliumin mukaan nämä kuvastavat tuottajansa lajia tai ominaisuutta.
Entä jako hyviin ja huonoihin? Puiden osalta asia lienee jotakuinkin ymmärrettävä. Mutta monesti ajattelemme samaan tapaan myös ihmisistä – ja usein niin, että minä olen se hyvä, ja paha on tuo tai nuo tuolla. Näin on ollut alusta alkaen. Kielletyn puun hedelmän syötyään mies syytti lankeemuksesta Jumalaa ja vaimoaan, itse luikertaen vastuusta. Vaimo puolestaan ulkoisti syyllisyytensä käärmeeseen.
Mutta Raamatun valossa jako hyviin ja huonoihin ihmisiin ei ole totuudenmukainen. Yhteiskunnan silmissä joku saattaa tosin saada nuhteettoman maineen ja toinen taas ei – tässä kun tuomitaan ulkonaisen lainkuuliaisuuden mukaan. Mutta miten on Jumalan edessä? ”… kaikki ovat tehneet syntiä ja ovat vailla Jumalan kirkkautta” (Room.3:23). Vieläkin voimakkaammin apostoli kuvaa kaikkien pahojen ajatusten, sanojen, tekojen laiminlyöntien lähdettä: ”Tiedättehän, ettei minussa, nimittäin minun turmeltuneessa luonnossani, ole mitään hyvää” (Room.7:18). Kaikista sanoista meidän on päivän evankeliumin mukaan tehtävä tili tuomiopäivänä – niin kuin myös ajatuksista, töistä ja laiminlyönneistä. Tilinteon tuloksena jokainen meistä ansaitsisi kadotustuomion ja jäisi ikuiseen eroon Jumalasta, taivaan ulkopuolelle! Jumala on tuomitessaan oikeudenmukainen. Synti on majesteettirikos, Jumalan lain pyhyyden halventamista. Mutta kuinka paljon myös haavoitamme sanoillamme lähimmäistä ja saamme aikaan riitaa, vihaa, katkeruutta ja mitätöimme toisen ihmisarvoa?
Kuka sitten on tuo, jota verrataan hyvään puuhun? Maan päällä eläneistä, nyt tai tulevaisuudessa elävistä ainut synnitön on Jeesus Nasaretilainen, Jumalan Poika. Ennen kuolemaansa hän teki pelkästään hyvää: auttoi sairaita ja puutteenalaisia, opetti voimallisin sanoin, antoi syntejä anteeksi, jopa herätti kuolleita. Mutta kaikki nämä viittaavat Kristuksen varsinaiseen tehtävään, jonka hän teki koko ihmiskunnan puolesta: ristinpuulle naulittuna kärsien ja kuollen, puhtaalla uhrilla hän sovitti meidät Jumalan kanssa. Hänen ylösnousemuksensa on vakuutena siitä, että ristinkuolema ei ole tappio, vaan Jumalan pelastava teko. Jeesus ja hänen työnsä on läsnäolevaa todellisuutta tänäänkin sanan ja ehtoollisen kautta. Ja kuka ikinä turvaa häneen, saa Jumalalta anteeksi. Kun uskomme, Jumala ei muistele syntejämme, vaan lukee hyväksemme Kristuksen ristillä täyttämän työn. Meitä ihmisiä on siis vain syntisiä ja armahdettuja syntisiä. Epäilijöillä vaihtelevat hetkittäin usko ja epäusko.
Miten sitten voisimme tehdä hyvää – sellaista, joka täyttää Jumalan pyhyyden vaatimukset? Joskus metsässä voi löytää kaksi puuta, jotka ovat jollakin tavoin kasvaneet kiinni toisiinsa. Useinkaan nämä kaksi eivät ole tasavertaisia, vaan toinen on toista vahvempi. Samoin on kristityn laita: Uskon myötä Kristus tulee asumaan sydämeen. Hän luo meissä uutta, Jumalan tahdon mukaista elämää, syntisen ”varjoelämän” tilalle. Galatalaiskirjeen sanoin: ”Enää en elä minä, vaan Kristus elää minussa” (Gal.2:20). Sydämessä asuva Kristus rakastaa lähimmäistä ja tekee kauttamme hyviä tekoja. Me raahaamme kuitenkin mukanamme myös ylpeää, itseriittoista ja itsekästä ihmistämme, tuota vanhaa Adamia tai Eevaa. Mutta niin kauan kuin on uskoa, kelpaamme Jumalalle: ”Sen elämän, jota tässä ruumiissani vielä elän, elän uskoen Jumalan Poikaan, joka rakasti minua ja antoi henkensä puolestani” (Gal. 2:20).
Huono ja hyvä puu – minä itse ja Kristus minussa – eivät siis ole kaksi eri ihmistä, vaan uskovan kristityn kaksi minää tai luontoa. Mutta nämä kaksi eivät voi elää sovussa toinen toistensa kanssa, vaan toisen tappio on toisen voitto. Näinhän on myös puuntaimikon laita: Jos vesakkoa ei raivata pois, istutettu puuntaimi kuihtuu, ja päinvastoin; vesakko on poistettava useampaankin kertaan.
Samoin on kristityn elämässä: teemmehän jatkuvasti syntiä. Jos sitä ei jatkuvasti perata pois, se saa vallan ja joudumme epäuskoon. Mutta jos joka päivä kadumme syntejämme, ja uskomme, että Jeesuksen tähden ne pyyhitään pois, Jeesus pysyy Herranamme ja Hengellään uudistaa elämäämme. Oppi-isämme Luther selittää: sanan ”tehkää parannus ja uskokaa evankeliumi” (Mark. 1:15, KR38) merkiystä: kristityn elämä on jatkuvaa parannusta. Tässähän on kasteemme jokapäiväinen ulottuvuus.
Sanoilla on voima, niin hyvässä kuin pahassakin. Ne luovat todellisuutta, mutta millaista? Tänä päivänä kysymys puheen kielteisestä laadusta ollut runsaasti esillä julkisuudessa – milloin vihapuheen, milloin kiusaamisen, milloin muulla tavoin yhteyttä rikkovan. Ennen vanhaan saatettiin kiroilevaa lasta kasvattaa pesemällä tämän suu saippuavedellä. Mahtoikohan tällainen kuritus kuitenkin toimia vain hetkellisesti, vastarinnan jäädessä kytemään katkeruutena sisimmässä? Vain Jeesus voi parantaa puheemme. Jumalan sana herättää ja ylläpitää uskon. Uskon seurauksia ovat Hengen hedelmät, joita kasvaa myös puheen alueella. Uskon puhetta uudistavasta voimasta on lukuisia todistuksia: kiroilevan hevosmiehen juhta sai uuden nimen, iskelmätähti sai suuhunsa uuden virren. Tällainen puhe tuo kunniaa Jumalalle ja rakentaa yhteyttä. Jumalan mielen mukainen puhe kuuluu hyvään elämään.
Monissa kulttuureissa ja uskonnoissa tunnetaan elämän puu. Ilmestyskirjasta luemme: ”Kaupungin valtakadulla, virran haarojen keskellä kasvoi elämän puu. Puu antaa vuodessa kahdettoista hedelmät, uuden sadon kerran kuukaudessa, ja sen lehdistä kansat saavat terveyden” (Ilm. 22:2). Tässä elämänpuulla tarkoitetaan ristiä. Järjelle ja silmille ristiinnaulittu tosin edustaa vain kärsimystä, heikkoutta, kuolemaa, häpeää, tuomiota, sanalla sanoen pimeyttä. Mutta ”Kristuksen veressä meillä on lunastus, rikkomustemme anteeksianto” (Ef. 1:7). ”Ristillä on synnit kannettu, tänään kaikki anteeks’ annettu”. Ja ristiin on kätkettynä kuolleista herättävä ja elämää uudistava voima. Ristiltä loistaa, sanan kautta, Jumalan kätketty kirkkaus, armon valo, meidän sydämiimme. Silloin meillä on elämän valo ja Jumalan kirkkauden toivo. ”Elämä kun menee pilalle, Jeesus antaa uutta tilalle”. Raamatun lehdiltä kaikki kansat saavat kuulla sanoman, joka tuo lääkkeen ihmisen vakavimpaa vaivaa, syntiä, vastaan. Sanaa levitettäessä tehkäämme niin Pyhän Hengen voimassa ja palvelkaamme Kristuksen rakkaudella. Näin Hengen hedelmät kantavat sanan siementä. Kristus antaa meille omaan savottaansa viisauden, voiman ja rakkauden.
Käykäämme nytkin katuvina syntisinä rukoillen elämänpuun juurelle ja kuulkaamme: ”Itse, omassa ruumiissaan, hän ”kantoi meidän syntimme” ristinpuulle” (1. Piet. 2:24). ”synnit on annettu teille anteeksi hänen nimensä tähden” (1. Joh. 2:12).