Kuka on minun lähimmäiseni? Tämä lainopettajan kysymys on edelleen tykökäyvä ja pohtimaan sekä toimimaan haastava ongelma. Jeesus ei vastannut käsitteellisesti vaan yhdellä tunnetuimmista kertomuksistaan: tarinalla laupiaasta samarialaisesta. Tapauskertomus tempaa mukaansa ja saa pohtimaan kuultua niin järjen, tunteiden kuin tahdonkin tasolla ja lopulta pakottaa rehellisen vastaajan tunnistamaan lähimmäisyyden aidon olemuksen henkilössä, josta ei tällaista olisi siltä seisomalta muuten uskonut. Yksi tavoite onkin mitä ilmeisimmin murtaa sellainen lähimmäisyyden käsite, jossa hädänalaisen auttaminen perustuu samaan kansallisuuteen, rotuun, sukulaisuuteen, ystävyyteen tai toisen ylhäiseen asemaan sekä ravistella vanhoja viholliskuvia sovinnon löytämiseksi eri ihmisryhmien välillä.
Toiminnan perusta on yleinen rakkauden lain vaatimus, joka yleispätevyydessään haastaa kohtaamaan jokaisen ihmisen ainutkertaisena yksilönä, jonka Luoja on rakkaudessaan luonut. Toista tulee kunnioittaa samalla tavoin kuin itseä ja kohdella sen mukaisesti. Jokainen hädässä oleva on avun tarpeessa ja sen arvoinen. Yleisperiaate on selvä. Joskus silti joudutaan tekemään kipeitä valintoja tilanteissa, joihin ei aina löydy selvää ratkaisua. Kaikkia ei ole inhimillisesti katsoen mahdollista auttaa samalla tavoin, vaikka halua kenties olisikin.
Kerrottakoon vielä taustaksi samarialaisista se, että Israelin kuningaskunnan häviön jälkeen alueesta tuli Samaria-niminen Assyrian maakunta, josta yläluokka vietiin pakkosiirtolaisiksi ja tuotiin tilalle siirtolaisia valtakunnan muista osista. Uudet siirtolaiset palvelivat aluksi omia jumaliaan, mutta luopuivat sitten entisistä ja alkoivat palvoa Israelin Jumalaa, Jahvea. Israelin ja Juudan kuningaskuntien välit olivat olleet vanhastaankin tulehtuneet, joten Samarian ja Juudan välillä hankaus ymmärrettävästi jatkui. Juudan pakkosiirtolaisten palattua ja alettua rakentaa Jerusalemiin uutta temppeliä samarialaiset halusivat tulla mukaan, mutta eivät päässeet. Samarialaiset rakensivatkin Garisiminvuorelle oman pyhätön, jonka Johannes Hyrkanos sitten 127 eKr. hävitti. Samarialaiset, joiden pyhiin kirjoihin kuuluvat vain 5 Mooseksen kirjaa muinaisheprealaisessa muodossaan, tekivät hekin puolestaan kaikenlaista kiusaa juutalaisille. Galileasta pääsiäisjuhlille tulevan oli parasta kiertää Samaria, jos halusi välttää ikävyyksiä.
Jeesus oli siten todella ennakkoluuloton asettaessaan samarialaisen hyväntekijän osaan. Hän halusi ravistella uskonnollista ja kansallista itsetyytyväisyyttä ja näyttää samalla laajemminkin, mitä pitää tehdä, kun apua tarvitaan – oli avun tarvitsija kuka hyvänsä. Tähän päivään sovellettuna voidaan esimerkiksi pohtia, miten itse kohtelemme ja miten yleensä maassamme kohdellaan maahanmuuttajia. Lähimmäisen sunnuntain tämänvuotinen teema onkin juuri ”Maahanmuuttajat ja turvallisuus”. Aihevalinnalla halutaan rohkaista meitä suomalaisia suoraan kontaktiin maahanmuuttajien kanssa. Eri tavoin ajattelevan kunnioittava kohtaaminen ei merkitse omista lähtökohdista ja vaikkapa uskonnollisesta vakaumuksesta tinkimistä – päinvastoin. Kuten Jeesuksen vertauksesta näemme, lähimmäisyyden ajatus ei erottele ihmisiä millään keinotekoisilla kriteereillä. Toisesta kulttuurista tulevan kohtaaminen rohkeasta omana itsenä ja samalla toista kunnioittaen rakentaa rauhaa ja turvallisuutta.
Dietrich Bonhoeffer sanoi 70 vuotta sitten pitämässään puheessa Tanskan Fanössä, kirkkojen ekumeenisessa konferenssissa pitämässään kuulussa rauhanpuheessa, että turvallisuus ja rauha eivät ole sama asia. Ne ovat jopa toistensa vastakohtina. Turvallisuutta pitää rakentaa turvakameroilla, aseilla ja linnoituksilla. Rauha pitää uskaltaa. Se edellyttää tulemista esiin suojamuurien takaa ja toisen ihmisen kohtaamista. Sovinto, rauha ja ystävyys edellyttävät arkista kumppanuutta ja toiseen tutustumista. Luin vastikään pätkän teoksesta Ihmisyys, jossa käsiteltiin 20. vuosisadan moraalia. Kauhutekojen yleiseksi edellytykseksi nähtiin inhimillisyyden ja tunteiden etäännyttäminen mm. käyttämällä kaunistelevia ilmaisuja – kuvaava esimerkki on aiotun juutalaisten tuhoamisen nimeäminen ”lopulliseksi ratkaisuksi”. Uhrien leimaaminen ali-ihmisiksi ja joustamattomuus yksittäisissä tapauksissa helpottivat inhimillisten tunteiden kuolettamista.
Täällä Sahalahdella on ollut ajankohtaisena kysymyksenä se, miten kuntaliitoksen myötä säilytetään juuri läheisyys päättäjien ja ihmisten välillä – aito kohtaaminen ja yhteisten tarpeiden huomaaminen. Seurakunnan tasolla tämä pyritään turvaamaan kappeliseurakuntaratkaisulla: halutaan säilyttää toiminnallista itsenäisyyttä. Siitä merkkinä säilyy Sahalahden nimi kappeliseurakunnan nimessä, samoin oma pappi, kanttori ja myös alueen oma diakoniatyöntekijä eli tänään tehtävään siunattava Tanja Heinikainen. Tanjahan kohtaa työssään ihmiselämän kirjon lapsiperheistä keski-ikäisiin ja vanhuksiin.
Nykymuotoisen diakoniatyön tarkoitus on pyrkiä etsimään ja kohtaamaan erityisesti niitä, joita yhteiskunnan suojaverkot, omaiset, ystävät ja naapurit eivät ollenkaan tai riittävästi auta. Monethan kärsivät esimerkiksi yksinäisyydestä, joka saattaa olla seurausta työttömyydestä, sairaudesta, kiusaamisesta erilaisuuden tähden tai ikääntymisestä. Joskus yhteisössä on sellaisia pysyviä eli rakenteellisia epäkohtia, joihin tulisi myös pyrkiä vaikuttamaan, jotta hoidettaisiin myös syitä, ei vain oireita. Kirkolla on myös profeetallinen tehtävänsä. Viittasin äsken maahanmuuttajiin. Asennekasvatuksessa on työsarkaa, vaikka Sahalahdella ei niin valtavasti maahanmuuttajia olekaan.
Diakoniatyöntekijä ei kuitenkaan yksin toteuta seurakunnan olemukseen kuuluvaa rakkaudenpalvelun tehtävää. Työntekijänä hän samalla muistuttaa meitä kaikkia siitä, että lähimmäisen huomaaminen kuuluu itsekullekin. Jokainen voi omalla paikallaan vaikuttaa, vaikka materiaalisia ja ajallisia mahdollisuuksia ei kovin paljon olisikaan. Ystävällinen sana on jo paljon. Perustava osa tätä kutsumusta on esirukous toisten puolesta. Martti Luther sanoikin, että ei kannattaisi jumalanpalvelukseen kokoontuakaan, jos ollaan niin itsekeskeisiä, ettei toisten puolesta rukoilla ja kanneta silläkin tapaa heidän kuormiaan. Luther sanoi myös, että laupiaasta samarialaisesta voidaan saarnata vaikka joka pyhä. Siinä riittää ammentamista. Kertomus kun sisältää luterilaisen ja yleensä kristillisen uskon perusasiat.
Perusasiat ovat siinä, että usko ja rakkaus, Jumalan rakastaminen ja lähimmäisen rakastaminen liittyvät erottamattomasti yhteen. Ei ole kristillistä antaa heikkojen sortua elon tiellä. Olemme itsekin velassa Luojalle ja sitä kautta hänen rakastamilleen kanssaihmisille kaikesta siitä, mitä olemme saaneet. Täydellisyyttä emme ponnisteluissamme saavuta, mutta se ei ole hyvä tekosyy lopettaa kamppailua niin kauan kuin päiviä ja voimia annetaan. Lopulta hyvyys sanoo viimeisen sanan. Lainaan vielä päivän Uuden testamentin tekstiä: ”Rakkaat ystävät! Kun Jumala on meitä näin rakastanut, tulee meidänkin rakastaa toisiamme. Jumalaa ei kukaan ole koskaan nähnyt. Mutta jos me rakastamme toisiamme, Jumala pysyy meissä ja hänen rakkautensa on saavuttanut meissä päämääränsä.” Se on hänen suurta armoaan.