Hyvä antaa vähästäänkin, paha ei anna paljostaankaan. Kertomus lesken rovosta nostattaa mieleen tämän vanhan, omaantuntoon vetoavan sanonnan. Liian vähän on tullut kärsivää lähimmäistä pyyteettömästi muistettua. Tämä havainto on tärkeä osa kristillistä kilvoitusta, jossa joudutaan aina viime kädessä turvaamaan publikaanin rukoukseen: ”Herra Jeesus Kristus, Jumalan Poika, armahda minua syntistä.” Sanonta antajan hyvyydestä voi kuitenkin olla omiaan johtamaan sellaisen turhamaisuutta hivelevän ansioajattelun tielle, jota Jeesus kertomuksellaan ravistee. Jos omastaan antaminen tekee hyväksi, eikö silloin hyväksi tulemiseen riitä jo pieni anti liiasta?
Herramme kiinnittää huomiomme leskeen, joka antoi kaiken mitä hänellä oli, kaiken mitä hän elääkseen tarvitsi. Tällaisen uhrauksen takana voi toki olla jokin sairaalloinen häiriö tai älyllinen kyvyttömyys arvoida omaa taloudellista tilannetta. Tässä tapauksessa kyseessä on kuitenkin ennen muuta luottamus siihen, että Jumala antaa meille jokapäiväisen leipämme. Leskeä ei unohdeta, vaan hänen tarpeistaan kyllä pidetään huolta. Hän luottaa silläkin uhalla, että hetkellisesti tapahtuisi niin kuin profeetta Jesajan aikana: että lesket ja orvot unohdetaan. Jesajahan sivaltaa sanan ruoskalla Juudan kansaa julistamalla: ”Opetelkaa tekemään hyvää, tavoitelkaa oikeudenmukaisuutta, puolustakaa sorrettua, hankkikaa orvolle oikeus, ajakaa lesken asiaa.”
Myöskään profeetallinen julistus ei kuitenkaan ole yksipuolista tuomion pasuunana toimimista ilman ydinsanoman esillä pitämistä: Herra on armollinen ja laupias, vaikka hän on myös pyhä ja oikeamielinen. On tarjolla mahdollisuus uuteen alkuun. Niinpä Jesaja kirjoittaa kirjansa 1. luvussa, kohdassa, josta tuttu jumalanpalveluksessa käytetty synnintunnustus on peräisin: ”Tulkaa, selvittäkäämme miten asia on, sanoo Herra. Vaikka teidän syntinne ovat verenpunaiset, ne tulevat valkeiksi kuin lumi. Vaikka ne ovat purppuranpunaiset, ne tulevat valkeiksi kuin puhdas villa. Jos te taivutatte mielenne kuulemaan minua, te saatte syödä maan hyvyyttä…”.
Kertomuksessa lesken rovosta tulee esiin luterilaisen uskonpuhdistuksen tärkein löytö: luottamus Jumalaan pelastajana. Leski ei tyytynyt puolinaisuuksiin vaan antoi kaiken. Tekemällä näin hän jätti elämänsä Jumalan käsiin. Tästä ei kuitenkaan pidä tehdä johtopäätöstä, että tämä olisi yleisesti velvoittava toimintamalli ja että kaikki käytännöllinen järkevyys ja säästäväisyys olisi pahasta. Kyse on ennen muuta asenteesta ja luottamuksesta Jumalaan.
Me emme voi ansaita pelastustamme millään teoilla, mutta uskosta kumpuavat hyvät teot. Kun ei näet voida millään pistelaskusysteemillä varmistaa sitä, että punnukset ovat plussan puolella, joudutaan turvaamaan yksin armoon ja yksin Kristukseen. Että Jumala on sovittanut maailman itsensä kanssa ja Poikansa viattomalla uhrilla ostanut meidät vapaaksi synnin, kuoleman ja pahan tuhovoimien vallasta. Tämä on asian toinen puoli: että me saamme pelastuksen lahjaksi, ilman omia tekoja, kun turvaamme Vapahtajaan. Kasteen ja uskon kautta.
Tämä pelastus ei kuitenkaan ole vain vapautustuomio. Se on myös läsnäolevaa todellisuutta, joka toteutuu rakkauden teoissa. Näin Kristus saa meissä hahmon ja perkaa, siivoaa syntiä pois. Hän tulee uskon kautta meissä todellisesti läsnäolevaksi, eläväksi ja toimivaksi. Herramme lahjoittaa meille pelastushyvyydet, uskon, toivon ja rakkauden, viime kädessä itsensä. Usko ei ole sitä, että me ylläpitäisimme jotakin väkinäistä olotilaa, vaan Kristus elää meissä. Rakkaus ei ole siinä, että me olemme hyviä ja virheettömiä vaan siinä, että me saamme Kristuksen tähden armon ja meissä rakastetaan.
Kun ei tarvitse koko ajan neuroottisesti varmistella sitä, onko kauhun tasapaino myönteisellä tolalla, voidaan keskittyä lähimmäisen tarpeisiin. Meille on annettu kaikki lahjaksi ja meistä pidetään huolta. Jumala rakastaa meitä ehtoja asettamatta ja haluaa parastamme. Hän ei halua kenenkään kulkevan harhaan, vaan etsii ja odottaa harhailijaa. Hän ottaa katuvan vastaan. Tämä on sisäisen levollisuuden perusta. Jäämme tässä pyhän huolettomuuden asenteessa keskeneräisiksi, mutta voimme myös kasvaa kristittyinä. Tulla siis siksi, mitä me jo olemme Kristuksen tähden – kristityiksi. Virressä tämä sanotaan varsin luterilaisesti: ”Tee meidät myös sanan tekijöiksi.”
Mitä tämä sanan tekeminen voisi tänä päivänä olla. Piispamme vetosi viime pyhän kolumnissaan yhteisvastuun puolesta: ”Kristillisen sosiaalietiikan mukaan yhteisön on kannettava vastuu yksilöistä, jotka eivät voi riittävästi itsestään huolehtia. Voimavarat siihen saadaan vain rajoittamalla markkinoiden ja yksilöiden itsekkyyttä.” Menneellä viikolla oli Tampereella kasvatus- ja diakonia-alan seminaari, jossa teemana oli köyhyys ja lapsiperheet. Siellä asiantuntijat totesivat, että kun 80 prosentilla menee hyvin, on vaikea saada heitä ottamaan vakavasti heikoimmassa asemassa olevan viidenneksen tarpeet. Kärjistetysti tämä voitaisiin sanoa: heikot sortuu elon tiellä, jätkä sen kun porskuttaa. Lähimmäisenrakkauden vaatimus kuitenkin vaatii ottamaan asiat vakavasti. 1. Johanneksen kirjeessä todetaan: ”Jos joku, jonka toimeentulo on turvattu, näkee veljensä kärsivän puutetta mutta sulkee häneltä sydämensä, kuinka Jumalan rakkaus voisi pysyä hänessä?” (1 Joh. 3:18)
Köyhyys ei ole vain materiaalista. Sen lähtökohdat ovat syvemmällä; vähävarainenkin voi olla onnellinen. Kuten tunnettua, raha ei tuo kestävää onnea eikä se voi korvata rakkautta ja välittämistä. Kova kilpailu on oire perustavammasta kovapintaisuudesta: on kadotettu taju jokaisen ihmisen ainutkertaisesta arvosta ja elämän pyhyydestä. Tämä näkyy yhtäältä pahana olona ja piittaamattomuutena ja toisaalta järjettöminä väkivallantekoina. Kun jätämme yhden heitteille, rikomme samalla itsessämme olevaa Jumalan kuvaa vastaan. Toista vahingoittava itsekkyys on aina muiden kustannuksella elämistä. Ei voida osoittaa sormella esimerkiksi vain niitä, jotka käyttävät sosiaaliturvaa väärin. Jumalalta olemme kaiken lahjaksi saaneet. Toinen ei ole tässä suhteessa toista parempi, vaikka meillä on toki oma henkilökohtainen vastuumme leivisköidemme hoitamisesta.
Selvää on, että kärsivä lähimmäinen on itse kunkin vastuulla poliittisesta kannasta riippumatta. Kyse on näet kristityn vapaudesta ja vastuusta. Lukkiutuneet asenteet ovat aina huono asia, jos ne estävät näkemästä sitä, että keskeistä on lähimmäisen paras, heikoimman muistaminen. Kaiken kaikkiaan tulisi löytää tapa suhtautua elämään niin, ettei paeta maailmasta, mutta ei myöskään kadoteta näkökentästä iäisyyttä. Sanassa sanotaan: Etsikää ensin Jumalan valtakuntaa, niin tämä kaikki teille annetaan. Maallinen elämä on lahja ja tehtävä Jumalalta. Lahjaa on myös pelastus ja ikuinen elämä. Köyhä leski ropoineen on meille esimerkki ja rohkaisija siinä mielessä, että hän luotti kaiken tulevan Jumalalta: että hän todellakin on kaiken hyvän antaja, jolla on valtakunta ja voima ja kunnia ja joka tahtoo päästää meidät pahasta.