Rakkaat kristityt!
Tänään mietin hyvin erilaisia asioita kuin vuosi sitten. Noin vuosi sitten Suomen uutiset alkoivat täyttyä viesteistä maahan tulevista turvapaikanhakijoista. Elo- syyskuun vaihteessa vuosi sitten Facebookiin perustettiin ryhmä, joka toivotti turvapaikanhakijat tervetulleiksi Loviisaan ja Lapinjärvelle. Sen jälkeen on tapahtunut hyvin paljon. Aluksi oli paljon epätietoisuutta siitä, mitä oikein on tapahtumassa ja kuinka suurista pakolaismääristä oikein on kyse. Alkuun oli kokoontumisia ja keräyksiä – ja loppusyksystä Ruukkiin saatiin Pyhtään vastaanottokeskuksen sivupiste ja ensimmäiset turvapaikanhakijat tulivat Loviisaan.
Ihmetys oli suuri. Oli heitä, jotka olivat heti valmiina toimimaan turvapaikanhakijoiden hyväksi – ja heitä, jotka vastustivat. Tunnelma kuitenkin aika pian muuttui, kun ennakkoluulot vaihtuivat kokemuksiksi ja tuntemiseksi. Nyt jo monet ovat löytäneet ystäviä, kasvot ja usein vähän vaikeatkin nimet käyvät tutuiksi. Yksi ja toinen on kuullut myös kertomuksia siitä, millaista matkanteko lähtömaasta Suomeen on ollut. Tarinat ovat olleet hurjia.
Tutustumisen myötä moni on tehnyt havainnon, että olemme saaneet keskuuteemme mukavia, lahjakkaita ja sydämellisiä ihmisiä.
Jostain syystä päivän evankeliumi nostaa minun mieleeni nämä viimeisen vuoden aikana kaupunkiimme tulleet uudet asukkaat. He ovat etsineet turvaa – ja ainakin toistaiseksi löytäneet sen täältä.
Tuttua kertomusta laupiaasta samarialaisesta olisi mukava lukea niin, että asettaa itsensä ryöstetyn osaan ja miettii ketkä kaikki ovat kävelleet ohi. Mutta sellaiseksi Jeesus tuskin kertomustaan tarkoitti. Lähimmäisyys löytyy välittämisestä ja rakastamisesta. Rakkaus ylittää kaikenlaisia rajoja. Jeesuksen kertomuksessa se ylitti myös uskontojen välisen rajan. Samarialaista – jonka Jeesus asetti suorastaan esikuvaksi – pidettiin juutalaisten keskuudessa vääräuskoisena. Samarialaiset kuuluivat uskonsa puolesta vieroksuttujen joukkoon. Mutta rakkaus ja välittäminen löytyi juuri sieltä.
Merkillinen kertomus. Paljon merkillisempi kuin mitä usein tulee ajatelleeksi.
Olen monesti pohdiskellut uskomme olemusta. Mitä on elää kristittynä? Ollakseni oikea kristitty, onko minun heittäydyttävä jotenkin erityisen uskonnolliseksi tai onko minun tehtävä jotain uskonnolliseksi leimattuja tekoja? Mitä on olla kristitty? Onko minun elettävä jotenkin ihmeellisesti vieroksuen normaalia arkista elämää?
Koko kristillisyys avautuu yhdestä sanasta käsin. Eikä tietenkään ole mitenkään vaikea arvata mikä tuo sana on. Sana on rakkaus. Rakkaus.
Johannes avaa uskon ytimen kirjeensä katkelmassa, jonka olemme tänään kuulleet: ” Siinä on rakkaus – ei siinä, että me olemme rakastaneet Jumalaa, vaan siinä, että hän on rakastanut meitä ja lähettänyt Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi.”
Hän, joka on kaiken olevaisuuden, kaiken elämän, perusta – rakastaa. Rakastaa sinua ja minua. Rakastaa niin, että uhrasi Poikansa. Jos ajatus ylittää ymmärryksesi – niin älä ole huolissasi – se ylittää kaiken ymmärryksen. Jumala rakastaa – kaikessa pyhyydessään – hän rakastaa.
Ja kun niin on – meidät on kutsuttu rakastamaan toisiamme. Rakastamaan yli kaikkien ihmisiä erottavien rajojen yli. Rakastamaan heitä, jotka koemme samanlaisiksi kuin olemme – ja heitä, joita syystä tai toisesta koemme erilaisiksi kuin olemme.
Rakkaus on arkista – kohtaamista ja välittämistä, näkemistä ja kuulemista. Kristittyinä meidät on kutsuttu uskomaan ja luottamaan siihen rakkauteen, jolla Jumala Kristuksessa rakastaa meitä ja osoittamaan sitä rakkautta eteenpäin siellä missä itse kukin meistä elää ja vaikuttaa.
Rakkaus on vahvin todistus minkä milloinkaan voimme uskostamme antaa.