Saarna Luvian kirkossa diakonian 150-vuotisjuhlaviikon päätteeksi
Jokseenkin joka kerran, kun keskustelin diakonian virkaan vihittävän kanssa, puhe kääntyi Helsingin diakonissalaitoksen Vamos-projektiin. Vamos kuvitti työtapaansa tosikertomuksella ”Kallesta”; Kallen nimi tietenkin oli muutettu. Vamos on pyrkinyt auttamaan niitä nuoria ihmisiä, jotka ovat kadonneet kaikkien ihmisten – ehkä jopa itsensä – näkyvistä, jotka eivät ole töissä, jotka eivät opiskele ja joitten elämä jotenkin vain kuluu.
Muistissani Kallen tarina on jo pyöristynyt ja yksinkertaistunut, mutta olennaiset kohdat ovat pysyvästi mielessä. Jo 19-vuotiaana Kallelta oli mennyt terveys ja hampaat, työstä ja koulutuksesta ei ollut puhettakaan ja elämä kaikkineen oli onnetonta. Yhteiskunnan auttamisjärjestelmä oli pitkälti toistastaa kertaa puuttunut asiaan, mutta tuossa tilanteessa siis oltiin. Asialla olivat olleet hyvät ammattilaiset, joiden osaamista tai motivaatiota on turha epäillä. Silti tulokseksi tuli, ettei tulosta tullut. Mutta viisi vuotta myöhemmin Kalle olikin töissä IT-asiantuntijana. Mitä oli tapahtunut? Kun sata kertaa ja vielä senkin jälkeen oli yritetty turhaan, mikä sitten oli auttanut?
Selitys on Vamoksen työskentelyjärjestyksen ensimmäisessä kohdassa: katso silmiin. Kallea oli katsottu silmiin ja kohdattu sinänä. Silmiin katsominen on mainio kielikuva ihmisen ihmisenä ottamisesta, koska se ei ole pelkkä kielikuva. Silmiin katsominen on ihan sellaisenaan vuorovaikutuksen ja kunnioituksen teko. Se synnyttää kokemuksen välittämisestä. Kun Kalle kohdattiin sinänä, hänestä tuli osa sitä vuorovaikutusta, joka muodostuu sinuista ja minuista, meistä. Hänestä tuli – ennen kuin huomasikaan – myös lenkki hyvän jakamisen ketjussa. Hänestä välitettiin, hänellä oli väliä ja hänestä tuli välittäjä itsestäänkin.
Joka piittaa, toimii
Kallen tositarina ei ole yksittäistapaus. Sillä, että minulla ja kokemuksellani on väliä, on hämmästyttävän suuria seurauksia. Vamoksen piiriin tulleista nuorista kaksi kolmannesta on vuoden päästä joko töissä tai opiskelemassa. Hyvät tulokset eivät selity sillä, että Vamoksessa olisi työskennellyt sen parempia ihmisiä kuin muutkaan auttajat. Yhtään uutta palvelua ei myöskään luotu eikä hyödynnetty. Muutoksen Kallen ja muiden kallejen elämässä selittää apua tarvitsevan kokemus, että hänestä on johonkin ja joku tosiaan piittaa.
Diakonia, todeksi eletty evankeliumi, on inhimillisyyden ydinmehu, koska juuri se ottaa ihmisen vastaan, katsoo häntä silmiin ja välittää. Juuri siksi me päädyimme diakonian virkaan vihittävien kanssa tuon Kalle-kertomuksen äärelle. Tietyllä tavalla olla ja elää ja toimia ja tehdä työtä on mahdollista muuttaa maailmaa radikaalisti, juuriaan myöten. Ei koko maailmaa – vallankumousutopiat ovat yleensä haihattelua ja tuottavat enimmäkseen kurjuutta – mutta jonkun ihmisen koko maailman kyllä.
Kalle-stoori on tosikertomus. Vaikka sitä ei aina muistetakaan, Jeesuksen kertoma laupiaan samarialaisen tarina on puolestaan vertaus tai opetuskertomus. Se sijoittuu kyllä todenmukaiseen maisemaan Jerusalemin ja Jerikon väliselle tielle, jota ryöstelijät ja rosvot vaivasivat, mutta Jeesus ei kuvaa tapahtunutta vaan kahta tai kolmea mielenmaisemaa. Mitä papin ja leeviläisen mielessä liikkui, sitä hän ei kerro. Mielenliikkeet näkyvät siinä, mitä he eivät tehneet ja mitä he tekivät: he eivät auttaneet ja menivät ohi. Samarialaisesta Jeesus sitä vastoin sanoo, että ”hänen tuli tätä sääli”. Samarialainen siis välitti ja toimi. Ja välittäminen ja toimiminen taas on sen edellytys, että lähimmäisestä voidaan ylipäätään puhua.
Joka välittää, tekee
Jeesuksen vertaus on siinä suhteessa etevä ja sekä ensimmäiselle kuulijalle että myöhemmille kuulijoille kiusallisen kohtikäyvä, että se kääntää kysymyksen ”kuka sitten on minun lähimmäiseni” uuteen kulmaan. Lainopettaja kysyy, kuka on se ”lähimmäinen”, jota minun pitäisi rakastaa – suomen kielikin jo vihjailee, että ’lähimmäinen’ olisi sama kuin ’kaikkein lähin’ ja muiden osalta riittäisi vähempikin välittäminen tai ehkä jopa vähät välittäminen. Jos Jeesus olisi suoraan vastannut tämmöiseen kyselyyn, hänen vertauksensa samarialainen olisikin ollut se hakattu ja runneltu matkamies. Vaikka jokaista ihmistä kuuluukin auttaa erottelematta, tässä ja tällä kertaa Jeesus ei alleviivaa sitä. Nyt ei opeteta, että ”lähimmäinen” on kuka tahansa apua tarvitseva, vaan ”lähimmäinen” onkin se, joka erottelematta auttaa: ”Kuka näistä kolmesta sinun mielestäsi oli ryöstetyn miehen lähimmäinen?”; ”Se, joka osoitti hänelle laupeutta.”
Lähimmäinen on se, joka toimii, tekee ja vastaa tarpeeseen; kysymys lähimmäisyydestä ei ole teoreettinen vaan käytännöllinen asia. Jo ennen vertausta ja vastaukseksi lainopettajan ”oikeaan vastaukseen”, rakkauden kaksoiskäskyyn, Jeesus toteaa: ”Tee näin, niin saat elää.” Ja vertauksen jälkeen ja keskustelun päätteeksi hän toistaa: ”Mene ja tee sinä samoin.” On tehtävä ja voidaan tehdä; se, joka tekee, on toisen lähimmäinen. Katso silmiin, tunnista ihminen, ole ihmisiksi ja tee mitä ihmisen on tehtävä.
Yli diakonisen ärsytyskynnyksen
Itse kukin meistä todellistaa – tai on todellistamatta – sitä piittaamisen maailmaa, joka ottaa vastaan, välittää, kelpuuttaa, odottaa saapuvaksi ja toivottaa tervetulleeksi. Vaikka kirkkojärjestys (6 luku 1 § 1 mom) fiksusti määrääkin, että ”seurakunnassa … tulee olla diakonian virka” ja vaikka tänä syksynä onkin juhlittu erityisesti diakonian erityistä virkaa, silmiin katsomista ja välittämistä ei kukaan meistä voi irrottaa itsestään ja delegoida ”rakkauden ammattilaisille”. Ehkemme me aina oikein tiedä, miten käytännössä vastaamme kirkkojärjestyksen toisessa kohdin (4 luku 4 §) esittämään vaatimukseen, että ”seurakunnan ja sen jäsenten tulee harjoittaa diakoniaa”. Mutta sen me silti aina tiedämme ja ymmärrämme, että piittaamisen maailma on meidän asiamme eikä joidenkin muiden asia.
Auttamisen halua on useinkin enemmän kuin sille on hyvinvointiyhteiskunnan systeemeissä tilaa. Mutta kun tarve on selvä ja avun nähdään auttavan, välittämisen mielenlaatu kyllä tiivistyy teoiksi. Kun turvapaikanhakija tarvitsee katon pään päälle ja ruokaa, niitä tulee. Kun sotapakolaiselta puuttuvat astiat ja huonekalut, ne järjestetään. Ja kun ensi talvena joltakulta ehkä loppuvat polttopuut, eivätköhän klapit jostakin ilmaannu. Piittaaminen on kekseliästä, kun sillä on tilansa. Vaikkei aina mentäisikään diakonian vanhojen iskulauseiden mukaan ”hädän ääripäähän” ja ”sinne mihin muu apu ei ulotu”, vähempikin diakonisen ärsytyskynnyksen ylittäminen laukaisee auttavan luovuuden ja luovan auttamisen. Sen mukaan kuin kukin avuntarpeensa itse kokee, sanoittaa ja ilmaisee.
Sinuuttamisen peruskertomus
Kallen tarina on siis tosikertomus ja laupias samarialainen opettavaista vertauspuhetta. Kallen tarina tiivistää diakonian työotteen olennaisen vahvuuden, ja laupiaasta samarialaisesta on puolestaan tullut eräänlainen diakonian peruskertomus. Diakonian peruskertomukseksi sopisi kuitenkin myös toinen sattumus Jerikon tieltä – joka kaiken lisäksi on tositapaus eikä opetuskertomus (Lk 18, 35-43). Sokea kerjäläinen Bartimaios huutaa tien poskesta ”Jeesus, Daavidin Poika, armahda minua!” Tilanne on aika selvä, eipä tarvitse paljoa arvailla, mitähän hän nyt mahtaakaan tarkoittaa tuolla ”armahtamisella”. Mutta niinpä vain Jeesus pysähtyy, menee luo ja kysyy: ”Mitä haluat minun tekevän sinulle?” Tuskin hän katsoi silmiin, mies kun oli sokea, mutta puhutteli yhtä kaikki kasvoista kasvoihin. Bartimaios ei ollutkaan enää pelkkä armahtamisen ja auttamisen kohde. Hän oli Jeesukselle sinä ja kanssaihminen saman elämän tien varrelta.
Pysähtyminen, kasvokkaisuus, silmiin katsominen, kysyminen ja kuunteleminen saattaa kuulostaa jotenkin liian simppeliltä ollakseen diakonian olennainen laatutekijä. Se on kuitenkin kaikkea muuta. Jeesuksen kaikille ihmisille antama malli kohdata jokainen ihminen sinänä on diakonian ytimessä: jos ja kun me haluamme synnyttää jaloilleen nousemisen ja toimeen tulemisen tosikertomuksia, me olemme aina Jerikon tiellä. Sillä tiellä me olemme kaikki.