Sata viisikymmentä vuotta sitten piispan piti tulla Juvalle vihkimään juuri valmistunut uusi kivikirkko. Vaan eipä tullut, koska pitäjänkokouksessa ei päästy yksimielisyyteen piispan matkakulujen korvaamisesta. Pitäjän miesten olisi pitänyt kolmella hevosella antaa piispan seurueelle kyyti Porvoosta ja takaisin. Niinpä sitten piispan sijasta Juvan kirkon vihkimisen toimitti Mäntyharjun kirkkoherra, lääninrovasti Henrik von Pfaler 3.9.1863.
Nyt kirkon 150-vuotisjuhlissa piispakin on paikalla. Tosin matkan järjestämisestä ei tarvinnut tällä kertaa päättää seurakunnan luottamuselimissä, kun piispalla on viran puolesta kulkupeli. Mitenhän olisi mahtanut käydä, jos asiasta olisi pitänyt päättää kirkkoneuvostossa?
Toissapäivänä 23.8. tuli kuluneeksi tasan 150 vuotta siitä, kun tässä kirkossa pidettiin ensimmäinen jumalanpalvelus. Kirkon juhlallinen vihkiminen oli siitä kahden viikon kuluttua. Lääninrovastin lisäksi alttarilla oli kaikkiaan 18 pappia, kuorossa lauloi 85 laulajaa. Juhlaväkeä oli vihkiäisiin kokoontunut arviolta 7000 henkeä. Jumalanpalveluksen jälkeen vihittiin käyttöön uusi hautausmaa.
Tänään on Juvalla myös toinen syy juhlaan. Seurakunnan ensimmäinen diakonissa saatiin palkatuksi sata vuotta sitten. Kirkonkokous päätti kevättalvella 1912 perustaa kolehtivaroilla ja muilla vapaaehtoisilla maksuilla ylläpidettäväksi diakonissan viran aluksi kahdeksi vuodeksi. Saman vuoden elokuussa kuolleen kappalaisen Gustaf Adolf Weckmanin ja hänen puolisonsa jälkisäädöksellä seurakunnan haltuun joutuneen rahaston korkovaroja käytettiin diakonissan palkkauskuluihin. Näin diakoniatyötä jatkettiin aina murrosvuoteen 1918 saakka. Sen jälkeen diakoniatyöntekijää ei Juvalla ollut yli vuosikymmeneen. Syyskuussa 1931 seurakuntaan saatiin taas diakonissa ja muutaman vuoden kuluttua palkattiin toinenkin diakoniatyöntekijä.
Tämän juhlapäivän evankeliumi laupiaasta samarialaisesta kytkee yhteen Juvan seurakunnan kaksi juhla-aihetta, kirkkorakennuksen ja diakonian.
Seurakunta on uskonyhteisö, toisin sanoen jumalanpalvelusyhteisö. Seurakunta Jumalan kansana tarvitsee paikan hoitaakseen uskoaan ja yhteyttään Jumalaan ja toisiin kristittyihin. Juvan kirkko on palvellut tässä tehtävässä nyt 150 vuotta. Kirkko on Jumalan läsnäolon merkki. Kirkkorakennus on elänyt mukana juvalaisten vaiheissa. Sadan viidenkymmenen vuoden ajan lukemattomat seurakuntalaiset ovat tässä rakennuksessa jakaneet uskonsa ja kokemuksensa, hätänsä ja kiitoksensa, tuskansa ja ylistyksensä. Nyt on meidän sukupolvemme tehtävä huolehtia siitä, että kirkko palvelee nykyisiä ja tulevia juvalaisia.
Kirkkorakennus on jumalanpalveluksen paikka. Sana jumalanpalvelus (saks. Gottesdienst, ruots. gudstjänst) on kaksimerkityksinen. Jumalanpalveluksessa Jumala palvelee meitä ihmisiä, vaikka usein ymmärrämme sanan juuri päinvastoin. Jumala toimii aina ensin. Jumala kutsuu seurakunnan koolle ja puhuttelee seurakuntaa sanassa ja saarnassa. Synninpäästössä ja ehtoollisessa seurakunta ottaa vastaan Jumalan anteeksiantamuksen. Siunaus välittää Jumalan armoa ja rauhaa ihmistä kohtaan. Täällä kirkossa jumalanpalveluksessa ihminen kohtaa Jumalan ja ottaa vastaan hänen lahjansa. Näin tapahtuu tänäänkin.
Jumalanpalveluksen merkitys ei tyhjene kuitenkaan tähän. Sillä on myös toinen ulottuvuus. Seurakunta ei ole ainoastaan uskon, vaan myös rakkauden yhteisö. Oikeaa jumalanpalvelusta on se, kun ihmiset palvelevat toisiaan. Sanan ja sakramentin kautta syntynyt usko auttaa meitä kääntymään lähimmäisen puoleen ja synnyttää rakkautta ja yhteyttä kristittyjen välillä. Jumalanpalveluksella on aina diakoninen ulottuvuutensa. Tässä kirkkosalissa on Jumalan pelastava rakkaus konkreettisella tavalla läsnä silloin kun seurakunta kokoontuu yhteen kiittämään ja ylistämään Jumalaa. Näin tehdessään hän tahtoo varustaa ihmisen arkiseen työhön rakastamaan lähimmäistään.
Jumalan palveleminen on lähimmäisen rakastamista. Jumalanpalvelus ja diakonia kuuluvat yhteen. Kristillinen rakkaudenpalvelu eli diakonia on jumalanpalveluksen jatkoa, ei sen korvike tai jumalanpalveluksesta erillinen asia. Yhteys jumalanpalvelukseen kuuluu diakonian olemukseen. Jos diakonian identiteettiä lähdetään etsimään jostain muualta, se on vaarassa muuttua yleisinhimilliseksi hyväntekeväisyydeksi. Juuri jumalanpalveluksesta diakonia saa omaleimaisuutensa ja perustehtävänsä. Tämän mukaan myös jumalanpalvelus tarvitsee diakoniaa. Muuten siitä tulee yksipuolinen riitti tai kultti vailla kosketusta ihmisen arkeen ja elämään.
Kirkkoisä Augustinus on verrannut kirkkoa sairaalaan. Kirkko on syntisten sairaala ja parannettavien majatalo, jossa Kristus hoitaa sairasta, niin kuin laupias samarialainen ryövättyä matkalaista. Tämä oli hyvin tärkeä kuva Martti Lutherille. Hänen mukaansa ”Kaikki mitä kristillinen usko on, on ilmaistuna laupiaan samarialaisen kuvassa. Kristus on laupias samarialainen meille, puolikuoliaaksi lyödyille ja tien vieressä viruville ihmisille: ja me olemme puolestaan laupiaita samarialaisia lähimmäisillemme.” Lutherin mukaan kertomus laupiaasta samarialaisesta pitää sisällään kaikki muut kirkkovuoden tekstit. Siitä voitaisiin saarnata joka sunnuntai loputtomasti, ja kuitenkin koko kristillinen usko ja elämä tulisivat sen avulla sanoitetuiksi.
Kirkko ei ole vain uskon, vaan uskon ja rakkauden yhteisö. Tämä korostus on luterilaisuudelle tyypillistä. Jumalan sana ei pysy vain jossakin seurakunnan yläpuolella, jonne jokainen seurakuntalainen olisi yksilönä suhteessa. Kirkko ei ole vain erillisten yksilöiden joukko. Sen sijaan sana tulee uskossa lihaksi ja kristityistä tulee toinen toisensa Kristuksia. Kristus kantaa kristittyjä ja he kantavat molemminpuolisesti toisiaan. Näin he ovat yhtä Kristuksessa.
Laupiaan samarialaisen esimerkki on osoitus siitä, että jumalanpalvelus ja rakkaudenpalvelu liittyvät olennaisesti yhteen. Aito kristillinen yhteisö on diakoninen yhteisö, jumalanpalveluselämän synnyttämän rakkauden luoma yhteisö. Arjen diakonia kumpuaa siitä työstä, jonka Kristus on tehnyt meidän puolestamme.
Evankeliumin viesti on armollinen: ihminen saa olla epätäydellinen, toisia ja toisen apua tarvitseva. Armollisuus ja rakkaus ilmenevät syvimmin kysymysten, epävarmuuden, taakkojen, elämän kipujen ja epäonnistumisen jakamisena ja kantamisena. Se on diakoniatyöntekijöiden tehtävä, mutta yhtä hyvin meidän jokaisen kristityn kutsumuksemme. Jaksamme elämässämme eteenpäin, kun saamme olla ihmisiä, joita kannetaan ja joita rakastetaan.
Hyvät juvalaiset. Kirkon alttari on Jumalan läsnäolon paikka. Sen ääreen seurakunta kokoontuu rukoilemaan, kuulemaan hänen sanaansa ja vastaanottamaan ehtoollisen sakramentin. Niissä itsessään on voima, joka synnyttää uskon ja johtaa lähimmäisen viereen. Niissä kohdataan elävä, todellinen Kristus. Vastuu lähimmäisestä on sidoksissa uskon ytimeen. Ehtoollisen Kristus-yhteyteen kytkeytyy yhteys lähimmäiseen.
Diakonia lähtee alttarilta ja palaa alttarille. Näin kirkkorakennus on paikkakuntansa rakkaudenpalvelun ydin ja voimanlähde. Tätä tehtävää varten aikaisemmat sukupolvet ovat tämän kirkon rakentaneet Juvalle. Viikosta toiseen on täällä vietetty jumalanpalvelusta, rukoiltu oman seurakunnan ja paikkakunnan puolesta. Tätä varten se on olemassa yhä edelleen. Täältä lähetetään ja lähdetään arkeen elämään todeksi Kristuksen rakkautta, toimimaan lähimmäisten hyväksi ja juvalaisten parhaaksi. Kirkko ei ole siksi museo tai muinaismuisto, vaan elävän seurakunnan koti. Sen paras kaunistus on kokoontuva seurakunta. Tässä on tehtävä teille juvalaisille. Pitäkää huolta siitä, että kirkko säilyy elävänä. Toimikaa sen hyväksi, että täällä kokoontuu myös tulevaisuudessa jumalanpalvelusta viettävä seurakunta. Silloin Juvalla on myös lähimmäistä rakastava kristittyjen yhteisö.