Tulkoon teidän kaikkien osaksi Herran Jeesuksen Kristuksen armo, Jumalan rakkaus ja Pyhän Hengen yhteys!
Eräs vääpeli istui aidalla ja odotti everstin saapumista joukkoonsa. Vääpeli oli kuuluisa sille, että joka paikassa hän aina tiesi jonkun raamatunlauseen. Kun nyt komentava upseeri vihdoin ja yllättäen tuli, vääpeli väistömäisesti nousi asentoon, muttei ehkä muistanut istuvansa karsinan aidalla, ja menetti tasapainonsa niin, että kaatui selälleen aidan sisäpuolella olevaan siansontaan. Voi mikä hahmo! Hän, joka oli laittanut uniformunsa kuntoon viimeisen päälle, kömpiä nousta asentoon esimiehensä edessä: haisevana ja rokki ryvettyneenä. Eversti kyseli pistävästi, että tietääkö vääpeli nyt raamatunlauseen tähänkin tilanteeseen. Ryhtikkäästi sontaiset kantapäät yhteen lyöden vääpeli vastasi kohteeliasti: Herra eversti, Hän tuli kaltaistensa luokse, mutta he eivät ottaneet häntä vastaan.
Tämä körttisotilas tunsi Raamatunsa ja tiesi paikkansa Jumalan edessä. Nöyrytettynäkin hän suostui pieneen paikkaansa. Mikäli vääpeli olisi mykistynyt, raamatunlauseet siellä sun täällä olisivat pintakiiltoa; mutta nöyryytyksen alla tämä kristitty osoitti, että koko hänen elämänsä oli Jumalan käsissä. Haiseva vääpeli oli pyhimys, kun Kristus oli tullut ja ottanut hänet Kristuksen maailmaan, sellaiseen olemiseen, joka ottaa hänet vastaan. Kristuksesta käsin vääpeli syntisenä ihmisenä tiesi paikkansa sikojen kaltaisuudessa, vaikka Kristus vie Jumalan kaltaisuuteen.
Rakennusperinnepäivillä eilen Espoonlahden kirkossa taitelijaprofessori Oli Mäki esitteli kirkon tekstiilejä ja totesi alltariliinaan viitaten, että siinä on neljä ristiä: Jeesuksen ja kahden ryövärin risti; neljäs on minun ristini, jota ei kukaan tahtoisi kantaa. Siksi kirkon tekstiileissä kattavana aiheena on Jeeuksen sana Sen maljan, jonka minä juon, te vielä juottekin (Mark.10:39). Samoilla päivillä arkkitehti Timo Suomalainen esitti rakentaneensa oikeastaan koko lapsuutensa ja nuoruutensa mukaan Espoonlahden kirkkoon, sillä siellä Suursaaren kotikirkossa oli niin paljon kiviä ja kirkkolaivakin.
Tämän päivän kertomuksessa leskenrovosta Jeesus astettaa vastakkain kasvottomaksi joukoksi jääneet ja yhden köyhön leskivaimon: Kaikki muut antoivat liiastaan, mutta hän antoi vähästään, kaiken mitä hänellä oli, kaiken mitä hän elääkseen tarvitsi. Edellinen kirkkoraamattu suomentaa saman kohdan, että tämä uhrasi puutteestaan kaiken, mitä hänellä oli, koko elämänsä.
Mitä meillä on tuotava Jumalan uhriarkuun? Vääpelilla oli sikojen kaltaisuutta, taitelijaprofessorilla oli elämän risti, arkkitehdilla lapsuus ja nuoruusvuodet, leskivaimolla oli rujo köyhyys. Minulla on vain syntiä ja kova murtumaton sydän tuotava Jumalalle.
Leskivaimo toi kaksi lanttia. Kaksi luontoa kampailee meissä ihmisissä: luonnollinen ihminen, joka on langennut ylpeyteen, ja Kristuksen lunastama uusi ihminen. Synti särkee meissä olevan inhimillisyyden, eli Jumalan kuvaksi luotuna olemisen, ja pyrkii siitä erottamaan tai sekoittamaan siihen sen jumallisen luonnon, eli Krsituksen kaltaisuuden, jonka Jumala pyhässä kasteessa on laittanut meihin. Emme pärjää näiden kamppailussa. Siksi leskivaimo toi molemmat Jumalan eteen, kaiken mitä hänellä oli, koko elämänsä.
14. sunnuntai helluntaista, Mark.12: 41-44, Hans-Christian Daniel
Hans-Christian Daniel
Espoonlahti