14. sunnuntai helluntaista, Mark. 12: 41-44, Martti Vaahtoranta

Martti Vaahtoranta
Pyhän Marian seurakunta (Rauma)

1.
Maallinen elämämme näyttää olevan syklistä, kuten hienosti sanotaan. Tietyt asiat toistuvat tietyin välein aina uudelleen. Suvi vaihtuu syksyksi, talveksi ja jälleen kevääksi ja sitten taas suveksi vuosi vuoden jälkeen aina uudelleen. Joka syksy uusi ikäluokka aloittaa koulunsa, joka kevät vietetään ylioppilasjuhlia ja valmistujaisia ja joka kesänä vihitään nuoria avioliittoon.
Silti viikko viikon perään myös haudataan matkansa pään saavuttaneita vainajia. Kaikella on alkunsa ja loppunsa. Emme voi kuoltuamme aloittaa ajallista elämäämme alusta uudelleen. Kerran se alkaa, ja kerran se päättyy. Sitten seuraa tuomio ja iankaikkinen elämä tai iankaikkinen kadotus. Ja kumpikin niistä on peruuttamattoman tila. Siihen päättyvät meidän elämämme syklit.
Sama koskee koko luotua maailmaa. Aika kuljettaa sitä ja meitä sen mukana vääjäämättömästi eteenpäin. Tapahtuu kyllä edistystä ja taantumista. Joissakin asioissa kaikki muuttuu paremmaksi ja paremmaksi, joissakin taas huonommaksi ja huonommaksi. Mutta eteenpäin mennään, halusimme sitä tai emme.
Silti tämä liike eteenpäin ei ole suoraviivaista. Se näyttää toteutuvan jaksoittain, vähän niin kuin vuoden kierto. Ja vaikka vuodenkierron – ihmiselämästä puhumattakaan – vertaaminen talouselämään onkin tyylirikko, silti myös ja varsinkin siihen kuuluvat toistuvat syklit. Hyvät ja huonot ajat vuorottelevat toistensa kanssa. Milloin eletään nousukautta, milloin taas kärvistellään taantuman tai peräti laman kourissa.
2.
Juuri nyt meillä on taloudellisesti vaikea aika. Se alkoi jo vuosia sitten, mutta viimeistään nyt sen näkevät nekin, jotka eivät halua lukea lehtien pääkirjoituksia eivätkä tutkia talousuutisia.
Tosin tiukka taloudellinen tilanne ei kosketa kaikkia meistä. Ne, joilla on vielä töitä, eivät tunne sitä samalla tavalla nahoissaan kuin ne, jotka ovat jo väsyneet työhakemuksien lähettämiseen ja joiden tulot putoavat toimeentulotuen minimiin. Kun suloinen suvi sulkee lomailijan lämpimään syliinsä, kun jokapäiväinen ruoka katetaan runsaana pöytään, kun tilillä on rahaa maksaa asumiskulut ja muut juoksevat menot, ei oman kokemuksen tasolla eletä vaikeita aikoja. Jos rahaa jää yli vielä lomailuunkin tai muihin elämän pieniin ja suuriin iloihin – silloin voi ainakin yrittää kieltää sen tilanteen, jossa olemme. Voi ja myös saa nauttia siitä maallisesta hyvyydestä, joka Jumalan lahjana ihan oikeasti monia meistä ympäröi, kunhan ei vain samalla suljeta sydäntä lähimmäisen hädältä.
Taloudellinen ahdinko voi kuitenkin kolkuttaa kenen tahansa meidän ovea, myös niiden, joilla nyt menee hyvin tai tavattoman hyvin. 1980-luvun ”kulutusjuhlia” seurasi 1990-luvun alun syvä lama. Sieltä talous nousi uuteen kukoistukseen, kunnes jälleen alettiin lasketella kohti laaksonpohjaa. Ja nyt Suomen kansantaloudella ilmeisesti jälleen menee huonommin, kuin oikein uskallamme edes ajatella. Niinpä vaikka aurinko kuinka paistaisi, moni meistä miettinee, koska itse joutuu kokemaan myös omassa elämässään todeksi nämä huonot ajat.
3.
Mutta eikös kokemus ole opettanut, että lama loppuu aikanaan, ja sitten talous jälleen kukoistaa? Syklit seuraavat toisiaan. Että eikös myös tästä tilanteesta vielä nousta?
Ehkä noustaan. Luultavasti noustaan. Samalla meidän on hyvä muistaa, että olemme suomalaisina jo vuosikymmenien ajan kuuluneet siihen ihmiskunnan pienempään osaan, joka on käyttänyt suurimman osan pienen planeettamme tuottamista resursseista. Jumala jakaa maallista siunaustaan tasaisesti kaikille, mutta me olemme jo kauan ottaneet siitä parhaat päältä pois.
Voi siis olla, että jatkossa tilanne tasaantuu. Voi olla, että joudumme pysyvästi luopumaan rakkaaksi käyneestä uskostamme elintason ja kaikinpuolisen hyvinvoinnin jatkuvaan kasvamiseen. Voi olla, että maailman köyhien suuri enemmistö haluaa vuorostaan ottaa asuinplaneettamme tarjoamista hyvyyksistä oman osansa ja että se todella myös ottaa sen, halusimme sitä tai emme. Ja voi olla niinkin, ettei planeettamme jaksa enää tuottaa aina vain lisää kaikkinaista hyvyyttä, josta emme saa koskaan tarpeeksemme.
4.
Toisaalta myös taloudellisten nousukausien aikana on ollut niitä, joilta ei ole puuttunut vain kinkunsiivua leivän päältä, vaan joskus myös sen alla oleva leipä. Sata vuotta sitten heitä oli Suomessa vielä paljon enemmän kuin nyt. Silti köyhät ovat myös tänään keskuudessamme.
Lama-aikoina riski pudota kelkasta hankeen on tietysti suurempi kuin hyvinä aikoina. Pudota voi kuitenkin myös silloin, kun talouden rattaat pyörivät punaisina ja työvoimasta on pulaa. Aina on niitä, joita elämä kolhii ja jotka istuvat avuttomina tien poskessa terveen ja tarmokkaan työvoiman kiirehtiessä heidän ohitseen.
Silloin tarvitaan niitä, jotka pysähtyvät auttamaan. Tarvitaan toimeliaita käsiä ja anteliaita ihmisiä. Niin oli myös silloin joskus 1960-luvun lopun vaurastumisen aikoina, kun seurakunnan diakonissa kääntyi meidänkin perheemme puoleen. Tarvittiin apuamme, jotta joillakin köyhillä perheillä olisi ollut jouluna edes pikkuisen jouluinen olo.
Niinpä meillä käärittiin paketteja ja valmisteltiin lahjoja näille tuntemattomille perheille. En muista, mitä paketteihin pantiin. Ehkä lapset saivat piirustustarvikkeita.
Sen kuitenkin muistan, kuinka mahdottoman ylpeä meistä olin. Tunne äärettömästä jalomielisyydestämme ja erinomaisesta rakkaudellisuudestamme melkein pakahdutti kymmenvuotiaan sydämeni. Posket innosta hehkuen sen sitten myös lausuin ääneen.
En tosin muista, mitä sanoin. Sen kuitenkin muistan varmasti lopun ikääni, kuinka isä vastasi innostuneeseen hehkutteluuni.
Hän oli yhtaikaa surullinen ja vakava. Sitten hän sanoi hiljaa: ”Kyllä se kuule taitaa olla niin, että me annamme vain liiastamme.”
5.
Ymmärsin heti ja häpesin omaa innostustani. Tosin olen varma, että hädänalaiset perheet iloitsivat niistäkin pienistä lahjoista. Ja kyllähän isällä ja äidillä oli vaivaa lahjoja kootessa ja pakatessa. Eivätkä ne ilmaisia olleet.
Mutta ilman muuta isä puhui totta. Eivät ne pikku lahjat millään tavalla heilauttaneet opettajaperheen taloutta. Ei niiden antamiseen käytetty vaivakaan antanut lupaa soitattaa torvea kadunkulmassa, jotta kaikki olisivat nähneet, kuinka erinomaisia ihmisiä olimme.
Isän silmien edessä olikin varmasti tämän päivän evankeliumin kertomus Jeesuksesta temppelissä. Jeesus katseli, kuinka sen ajan menestyneet ja onnistuneet, yhteiskunnan tukipylväät ja hengelliset johtomiehet suurin elein antoivat lahjansa temppelin käyttöön. Heitä ei voinut olla näkemättä eikä myöskään kuulematta, mitä tapahtui. Annettu summa nimittäin kuulutettiin julkisesti.
Kelpasi siinä hurskaan ja maallisilla lahjoilla siunatun miehen patsastella, kun kaikki kuulivat, kuinka paljon jalometallia hän oli tipauttanut arkkuun ja kun hän puolestaan kuuli hämmästyneen-ihastuneen kohahduksen katselijoiden joukosta. Mahtoi Jumalakin ihmetellä niin suurta hyvyyttä ja jalomielisyyttä! Mutta annetuilla isoillakaan summilla ei ollut mitään vaikutusta antajan omaan talouteen.
6.
Tätä näkyä isäni varmaan ajatteli, kun hän opetti, että vaikka ehkä vähän joskus jotakin antaisimmekin omastamme, niin kuin meidän kaikkien pitäisi tehdä, eikä antaa vain vähän, vaan paljon, ei meistä silti ole sillä itseämme kehumaan Jumalan eikä ihmisten edessä. Sanoohan Herra Jeesus näin: ”Niin myös te, kuin te olette kaikki tehneet, mitä teille käsketty on, niin sanokaat: ’Me olemme kelvottomat palveliat; me teimme sen, minkä meidän piti tekemän’.” (Luuk. 17:10)
Niinpä myös päivän evankeliumin päähenkilö on kokonaan joku toinen kuin ne, jotka antavat runsaan kolehdin ja suosionosoitusten saattamina poistuvat paikalta kauniiseen kotiinsa hyvin ansaitun, terveellisen ja maistuvan aterian pariin yhdessä kaikin puolin onnistuneen perheensä kanssa hyvinvoivan ja kunnollista palkkaa nauttivan palveluskunnan tarjoillessa paistin. Näiden esikuvallisten ihmisten sijasta tämän päivän evankeliumissa on Jeesuksen rinnalle nostettu päähenkilöksi muuan mitätön, rutiköyhä leskivaimo.
Se on Jeesuksen oma valinta. Mutta miksi Hän valitsee juuri tämän vaimon kaikkien niiden ihmisten piiristä, jotka tungeksivat antamassa lahjojaan temppelirahastoon? Varmastikin sen tähden, että leskivaimo antoi ”kaiken, mitä hänellä oli, kaiken tavaransa”. Hän ei antanut liiastaan eikä edes yläkanttiin pyöristettyjä kymmenyksiä pienistä tuloista, vaan ihan kaiken, loputkin vähistä rahoistaan, uhrilahjaksi temppelin käyttöön.
7.
Meistä tämä tuntuu oudolta. Ainakin minua se hämmentää. Eikö köyhä leski paremminkin toiminut vastuuntunnottomasti antaessaan kaiken omistamansa pois? Eikö hän sillä tavoin heittäytynyt lopullisesti toisten autettavaksi?
Tilanteen merkillisyyttä ja tietynlaista loukkaavuutta lisää se, että sillä rahalla, jonka rutiköyhä leski antoi, ei todennäköisesti autettu muita köyhiä, vaan se käytettiin Jerusalemin temppelin tarpeisiin. Voi olla, että hänen antamillaan parilla mitättömällä rovolla ostettiin hiukan polttopuita uhrien polttamiseksi. Köyhät niillä tuskin lämmittelivät. Eikä temppelikään niitä olisi tarvinnut. Siitä pitivät rikkaammat lahjoittajat huolen. Mutta köyhä leski antoi kaikkensa lahjaksi temppelin tarpeisiin.
8.
En usko, että voin teille tai myöskään itselleni selittää kokonaan pois sitä moraalista närkästystä, joka meissä herää tätä Jeesuksen opetusta kuullessamme. Se muistuttaa meitä toisesta vähän samanlaisesta tapauksesta, joka herätti suuttumusta Jeesuksen opetuslasten parissa. Näin siitä kertoo P. Matteus:
Kuin Jeesus oli Betaniassa, spitaalisen Simonin huoneessa, tuli vaimo hänen tykönsä, jolla oli lasi kallista voidetta, ja kaasi sen hänen päänsä päälle atrioitessansa. Mutta kuin hänen opetuslapsensa sen näkivät, närkästyivät he ja sanoivat: ”Mihinkä kelpaa tämä haaskaus? Sillä tämä voide olis kalliisti taittu myytää ja annettaa vaivaisille.” (Matt. 26:6-9)
Mutta mitä vastaa Jeesus? Näin Hän sanoo:
”Mitä te vaivaatte tätä vaimoa? Sillä hän teki hyvän työn minun kohtaani. Sillä teidän tykönänne ovat aina vaivaiset, mutta en minä teillä aina ole. Sillä että hän kaasi sen voiteen minun ruumiini päälle, sen on hän tehnyt minun hautaamisekseni. Totisesti sanon minä teille: kussa ikänä tämä evankeliumi saarnataan kaikessa maailmassa, niin tämä myös, minkä hän teki, pitää mainittaman hänen muistoksensa. (Matt. 26:10-13)
Niin kuin Jeesus puolustaa hänet voidelleen naisen tekoa, joka oli Hänen opetuslastensa mielestä järjetöntä ja moraalitonta tuhlausta, niin Jeesus myös nostaa esille köyhän lesken teon, joka sekään ei tunnu kestävän järjen valoa eikä moraalista tarkastelua. Rikkaiden, jotka antoivat runsaasti omastaan jo ennestään komean temppelin kaunistamiseksi ja sen jumalanpalveluselämän tarpeisiin, olisi pitänyt auttaa köyhää leskeä eikä tämän antaa pois viimeisiä rahojaan, joita ei uhriarkkua tyhjennettäessä edes huomattaisi muiden lahjojen joukossa. Hän itse niitä olisi enemmän tarvinnut kuin temppeli.
Mitä Jeesus siis mahtaa päivän evankeliumissa tarkoittaa, mitä muuta kuin suunnata tutkivan katseensa itseensä tyytyväisten ja anteliaisuudellaan häpeilemättä kerskailevien rikkaiden sydämeen?
9.
En uskalla antaa varmaa vastausta tähän kysymykseen, vaikka minun pastorina ja Herran Sebaotin enkelinä varmaan pitäisi. Vai onko sittenkin Herran Jeesuksen tahto, että me paremminkin annamme puhutella itseämme kuin yritämme selvittää itsemme tilanteen herraksi tässäkin oudossa tapauksessa? Olisiko niin, että Jeesus tässä avaa hiukan verhoa, joka aukeaa kokonaan vasta perillä, mutta jonka raosta jo nyt tulvii odottamatonta valoa, sellaista, joka häikäisee kirkkaudellaan?
Minusta nimittäin näyttää, että päivän evankeliumissa tapaamme ihmisen, jolla ei ole enää mitään menetettävää. Hänellä ei ole tässä elämässä mitään, missä riippua kiinni tai mihin turvautua. Hänellä on vain Jumala, jolta hän on saanut elämän lahjan ja jolta hän nyt, sen lopun lähestyessä, odottaa kaikkea hyvää ja lopulta sielunsa pelastusta. Ja myös sen jokapäiväisen leivän, jota hän vielä tarvitsee, hän myös uskoo saavansa Jumalalta, vaikka hän meidän mielestämme toimiikin vastuuttomasti antamalla viimeiset rahansa temppelin käyttöön.
Sillä köyhä leski ei tuntisi Jumalaa, jolta kaikki hyvä tulee, ellei Jumala olisi itse ilmoittanut itseään hänelle. Nainen kuolisi köyhyyteensä osaamatta huutaa avukseen Häntä, joka oli valinnut itselleen paikan, jossa Hänet saattoi kohdata: temppelin, jossa Hänen Nimensä asui ja jossa toimitettiin pyhät uhrit ja jossa oli Kaikkein Pyhin ja siellä Armoistuin, jolle ylimmäinen pappi kerran vuodessa pirskotti sovitusuhrin veren.
10.
Sen taas, mihin tämä köyhä leski vielä odottavassa uskossa ja tulevaisuuteen tähyten tarttui, sen näki edessään nainen, joka Betaniassa voiteli Jeesuksen. Hän teki sen Jeesuksen hautaamista varten. Hän voiteli Jumalan itsensä valitseman Uhrin, joka kohta kuolisi ristillä. Hänelläkään ei ollut elämässään enää mitään menetettävää, vaan häntä kantoi pelkkä usko Jumalaan, joka oman Poikansa tähden antaa synnit anteeksi ja lahjoittaa elämän ja autuuden, jo nyt ja sitten kerran perillä.
Siinä uskossa naisella oli kaikki, mitä ihmisellä voi olla, vaikka hän ei nähnyt muuta kuin kohta uhrattavan Jeesuksen. Ehkä hän ei vielä kovin paljon ymmärtänyt myöskään tulevasta Ristin uhrista, mutta luottavassa uskossa hän turvautui Jeesukseen ja palvoi Häntä.
11.
Niin – tämän päivän evankeliumin köyhä leski ja Betanian nainen eivät varmasti kelpaa meille esimerkeiksi hyvistä teoista toinen toisillemme. Ei heistä ole opettamaan meille järkevää taloudenpitoa eikä Jumalan tahdon mukaista itsestään huolehtimista. Sen sijaan he ovat esimerkkejä jostakin vielä paljon enemmästä: syntisen uskosta Jumalaan, joka armahtaa ja pelastaa.
Ja nyt se, mitä kohti köyhä leski vasta odottavassa uskossa katseli ja se, mitä Betanian nainenkaan ei vielä täysin nähnyt, nyt se tarjotaan meille valmiina ja täydellisenä ja ilman mitään meidän omaa uhriamme. Meidän ei tarvitse kustantaa sitä omista rahoistamme. Jumala on itse valinnut uhrinsa ja maksanut siitä täyden hinnan. Hän huolehtii uhrista ja sen kustannuksista kokonaisuudessaan. Meidän ropojamme ei siihen tarvita. Meidän ei tarvitse maksaa uhrista, jonka Herra Jeesus ristillä puolestamme antoi. Ja sen hedelmät, syntien anteeksiantamus, elämä ja autuus, jotka ovat Hänelle maksaneet kaiken, tarjotaan meille ”ilman rahatta ja ilman hinnatta” uskossa omistettaviksi.
12.
Herra Jeesus on Jumalan itsensä valitsema Sovitusuhri ja sellaisena myös Armoistuin, joka ei enää kätkeydy verhon taakse Kaikkeinpyhimmän pimeyteen, vaan ilmoittaa itsensä seurakunnan keskellä läsnä olevana pyhässä sanassaan ja alttarin sakramentissa. Sen osallisuuteen kaikkia kastettuja ja Jumalan armoa etsiviä kutsutaan.
Me emme voi tähän uhriin lisätä mitään. Me emme voi ostaa sitä rovoillamme. Mutta kun me olemme saaneet sen ja siinä synnit anteeksi, sitten on meidän kiitosuhrimme paikka.
Sillä runsaasti siunattuina Herran armon ja iankaikkisen elämän osallisuudella meitä kutsutaan omastamme antamiseen sekä köyhille ja vaivaisille että myös, jotta armon evankeliumi saisi kirkkaana kaikua ja pyhät sakramentit tulla oikein jaetuiksi keskellämme ja kaikkialla maailmassa. Meitä, varojamme ja vaivannäköämme tarvitaan siihen myös taloudellisesti vaikeina aikoina, sillä ei vain köyhästä leskestä, vaan myös meistä Herra pitää huolen. Eikä meilläkään ole mitään muuta turvaa kuin Jumala, ei tässä eikä tulevassa elämässä. Mutta Jumala on. Amen.