Hyvät ystävät;
kertomus lesken rovosta kuuluu niihin Raamatun kertomuksiin, jotka olen oppinut todennäköisesti kansakoulun penkillä. Mielikuva kahdesta roposesta on tuttu. Lapsen mieleen jäi opetus: vähän voi olla paljon. Kai sillä oli ainakin sellainen merkitys, että kun joskus kirkossa sai antaa muutaman pennin kolehtiin – niin sekin oli jotakin.
Olisi siis verraton teksti papille pitää vähän perustellumpi kolehtipuhe. Mutta se ei ole tänään tarkoitukseni.
Tänään luen tuota kertomusta toisella tavalla. Enää kertomus ei kerro leskivaimosta, joka antoi vähän – tänään kertomus kertoo leskivaimosta, joka antoi paljon. Se on kertomus naisesta, joka Jeesuksen opetuksen mukaan antoi ”enemmän kuin yksikään toinen”. Enemmän siksi, että nuo toiset antajat eivät antaessaan suuriakin uhreja luopuneet mistään. He antoivat liiastaan. He antoivat sellaista, jonka antamista ei tarvinnut enää myöhemmin edes muistaa. Nainen antoi enemmän.
Hän antoi ”kaiken mitä hänellä oli. Kaiken, mitä hän elääkseen tarvitsi”.
Mikä on sinulle ”kaikki”? Mikä on sinulle luovuttamatonta? Mitä ilman et tule toimeen? Mihin elämässäsi tarraudut? Mihin turvaudut? Mikä on sinulle arvokkainta? Mikä pitää sinua vankinaan?
Kuvittele itsesi istumaan Jeesuksen seuraan. Olet juuri nähnyt, kuinka köyhä leski antoi kaiken. Sitten Kristus kääntää katseensa sinuun ja kysyy: entäs sinä ystäväni? Entäs minä?
Ei minusta ainakaan ole kaiken antajaksi. On niin paljon asioita, joissa tiedän roikkuvani kiinni. On asioita, tavaroita, henkilöitä, tehtäviä, uskomuksia, unelmia – jotka ovat luovuttamattomia. Jos näistä luovutan ei mitään jää jäljelle…
Muistan lukeneeni ihmetellen joskus Jeesuksen sanat: ”Jos joku tulee minun luokseni mutta ei ole valmis luopumaan isästään ja äidistään, vaimostaan ja lapsistaan, veljistään ja sisaristaan, vieläpä omasta elämästään, hän ei voi olla minun opetuslapseni. Joka ei kanna ristiään ja kulje minun jäljessäni, ei voi olla minun opetuslapseni. ”
Läheiset ihmiset – pyrinkö omistamaan heidätkin. Vaikka ihmistä ei voi omistaa – koskaan. Ja kuinka paljon ongelmia syntyy siitä, että pyrimme omistamiseen.
Olen myös monesti kuullut kuinka ihminen on kiinni myös menneisyydessään. Tuntuu siltä, että myös mielen tasolla me kannamme valtavaa omaisuutta mukanamme. Kuinka taitavia me olemmekaan muistamaan yksityiskohtaisesti tapahtumia ja sanoja – varsinkin, jos ne ovat loukanneet meitä. Kuinka vaikea onkaan luopua muistoista – menneistä, koetuista. Tuntuu kuin niissä haluttaisiin pysyä kiinni viimeiseen asti. ”Sinä teit silloin niin… Sinä sanoit silloin näin… Petit luottamukseni… Jouduin kokemaan…En ikinä unohda…”
Yritän omistaa historian – sen mikä on mennyttä, roikkua siinä kiinni. Ja olen samalla mahdottoman edessä. Mennyttä ei voi omistaa – mikä on mennyt, on mennyt. Kunpa osaisin antaa menneet pois. Mutta roikun niissä kiinni, en luovuta. Olen menneiden vanki. En osaa antaa pois edes sitä, mikä oikeasti ei ole minun.
Sama pätee myös tulevaisuuteen. Kuinka paljon epävarmuutta ja ahdistusta kätkeytyy siihen, että pyrin tekemään tulevaisuuden turvalliseksi. Pyrin tietämään, mitä tulevaisuus tuo. Haluan omistaa tulevaisuuden. En halua yllätyksiä. Haluan kulkea polkua, jonka luulen olevan olemassa. Elämän polkua voidaan kuitenkin katsella vain taaksepäin. Eteenpäin se on meiltä pimennossa. En tunne huomista, mutta luulen omistavani sen, luulen tietäväni, minne polku johtaa. Ja ahdistun, jos niin ei käy. Olen unelmieni ja oletuksieni vanki. Kahleissa raukka.
Istun Jeesuksen vieressä ja katselen kuinka leskivaimo on uhrinsa antanut – kaksi pientä lanttia, kaiken mitä hänellä oli elämiseen. Yllätyn nähdessäni edessäni vapaan ihmisen. Häntä katsellessani tunnistan omat kahleeni – sen, mikä minua sitoo. Olen kiinni ”kaikessa”. Vain sen voin rehellisesti sanoa. Minä en ole vapaa antamaan ”kaikkea”.
Mutta tuo vaimo antaessaan lanttinsa, antaa tulevaisuutensa. Voisinpa tehdä niin – mutta minusta ei ole siihen. Minulla ei ole rohkeutta eikä halua. Olen kiinni niin monessa tavarassa, asiassa ja ihmisessä. Enkä irrota niistä kuin pakon edessä.
Haluaisin itselleni edes murusen tuosta leskivaimon rohkeudesta. Ehkä jonakin päivänä. Ehkä jonakin päivänä sydämeni on vapaa.
Kun roikun kiinni menneessä ja pyrin hallitsemaan tulevaisuutta – kadotan tämän hetken, tämän päivän. Kadotan tämän hetken ilon ja tämän hetken rikkauden. Tässä on elämän suuri ristiriita.
Jeesuksen edessä joudun lähes aina tekemiseen erään suuren kiusauksen kanssa. Kiusauksen selittää hänen sanansa joksikin muuksi. Lieventää hänen sanojaan, silottaa niitä, tehdä ne minun pirtaani sopivammiksi. On vaikea hyväksyä se, että Jeesus johtaa minut kerta toisensa jälkeen mahdottoman eteen.
Ehkä sinun laitasi on paremmin? Ehkä sinulla on ollut rohkeutta seurata köyhän leskivaimon tietä? Ehkä sinä olet vapaa? Jos niin on – niin iloitse vapaudestasi.
Jos taas olet minun kanssani samassa veneessä, voimme vain yhdessä hiljaa sopertaa Jeesuksen puoleen. ”Minun sydämeni Herra. Ota minun sydämeni.”
Pysähdyn vielä hetkeksi katsomaan Kristuksen kasvoja. Yllätyksekseni hänen katseensa on levollinen – ei vaativa, vaan antava.