Loviisan kirkko 150-vuotta, saarna juhlamessussa
Rakkaat kristityt!
Tänä vuonna olemme viettäneet Loviisan kirkossa 150-vuotis juhlavuotta. Vuotta on tähän mennessä vietetty erilaisin konsertein ja näyttelyin. Tavoitteena on ollut ja on edelleen – pysäyttää ja puhutella taiteen keinoin. Tänään on vuorossa juhlamessu. Olemme jälleen yhdessä koolla suomenkielinen ja ruotsinkielinen seurakunta.
Vanhoja kirkkoja on paljon. Kirkon ikänä ei 150-vuotta lopulta ole kovin paljon. Löytyyhän aivan läheltä naapurista vaikkapa Pernajan kirkko 1400-luvulta.
Vanhoissa kirkoissa minua on jo vuosia puhutellut eräs asia. En silloin ajattele seiniä. En ajattele mahdollisia taideteoksia. Olen löytänyt itseni ajattelemasta yhä uudestaan niitä seurakuntalaisia, jotka vuosikymmenien ja jopa vuosisatojen vieriessä ovat kokoontuneet kirkkoon.
150-vuoden ikä kirkolle merkitsee sitä, että jo noin kuusi sukupolvea on pitänyt tätä kirkkoa kirkkonaan. Noin 25 vuoden välein alkaa uusi sukupolvi kasvaa. Mitä kaikkea onkaan ihmisten mielissä liikkunut tänne tullessa.
Kirkon rakentamisen aikaan elettiin Suomen suuriruhtinaskunnassa. Venäjän tsaari oli Suomen suurruhtinas. Elettiin autonomian aikaa. 1800-luvun lopulla oli ensimmäinen sortokausi – jolloin autonomia haluttiin viedä pois, 1908 elettiin toista sortokautta. Sitten seurasi Suomen itsenäistyminen 1917 ja pian kansalaissota. Talvi- ja jatkosota seurasivat aikanaan. Sotien jälkeen maan jälleenrakennusta ja vaurastumista. Mitä on ihmisten mielissä liikkunut? Tänne on tultu monenlaisen hädän kanssa itkemään ja rukoilemaan. Ja sitten taas välillä iloitsemaan uudesta elämästä kastemaljan äärelle – tai on tultu perustamaan perhettä ja kuulemaan papin ”aamen” avioliitolle.
Välillä saarnatuolista on julistettu tiukkaa lain saarnaa ja pistetty synnit järjestykseen – välillä on ollut aika julistaa vapauttavaa evankeliumia Jumalan rakkaudesta ja elämää uudistavasta anteeksiannosta.
Kun me tänään juhlimme 150-vuotiasta kirkkoamme – mitä me silloin juhlimme? Onko Loviisan kirkko vain yksi vanha rakennus muiden vanhojen joukossa? Onko kirkko tämän päivän Suomessa museo ja muisto menneisyydestä.
Jos kuuntelee sitä puhetta, jossa kirkkoa tänä päivänä moititaan – vaikkapa vapaa-ajattelijoiden suulla – silloin helposti on lähellä ajatus, että kirkko edustaa vain vanhakantaisia ajatuksia, joilla ei ole mitään tekemistä tämän ajan kanssa.
Sisältäpäin katsoen ei kuitenkaan näytä siltä. Toki kirkon sisällä on monenlaista ajattelua – mutta pääosin kirkossa on halu elää ajassa ja keskellä ihmisten elämän arkea ja todellisuutta. Emme suostu museoksi. Perinne on toki arvossaan, vanhat kirkot ovat rakkaita – mutta ne kertovat vahvasti ennen kaikkea syvällä olevista juurista.
Päivän evankeliumissa me tapaamme köyhän lesken. Hän on tullut Jerusalemin temppeliin. Ehkä aralla mielellä – ehkä hän on seurannut, kuinka rikkaat ovat laittaneet rahaa uhriarkkuun. Leski tietää, että hänenkin on laitettava. Ei nimittäin suinkaan ollut kysymys vapaaehtoisesta kolehdista (siitä mihin me laitamme lanttejamme) – vaan temppeliverosta. Verosta, joka tuli maksaa.
Leskellä on kaksi pientä lanttia. Hän laittaa ne uhriarkkuun. Jeesus seuraa tilannetta. Sitten hän toteaa, lesken laittaneen enemmän kuin kukaan muu. Hän antoi kaiken, koko elämänsä.
Tekstin äärellä voidaan nähdä kaksi hyvin erilaista näkökulmaa – näkökulmaa, jotka varmasti ovat yhtä oikeita. Tekstiä voidaan lukea hyvin niin, että Jeesuksen arvostelu tai piikki osuu systeemiin, joka vie köyhältä kaiken. Köyhän lesken oli veroja maksaessaan annettava kaikki, mitä hänellä oli – kun hyväosainen maksoi liiastaan. Leski maksoi enemmän.
Tämä näkökulma unohtuu tämän tutun kertomuksen äärellä hyvin usein. Jeesus oli aina köyhien puolella heitä puolustamassa. Arvioikoon kukin mielessään kuinka ajankohtainen päivän teksti tästä näkökulmasta on.
Toiseksi kertomusta voidaan pitää kertomuksena sitoutumisesta ja turvautumisesta Jumalaan. Voidaan ajatella, että köyhä leski heitti kaiken yhden kortin varaan. Vain Jumala auttaa – siksi hänelle voi antaa kaiken.
Tuleeko kirkosta museo? Ei tule – ei tule niin kauan kuin meiltä löytyy köyhän lesken mieltä ja sitoudumme Kristukseen ja Jumalaan. Niin kauan, kuin usko elää meidän sydämissämme kirkosta ei tule museota. Niin kauan, kuin löytyy heitä, joille kirkon Herralla on paikka sydämessä – kirkosta ei tule museota, vaan se elää ajassa keskellämme.