14. sunnuntai helluntaista, Mark. 12:41-44, Henna Huppunen

”Jeesus istuutui vastapäätä uhriarkkua ja katseli, kuinka ihmiset panivat siihen rahaa. Monet rikkaat antoivat paljon. Sitten tuli köyhä leskivaimo ja pani arkkuun kaksi pientä lanttia, yhteensä kuparikolikon verran. Jeesus kutsui opetuslapset luokseen ja sanoi heille: ”Totisesti: tämä köyhä leski pani uhriarkkuun enemmän kuin yksikään toinen. Kaikki muut antoivat liiastaan, mutta hän antoi vähästään, kaiken mitä hänellä oli, kaiken mitä hän elääkseen tarvitsi.”
Meidän perheessämme on monta lasta, joten lapset tottuvat pienestä pitäen siihen, että kaikki jaetaan. Kun paistan pullaa tai karjalanpiirakoita, kuuluu hetken kuluttua kysymys: ”Kuinka monta saa ottaa?” Yleensä sanon kaksi tai kolme. Mutta joskus käy niin, että voin sanoa: ”Saat ottaa niin monta kuin jaksat.” Hämmästys on silloin valtava: Ei tarvitse laskea, saa ottaa niin monta kuin mieli tekee! Toinen erityinen tilanne on se, jos joku lapsista on saanut jostain karkkia, keksiä tai muuta herkkua. Tuollainen tilanne nostaa esiin lasten erilaiset luonteet ja tavan toimia. On mahdollista pitää kaikki herkut itsellään. Tai on mahdollisuus jakaa ne toisten kanssa. No, sanonta siitä, että suuren perheen lapset oppivat jakamaan omastaan, ei valitettavasti pidä paikkaansa. Joskus tuntuu, että ne oppivat vain ahneemmiksi, kun aina vaan jaetaan ja jaetaan. Toisissa perheissä suklaalevystä saavat kaikki rivin, meidän perheessä riittää jokaiselle vain kolme palaa.
Kerran yksi lapsista kuitenkin yllätti. Hän oli saanut kerhosta kolme piparia. Innoissaan hän esitteli niitä, mutta joutui samalla kipeästi miettimään niiden jakamista: niistä ei mitenkään riittäisi kaikille. Lapsi ymmärsi, että jollekulle tulee väistämättä paha mieli. Mutta hän yritti parhaansa ja jakoi piparit nopeasti niille, jotka olivat sillä hetkellä kotona. Myöhemmin hän pahoitteli tilannetta muille. Siinä hetkessä ihmeellistä oli se, että kukaan ei suuttunut – eivät nekään, jotka jäivät kokonaan ilman. Yhden lapsen vilpitön halu jakaa omastaan ja ilahduttaa muita sai jokaisen mietteliääksi.
Evankelista Markus tuo eteemme naisen, joka teki jotain suurta – naisen, joka jakoi omastaan. Jumala oli naiselle niin suuri ja todellinen, että hän uhrasi kaikkensa Jumalan temppelille. Kyseessä ei ollut köyhäinapu, vaan temppelille annettava raha. Jumala oli tärkein. Helppo olisi ollut ajatella, että huolehtii muista ja on valmis jakamaan toisille omastaan. Mutta se, että antaa pois vähäiset roposet, jotka ovat vain pientä kilinää arkun pohjalla, tuntuu aivan turhalta uhraukselta. Tekisi mieli juosta väliin ja estää: älä nyt niitä anna, ei sinun roposistasi ole mitään apua: sinä tarvitset niitä enemmän kuin temppeli!
Mutta Jumalalle omistautuminen ei ole typerää. Leskivaimon usko oli suuri ja vakaa. Hän antoi kaikkensa Jumalalle, aivan konkreettisesti ja täydesti. Hän luotti siihen, että Jumala pitää huolta hänestä. Naisen esimerkki on huikea.
Kenellekään ei ole iloa siitä, että joku lupaa tai suunnittelee tekevänsä hyvää, mutta ei sitten teekään. Todellisuutta on vain se, mikä tapahtuu. Onko aitoa luopumista, omastaan antamista helppo toteuttaa? Suostuuko kukaan elämään askeettisesti auttaakseen muita? Länsimaisessa elämässä arvot ovat toisenlaisia. Jokaiseen tilanteeseen on oltava oma asunsa, omat jalkineensa, sitä ja tätä ja tuota. Onko se kaikki välttämätöntä? Miten olisi mahdollista elää tässä maailmassa ja toteuttaa tehtäväänsä siinä – ja samalla omistautua Jumalalle, valmiina tekemään maailmasta tasa-arvoisempaa ja oikeudenmukaisempaa?
Lähimmäisen rakastaminen vaatii luottamusta Jumalaan. Omastaan luopuminen, varsinkin sellaisesta, joka on oman elämän kannalta välttämätöntä, ei ole helppoa. Kyse on luottamuksesta. Mooseksen porukka sai autiomaassa mannaa, mutta siihenkin oli vaikea uskoa. Pitääkö Jumala ihan oikeasti huolta? Miten paljon uskallan laskea sen varaan? Miten paljon täytyy tehdä itse.
Toisen rakastaminen vaatii panostusta. Se ei ole helppoa. Mutta Jaakobin kirje kertoo, että usko ilman tekoja on kuollut. Usko ja teot on vaikea yhdistelmä. Mutta usko liittyy tekoihin. Rakkauden pitää näkyä elämässä. Eihän siihen itse pysty, vaan Jumalan rakkauden avulla. Tavoitteena on, että sydän olisi täynnä kiitosta siitä, mitä on saanut ja täynnä luottamusta siihen, että jakaminen ei ole itseltä pois eikä vaaranna omaa toimeentuloa.
Siunaamaan meidät on kutsuttu. Ei ajattelemaan tai laskelmoimaan, vaan luottamaan siihen, että kaiken voiman saa Jumalalta. Kun on riisuttu kaikesta, voimaton ja toivoton, alkaa nähdä Jumalan ihmeitä. Miten yksinkertaisetkin asiat, joita on aiemmin pitänyt itsestäänselvyyksinä, ovatkin kiitoksen ja ylistyksen aiheita, suorastaan ihmeitä. Silloin voi tuntea olevansa todella Jumalan hoidossa ja vain hänen varassaan – tilanteessa, jolle ei itse yksinkertaisesti voi tai osaa tehdä mitään.
Vasemmalla kädellä auttaminen on helppoa. Siivoaa omatuntoaan niin, että näennäisesti nyt jotain tekee. Ei vaadi itseltään liikoja. Jeesus osoittaa useaan kertaan, että ei sellainen riitä. Rima on paljon korkeammalla. Ja kyllä se on niin korkealla, ettei siihen yllä. Yrittää pitää silti. Ei siksi, että kelpaisi Jumalalle, vaan siksi, että haluaa totella Jumalan tahtoa.
Riparilla katsottiin elokuva, jossa nuori nainen aloitti uuden elämänvaiheen; muutti pois kotoa opiskelija-asuntolaan, tapasi uusia ihmisiä ja lähti innolla mukaan kaikenlaisiin koulun rientoihin. Kaiken keskellä Raamattu jäi lukemattomana yöpöydän laatikkoon. Usko horjui, kun luennoilla professori puhui Jumalan olemassaoloa vastaan perustellen sen tieteellisillä faktoilla. Elokuvan lopulla tyttö löysi uskonsa takaisin. Ja hän sai kallisarvoisen neuvon; et voi valita Jeesusta vain puoliksi. Sinun on valittava hänet kokonaan.
Jeesus voi muuttaa elämän. Hän voi olla merkittävä voima, ihmeellinen tuki ja turva. Hän on toivo ja luottamus. Muuta emme koskaan tarvitse.