Miten lähimmäisyys voi toteutua keskuudessamme? Päivän evankeliumi avaa meille kaksi vastausta tähän kysymykseen. Ensimmäisen vastuksen meille antaa tietysti köyhä leski omalla esimerkillään. Toisen vastauksen saamme, kun mietimme, minkälaisia johtopäätöksiä voimme tehdä rikkaiden käyttäytymisestä.
Leski antoi vähän mutta silti paljon. Kaikki muut antoivat liiastaan. Sillä, mitä he antoivat, ei ollut heille mitään varsinaista merkitystä. Lesken lahja, kaksi lanttia, oli pienin mahdollinen. Vähempää uhriarkkuun ei saanut laittaa. Mutta lesken kannalta hänen lahjansa oli todellinen uhri. Hän antoi kaiken, mitä hänellä oli ja mitä hän elääkseen tarvitsi.
Evankeliumin leskellä täytyi olla voimakas luottamus Jumalaan. Hän uskoi, että Jumala pitää hänestä huolta myös seuraavana päivänä. Köyhyydestään huolimatta hän oli rikas. Uskonsa varassa leski tahtoi antaa lanttinsa jollekin toiselle, joka tarvitsi niitä ehkä vielä enemmän kuin hän itse. Lesken esimerkki puhuu meille hyvin vaikuttavasti siitä, mitä oikea lähimmäisyys on ja miten se toteutuu.
Rikkaat antoivat paljon mutta silti vähän. Jossain mielessä he eivät antaneet ollenkaan. Hehän eivät varsinaisesti joutuneet luopumaan mistään lähimmäisten takia. Meidän ei kuitenkaan pidä ajatella niin, että heidän antamisellaan ei ollut mitään merkitystä. Se, että joku antaa jotain avun tarpeessa olevalle lähimmäiselleen, on aina hyvä asia – silloinkin, kun antajalla on itsekkäät motiivit ja hän antaa liiastaan.
Näinäkin aikoina monet rikkaat antavat paljon eli suuria summia, kun heidän lahjoituksiaan vertaa siihen, mitä tavalliset ihmiset voivat antaa. Rikkaat artistit järjestävät suuria hyväntekeväisyyskonsertteja, ja jotkut huippuäveriäät perustavat omaa nimeään kantavia hyväntekeväisyysjärjestöjä. Väistämättä herää kysymys, miksi toimitaan näin huomiota herättävällä tavalla? Miksi lahjoja ei anneta niin kuin Jeesus opetti? Jeesushan sanoi: “Kun annat lahjan, älköön vasen kätesi tietäkö, mitä oikea kätesi tekee.” (Matt. 6:3) Lähimmäistä tulee auttaa salatusti ja mitään numeroa tekemättä.
Meidän tehtävämme ei kuitenkaan ole tuomita rikkaita lahjoittajia. Ehkä jotkut heistä haluavat vilpittömästi auttaa lähimmäisiään. Ja onhan sillä, mitä he antavat, itsessään joka tapauksessa oma merkityksensä, kuten todettiin.
Mutta se on selvää, että rikkaat antoivat Jeesuksen aikana ja antavat myös meidän aikanamme aivan liian vähän. Enkä nyt puhu siitä, mikä on paljon ja vähän Jumalan silmissä ja sydämen tasolla. Rikkaat ja myös vähemmän rikkaat mutta silti hyväosaiset antoivat ja antavat aivan liian vähän, kun heidän antamistaan mitataan denaareilla tai euroilla. Toinen vastaus alussa esitettyyn kysymykseen onkin se, että lähimmäisyyden toteutumista ei voi jättää vain ihmisten hyväntahtoisuuden ja vapaaehtoisuuden varaan. Tarvitaan myös ikään kuin pakotettua lähimmäisyyttä. Siihen ei olisi tarvetta, jos kaikki olisivat evankeliumin lesken kaltaisia, mutta hän on harvinainen poikkeus kovassa maailmassa.
Pakotetun lähimmäisyyden toteuttajia keskuudessamme ovat valtio ja kunta. Ne keräävät veroja yhteisen hyvän edistämiseen ja niiden auttamiseen, jotka tavalla tai toisella tarvitsevat apua. Verovarojen käyttöä voidaan arvioida ja arvostella vain näistä lähtökohdista käsin. Joka pohdiskelee, mitä hän itse saa maksamiensa verojen vastikkeeksi, ei ole ollenkaan ymmärtänyt, mistä verojen keräämisessä on kysymys.
Joskus vastikeajattelua kuulee sovellettavan jopa kirkollisveroon. Tämä on perin kummallista, sillä eihän kirkollisveroa ole edes pakko maksaa kuten valtion ja kunnan veroja. Kirkollisvero on vapaaehtoinen lahja, ja eikö ole nurinkurista, jos lahjan antaja edellyttää, että se käytetään hänen itsensä hyväksi?
Suomessa on tähän asti kerätty veroja enemmän kuin jossain muualla ja rikkaita on verotettu enemmän kuin köyhiä. Mistä tämä on johtunut? Syynä on ollut luterilainen ihmiskuva. Historian professori Juha Sihvola katsoi taannoin lehtihaastattelussa, että luterilaisuus on “ajattelutapana, jonka mukaan ihmiset eivät ole luonnostaan tai vapaaehtoisesti taipuvaisia käyttäytymän hyvin muita ihmisiä kohtaan.” (Aamulehti 28.12.2004) Arvio on aivan oikea. Sihvola myös totesi: “Täällä (Suomessa) on rakennettu yhteiskuntaa, joka ei luota siihen, että ihmisten henkilökohtainen moraali riittää ylläpitämään rakenteita. Siksi julkiselle vallalle on annettu tehtäväksi jokaisen turvallisuudesta huolehtiminen. Pohjoismaissa kaikki saavat esimerkiksi lapsilisiä ja ilmaisen koulutuksen.”
Huonoin puoli suomalaisessa yhteiskunnassa lienee yksilökeskeisyyden jatkuva lisääntyminen. Meillä harjoitettu pakotettu lähimmäisyys on epäilemättä ollut tämän kehityksen yksi taustatekijä. Esimerkiksi katolisissa maissa ei ole voitu luottaa samalla tavoin yhteiskunnan apuun kuin meillä, mikä on vahvistanut perheen ja myös kirkon asemaa. En kuitenkaan usko, että yksilökeskeisyyden korostuminen ja yhteisöllisyyden ohentuminen on ollut pakotetun lähimmäisyyden harjoittamisen väistämätön seuraus. Varsinaiset syyt ovat muualla.
Pakotetulle lähimmäisyydelle ei ole mitään vaihtoehtoa synnin maailmassa. Siksi pakotetun lähimmäisyyden vastustaja on väistämättä armoton lähimmäisiään kohtaan, ei välttämättä tietoisesti ja tarkoituksellisesti mutta ainakin käytännössä. Sillä onhan aivan selvää, että pakotetun lähimmäisyyden hyväksyminen on paljon helpompaa kuin lähimmäisen omaehtoinen auttaminen. Näin on jo pelkästään siksi, että tiedämme myös muiden maksavan veroja, kun taas vapaaehtoista lahjaa antaessamme emme tiedä, mitä muut tekevät. Silloin mieleen tulee helposti ajatus, että minäkään en taida antaa, ainakaan paljoa, sillä tuskinpa nuo muutkaan mitään antavat.
Näin ei kristitty tietenkään saisi ajatella. Vaikka ihmisten vapaaehtoiseen auttamiseen ei voi luottaa, jokainen meistä on silti kutsuttu seuraamaan köyhän lesken esimerkkiä. Meidän ei tarvitse eikä tule miettiä, mitä lahjamme saavat aikaan, vaan voimme jättää lahjamme Jumalan siunattaviksi. Siitä, mikä on itsessään pientä, voi kasvaa suurta ihmeellisellä tavalla, kun Jumala siunaa sen. Muistamme, mitä tapahtui pienen pojan eväille, viidelle leivälle ja kahdelle kalalle, kun Jeesus siunasi ne. Ehkä leskenkin lahja moninkertaistui. Hän pani uhriarkkuun “enemmän kuin yksikään toinen” tai jopa “enemmän kuin kaikki muut yhdessä” – sillä tällainenkin käännös mahdollinen. Ehkä lesken lanteista kasvoi suuri summa lähimmäisten hyväksi.
Lesken esimerkki ei tarkoita sitä, että jokaisen pitäisi antaa pois koko omaisuutensa. Lähimmäisiä autetaan parhaiten, kun toimitaan järkevästi ja pitkäjänteisesti. Lesken esimerkki ohjaa meidät jättämään kaiken Jumalan käsiin. Kaikki on lopulta hänen omaansa ja hänen lahjaansa. Kaikki, mitä meille on annettu, on annettu lähimmäisiämme varten – ja tietysti myös itseämme varten. Saamme myös itse käyttää Jumalan meille antamaa, kunhan emme unohda lähimmäisiämme.
Tärkein kysymys on, mikä sai lesken antamaan lahjansa? Teoriassa on mahdollista, että hän halusi miellyttää Jumalaa ja antoi uhrinsa ansaitsemistarkoituksessa. Evankeliumihan ei kerro mitään hänen syvimmistä motiiveistaan, vaan ilmaisee vain sen, mitä hän teki. Mutta meillä lienee lupa olettaa – niin kuin edellä teimme –, että leski luotti Jumalaan, eli hänen armonsa varassa ja antoi uhrinsa kiitollisin mielin.
Leskenkin uhri oli vajavainen ja puutteellinen, eikä hän voinut saavuttaa sillä mitään – mikä ei siis kaiketi ollut hänen tarkoituksensakaan. Ainoastaan yksi on antanut täydellisen uhrin. Hän, jolla oli äärettömän paljon enemmän kuin kenelläkään muulla sellaista, mistä hänen täytyi luopua. Hän luopui kaikesta omastaan, “otti orjan muodon ja tuli ihmisten kaltaiseksi. Hän eli ihmisenä ihmisten joukossa, hän alensi itsensä ja oli kuuliainen kuolemaan asti, ristinkuolemaan asti.” (Fil. 2:7,8)
Jeesus on osoittanut meitä kohtaan todellista lähimmäisyyttä. Hän on meille saavuttamaton esimerkki ja esikuva, mutta meidät on silti kutsuttu kulkemaan hänen askelissaan. Ensisijaisesti Jeesus on meille lahja. Hän on lahjoittanut meille itsensä ja itsensä kanssa syntien anteeksiantamuksen, rauhan Jumalan kanssa, ikuisen elämän ja kaikki hyvät lahjansa. Hän ei vaadi mitään vaan antaa kaiken. Hän ei pakota vaan ohjaa meitä lempeästi.
Jeesuksen seurassa meistä tulee lähimmäistemme palvelijoita. Kuten sanottu, kaikki, mitä teemme lähimmäistämme hyväksi, on jo sinänsä arvokasta, eikä meidän tule miettiä, millaiset motiivit meitä ohjaavat. Apua tarvitseva tarvitsee apua ja sillä hyvä. Mutta vain Jumalan armo ja rakkaus Jeesuksessa Kristuksessa saa meidät palvelemaan lähimmäisiämme iloisin ja kiitollisin mielin. Joka näkee, miten paljon Kristus on häntä rakastanut, ei voi olla palvelematta lähimmäisiään heidän itsensä takia.