14. sunnuntai helluntaista, Mark. 12:41-44, Martti Vaahtoranta

1.
Mitä pitää tehdä, jos ei tiedä jotakin? – Ennen vanhaan kysyttiin neuvoa itseä viisaammilta tai lähdettiin kirjastoon tekemään tutkimuksia. Mutta mitä tehdään nykyisin? Mennään internetiin ja laitetaan hakukone töihin!
Niin tein minäkin saadessani eteeni päivän evankeliumin tutun kertomuksen köyhästä leskestä, joka antoi viimeiset kaksi ropoansa eli kaikki vaatimattomat rahavaransa Jerusalemin temppelin uhriarkkuun. Niin sekä P.Markus että P.Luukas meille yhtäpitävästi kertovat. Ja senkin he kertovat, että Jeesus ei moiti tätä köyhää leskeä eikä sitä, mitä hän teki.
Mutta miksi? Miksi Jeesus näyttää paremminkin kehuvan lesken toimintaa? Eihän hänellä ollut sen jälkeen enää mitään, minkä avulla huolehtia itsestään! Eikö olisi riittänyt, jos hän muutenkin olemattomista varoistaan olisi antanut pois vain puolet eli yhden rovon? Tai miksi hänen ylipäätään piti antaa, kun rikkaita antajia näytti olevan riittävästi. Köyhä leski oli enemmänkin niitä, joita olisi pitänyt auttaa, kuin sellainen, joka itse antaa omastaan.
Eikö tällainen vastuuttomuus ollut Jumalan kiusaamista? Eikö meidän pitäisi, jos mahdollista, huolehtia siitä, ettei toisten tarvitse olla meistä huolissaan?
2.
Tämän sunnuntain ensimmäisen vuosikerran mukainen evankeliumi, jonka kuulimme alttarilta, on helpompi ymmärtää. Kuulimme siinä meille lapsuudesta asti tutun Jeesuksen vertauksen. Se kertoo Samarian miehestä, joka armahti verille hakattua juutalaista, vaikka juutalaiset ja samarialaiset muuten välttelivät toisiaan. Sen paremmin vaivojaan kuin varojaankaan säästämättä laupias samarialainen hoidatti pahoinpidellyn kuntoon.
Jeesuksen vertauksesta ei kuitenkaan synny sellaista vaikutelmaa, että ehkä kauppiaana liikkeellä ollut mies olisi antanut viimeisen penninsä ventovieraan ja vieläpä vihamieliseen kansaan kuuluvan loukkaantuneen auttamiseen, vaikka siihen varmasti melkoinen summa kuluikin. Paremminkin näyttää siltä, että hän meni menojaan ansaitsemaan entisten päälle runsaasti lisää ja maksoi sitten paluumatkalla avokätisesti sen, mitä majatalossa oli kulunut hakatun juutalaisen hoitamiseen. Samarialainen mies toimi, niin kuin hyvä, antelias ja auttavainen ihminen toimii, mutta ei hän kaikkeaan pannut likoon, vaan ainoastaan osan maallisesta hyvyydestään ja kalliista ajastaan.
Leskivaimosta sen sijaan sanotaan, että hän antoi kaiken omistamansa tai ainakin kaikki omistamansa rahat. Eikä tällä kertaa ollut puhe vertauksesta, vaan tositapahtumasta, jota Jeesus seurasi temppelissä, naisten esipihalla. Kaikki meni kolehtiin, eikä ollut mitään eläkekassaa eikä sossun luukkua, josta rahaa olisi saanut lisää. Ehkä jotakin työtä saattoi leskirouvalle löytyä. Sitä ei kuitenkaan kerrota. Silti Jeesus ei surkutellut eikä varsinkaan moittinut häntä.
3.
Mutta sopiiko köyhän lesken teko lainkaan päivän aiheeseen? – Tänä pyhänä kiinnitämme huomiomme erityisesti lähimmäisenrakkauteen, siihen, millä tavoin meidän kristittyinä ja Jumalan lapsina pitäisi kohdella toisiamme ja kaikkia ihmisiä, jopa vihollisiamme. Kysymme, millä tavoin se ansaitsematon rakkaus, jota Jumala osoittaa meitä kohtaan, toteutuu meidän elämässämme ja meidän kauttamme.
Laupias samarialainen on oivallinen esimerkki lähimmäisen rakastamisesta. Kuka muu kuin tämä mies voisi paremmin kuvata rakkautta, joka unohtaa itsensä ja oman etunsa ja lähimmäisensä asemaan asettuen auttaa häntä siinä tilanteessa, jossa hän on?
Tällaisen rakkauden lähtökohtana ei ole kysymys, ”mitä hyvää saan itselleni siitä, että teen toisille hyvää”. Tällaisen rakkauden esteenä ei ole pelko, joka kysyy, ”kuinka minun käy rosvojen käsissä, jos autan tätä miestä”. Oikea rakkaus unohtaa itsensä ja auttaa kyselemättä hädänalaista.
Mutta oliko lesken ropo merkki tällaisesta lähimmäisen rakastamisesta? Sitä kysyin, ja vastauksen löytääkseni upottauduin internetin syövereihin. Lähdin etsimään varmistusta tiettyyn oletukseen, joka minulla oli saarnatekstimme kuvaamasta tilanteesta.
Mutta mitä oikein etsin? – Yritin löytää varmaa tietoa siitä, mihin tarkoitukseen evankeliumin köyhä leski antoi loput rahansa. Ja sain myös jotakin selville, sen, että rahaa koottiin erilaisiin yleishyödyllisiin tarkoituksiin ja ehkä myös köyhäinavuksi, mutta aivan varmasti ja ilman muuta temppelijumalanpalveluksen kuluihin – ja ne olivat melkoiset!
Laupias samarialainen siis yksinkertaisesti vain auttoi lähimmäistään tämän suuressa hädässä, mutta köyhä leski antoi viimeiset varansa, jotta Jerusalemin mahtava temppeli olisi pysynyt kunnossa kaikkine kaunistuksineen ja jotta Vanhan liiton jumalanpalvelus kalliine uhrimenoineen ja palkattuine pappeineen olisi ollut mahdollinen. Ilmeisesti vain osa rahasta saatettiin käyttää myös köyhien avustamiseen.
4.
On paljon niitä, jotka ajattelevat, että Jeesus opettaa sellaista yksinkertaista uskoa, jonka mukaan Jumala on armollinen Isä, ja tämä Isä tahtoo uskovien eli omien lastensa olevan armollisia myös toisia ihmisiä kohtaan. Eivätkä he väärässä ole. Muistammehan esimerkiksi Jeesuksen vertauksen palvelijasta, joka sai valtavan velan anteeksi, mutta ei suostunut itse kuittaamaan lähimmäisensä pikkuista vippiä maksetuksi. Aivan oikein ajatellaan ja opetetaan, että juuri armollinen rakkaus ja omien varojen ja voimien antaminen lähimmäisen avuksi tämän maailman murheissa ja vaivoissa on oikean uskon oikea seuraus.
Mutta kuinka tähän sopii se, ettei Jeesus moiti leskeä, joka näyttää toimivan vastuuttomasti itseään kohtaan ja kaiken lisäksi antavan rahansa tai ainakin suurimman osan vähistä varoistaan kalliin ja komean temppelijumalanpalveluksen ylläpitämiseen? Eikö hänen olisi pitänyt pitää rahansa itsellään tai antaa niistä puolet toiselle, vielä köyhemmälle, eikä temppelin tarpeisiin?
5.
Miksi siis Jeesus näyttää suorastaan ylistävän lesken tekoa? – Taustalla voi olla enemmän kuin pelkän hurskaan vaimon uskon todistus ja siinä ilmenevä Jumalan rakkauden ylistys. Tämän toisen merkityksen ymmärtääksemme meidän pitää palata ensimmäisen vuosikerran evankeliumiin ja miettiä, kuka oikeastaan oli Jeesuksen vertauksen Laupias samarialainen.
Aivan varmasti Jeesus tahtoo vertauksen hahmon avulla osoittaa, kuinka hyljeksitty sekakansan jäsen toimii esimerkillisesti vihamielisen naapurikansan hakattua jäsentä kohtaan saattaen sillä tavoin häpeään juutalaiset, niin papit kuin leviitatkin, jotka peloissaan menivät kärsivän uskonveljensä ohi. Tässä on meillä yllin kyllin sovellettavaa ja opittavaa.
Silti Jeesus haluaa ehkä sanoa vertauksellaan vielä muutakin. Kysymme siis, kuka lopulta oli se vieras ja omiensa parissa hyljeksitty mies, joka pysähtyi itsensä kokonaan unohtuen verille lyödyn vierelle, nosti hänet syliinsä ja aasinsa selkään, vuodatti hänen haavoihinsa viiniä ja öljyä ja vei hänet majataloon hyvin hoidettavaksi?
Sehän oli Jeesus itse! Niin Hän toimii. Hän ei laske kustannuksia auttaakseen meitä, jotka luonnostamme olemme Jumalan vihollisia ja makaamme Perkeleen verille lyöminä tien ohessa kykenemättä itse enää jatkamaan matkaamme kohti Luvattua maata. Jeesus ottaa meidät Pyhässä Kasteessa syliinsä ja kantaa meidät seurakuntaan, Jumalan lasten majataloon. Siellä Hänen palvelijansa hoitavat meitä hyvin Herran itsensä veren parantaessa haavoitetun omantuntomme ja Hänen Pyhän Henkensä iloöljyn antaessa meille uudet voimat ja terveyden jatkaaksemme matkaamme taivaaseen.
Mutta entä saarnateksti? – Aivan varmasti Jeesus tahtoi köyhää leskeä kehuessaan ylistää hänen uskonsa syvyyttä, sitä, että leski pani kaiken ajallisen ja iankaikkisen toivonsa yksin Jumalaan ja luotti Hänen pitävän köyhimmästäkin huolta, vaikka kaikki järkisyyt puhuivat sitä vastaan. Ja sitäkin Jeesus ylisti, että köyhä leski piti Jumalan sanaa ja Hänen seurakuntaansa niin suuressa arvossa, että tahtoi antaa kaikkensa kaikkein tärkeimmän asian eli evankeliumin esillä pitämiseksi ja säädetyn jumalanpalveluksen toteutumiseksi. Hän ei myöskään erotellut toisistaan rakkautta Jumalaan ja rakkautta lähimmäiseen, vaan antoi kolehtiin kaikkensa, jotta Jumala saisi kunnian ja lähimmäinen tulisi autetuksi sekä jumalanpalveluksen että aineellisen avun kautta.
6.
Mutta jälleen Raamatun kertomuksessa ja Jeesuksen sanoissa saattoi olla syvempi taso, joka koskettaa hyvin läheltä meitä, jotka nimitämme itseämme autuaan Neitsyen eli Herramme äidin, Pyhän Marian mukaan.
Kuka siis antoi kaikkensa, jotta Jumala saisi kunnian ja syntiset voisivat pelastua? Joku meistäkö? – Jumala suokoon, että myös joku meistä! Mutta kyllä minä silti huolestuisin, jos teistä joku myisi kaiken omaisuutensa ja antaisi myös kuukausitulonsa Pyhän Marian seurakunnan kolehtiin, tai ehkä puolet siitä lähetystyölle. Itse asiassa pyrkisin siihen, että rahat maksettaisiin takaisin sille, joka sillä tavoin unohtaisi itsensä ja ajattelisi vain Jumalan valtakunnan parasta.
Tällaista minun lienee tosin turha pelätä. Sen verran tukevasti elämme maan pinnalla, niin pappi kuin seurakuntakin, että ennemmin annamme ylimääräiset liiastamme tai ehkä vähän enemmän, mutta silti niin, ettei meistä itsestämme sen tähden tule hoidettavia tapauksia. Ja hyvä niin.
Meillä on kuitenkin muuan uskonsisar, joka antoi kaikkensa Jumalan käyttöön. Ei hän tosin antanut rahaa, vaikka lopulta sitäkin saattoi kulua Jumalan valtakunnan palveluksessa. Hän antoi kuitenkin jotakin paljon arvokkaampaa.
Enkä nyt tarkoita Vanhan liiton Hannaa. Kuten muistatte, hän kärsi lapsettomuudesta. Vihdoin Jumalan armosta pojan saatuaan Hanna antoi tämän uhriksi Herralle eli luovutti pienen Samuelin heti hänet vieroitettuaan pappi Eelin kasvatettavaksi. Se tuntuu meistä yhtä vaikealta ymmärtää kuin köyhän lesken lahjoitus, ehkä vieläkin vaikeammalta. Silti Hannan ratkaisu on esikuva sille, mitä Uuden liiton seurakunnassa tapahtui.
7.
Puhumme siitä, mikä alkoi, kun uusi elämä sikisi Neitsyt Marian kohdussa. Puhumme siitä Ainoasta, josta on ollut antamaan riittävä uhri Jumalalle, ei itsensä, vaan kaikkien muiden ihmisten kaikkien syntien edestä. Puhumme Hänestä, joka ei ollut vain ihminen, vaan myös Jumala ja joka teki omalla, kertakaikkisella uhrillaan kaikki muut sovitusuhrit ja Vanhan liiton esikuvallisen temppelipalveluksen tarpeettomaksi.
Puhumme Herrasta Jeesuksesta, meidän Vapahtajastamme. Hänestä tietenkin!
Puhumme silti myös köyhästä leskestä, joka joutui antamaan kaikkensa eli oman esikoisensa, jotta oikea jumalanpalvelus voisi toteutua ja jotta ainoa todellinen, valittu Karitsa voitaisiin uhrata myös lesken itsensä syntien sovitukseksi. Puhumme autuaasta Neitsyestä, meidän Herramme äidistä, pyhästä Mariasta, joka on antanut nimensä myös meidän seurakunnallemme.
Maria, Herran äiti, antoi monenlaisten ahdistavien kysymysten ja kiusausten läpi kuljettuaan lopulta omat kaksi ropoansa temppelin uhriarkkuun seistessään rakkaan Poikansa ristin juurella. Se ei ollut hänen ansiollinen tekonsa, vaan yhtäältä jotakin, mitä hänen oli pakko tehdä, toisaalta ehkä myös osoitus siitä samasta uskon luottamuksesta, josta kertovat nuoren Neitsyen sanat Herran enkelin häntä puhutellessa ja luvatessa hänelle Pojan, jonka synty on ikuisuudessa ja jolla ei ole maallista isää: ”Katso, Herran piika! Tapahtukoon minulle sinun sanas jälkeen!„
Maria ei nähnyt pelastusta Poikansa kuollessa ristillä hänen ”kahden viimeisen roponsa” kilahtaessa uhriarkkuun. Ehkä hän silti syvimmänkin epätoivonsa keskellä uskoi Jumalan lupauksen sanaan. Se auttoi häntä luopumaan rakkaasta Esikoisestaan. Ja koska Marialla ei ollut enää mitään menetettävänään, viimeisetkin kaksi ropoa saivat mennä. Kaikki oli nyt enää vain Jumalan hyvyyden ja rakkauden ja Hänen lupauksensa Sanan varassa silloinkin, kun taivaasta ei näkynyt vilaustakaan synkkien pilvien peittäessä auringon ja vain Jumalan vihan salamoiden valaistessa yötä.
Eikä Marian usko ollut turha. Se kiitosuhri, jonka hän antoi Pojassaan ja joka Marian omana sovitusuhrina olisi ollut Jumalalle kauhistus, se kiitosuhri muuttui Kristuksen pyhässä ihmisyydessä ja Hänen jumaluutensa voimasta siksi ainoaksi Uhriksi, joka kelpaa Jumalalle ja sellaisena pelastukseksi myös pyhälle Marialle ja meille, hänen veljilleen ja sisarilleen.
8.
Ehkä köyhä leski, joka tässä toivossa antoi roponsa temppelirahastoon, oli niiden joukossa, jotka ensimmäisinä saivat tiedon Herran ylösnousemuksesta. Ehkä hänkin näki Jumalan suurten lupausten toteutuvan, niiden, joihin hän uskoi antaessaan viimeiset roponsa Herran temppelin tarpeisiin.
Sillä todellinen Herran temppeli oli ja on Herra itse, Jumalan ja Marian Poika Jeesus Kristus. Häneen viittasi Vanhan liiton jumalanpalvelus, Hänen täydelliseen ja lopulliseen uhriinsa ristinpuussa myös meidän puolestamme.
Sillä uhrilla meidät on vapautettu kaikista omista yrityksistämme sovittaa Jumala, mutta myös elämään uskossa todeksi tätä vapauttamme. Meidätkin on kutsuttu panemaan kaikki toivomme Herraan, niin kuin köyhä leski teki.
Me saamme kuitenkin tehdä sen uskossa Jumalan jo toteutuneista lupauksista eläen ja samalla odottaen niiden näkyvää toteutumista. Ja jotta pysyisimme tässä uskossa ja jotta siitä voisi tulla kaikkien ihmisten mahdollisuus, me tuemme varoillamme ja voimillamme Jumalan seurakunnan, meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen hengellisen ruumiin elämää ja toimintaa, mutta autamme myös lähimmäisiämme, kun he tarvitsevat apua. Niin kristityt toimivat.
Emme kuitenkaan tee sitä sovittaaksemme omia syntejämme, vaan uhrataksemme koko elämämme kiitosuhrina Jumalalle ylistäen Häntä sanoin ja teoin Hänen kaikista hyvistä maallisista ja hengellisistä lahjoistaan ja niitä edelleen jakaen. Sillä niin kuin autuas Neitsyt, Pyhä Maria, sai nähdä Poikansa ylösnousseena synnin ja kuoleman Voittajana, samoin me, hänen sisarensa ja veljensä, saamme riemuita ylösnousemuksen voitosta ja syntiemme sovituksesta ja uudessa valossa kulkea kohti kaiken täyttymystä.
Amen.