Mitä on kunnioittava keskustelu?
Viime aikoina kirkollisessa ympäristössä on kohistu siitä, mitä on kunnioittava keskustelu ja miten se toteutuu ja toteutuuko se.
Kunnioittava keskustelu ei ole väittelyä, eikä siinä ole tarkoitus löytää voittajaa tai häviäjää. Kunnioittavassa keskustelussa pyritään ymmärtämään ja kohtaamaan.
Kun luin määritelmiä siitä, mitä kunnioittava keskustelu on, huomasin sen olevan aika vaikeaa. Siinä vaaditaan paljon itsehillintää, mikä ainakin minulle on hankalaa. Ei saa kiihtyä, jos yllytetään. Ei saa ryhtyä inttämään, pitää jaksaa kysyä tarkennuksia. Pitää pysyä asiallisena ja rauhallisena.
Ennakkoasenteeni ei saa vaikuttaa siihen, miten kuulen toisen kertomuksen tai otan sen vas-taan. Ei saa hyökätä, eikä vastata hyökkäyksellä. Pitää kunnioittaa toisen persoonaa eikä vinoilla saati pilkata. Itse en saa heittäytyä marttyyriksi. Pitää pysyä kohteliaana ja ystävällisenä. Pitää auttaa toista säilyttämään kasvonsa.
Tavoitteena ei ole toisen voittaminen millä tahansa puhetaidollisella tai kielellisellä keinolla, vaan aito ymmärtäminen. Minun pitää edellyttää toiselta samoja asioita kuin itseltäni, ja niistä voi huomauttaa. Ja itselleni voi huomauttaa.
Parasta olisi, jos keskustelun puheenjohtaja tai ohjaaja tietäisi nämä keskustelun säännöt ja edellyttää niitä osallistujilta.
Mitä on synti?
Viime aikoina – tai oikeastaan ihan kaikkina aikoina – on puhuttu ja vaadittu sitä, että synti pitää saarnata synniksi. On myös kysytty sitä, mikä on syntiä ja miten siitä saa opettaa.
Itse olen oppinut, että synti ei ole yksittäisiä tekoja, vaan synti on sitä, mikä erottaa meidän Jumalasta ja lähimmäisestä – ja jopa itsestämme. Synti ilmenee tekoina ja ajatuksina, tekemättä jättämisenä sekä yhteisöjen välillä. Synti rikkoo suhteen Jumalaan, lähimmäiseen ja itseen, sekä yhteisöjen välisiä suhteita.
Sellainen puhe, jossa jonkun ihmisen synnynnäinen ominaisuus leimataan synniksi, rikkoo Kristuksen ruumiin ykseyttä ja Jumalan luomistyötä vastaan (Kaisamari Hintikka). Sellainen puhe erottaa Jumalasta, lähimmäisestä ja ihmisestä itsestään.
Maailman tutkiminen opettaa Jumalasta
Kuluvien vuosikymmenien aikana on opittu elämään tieteen erilaisten tulosten kanssa ja opittu huomaamaan yhä enemmän Jumalan luomistyön ihmeellisyyttä. Ainakin itsestäni maailman ominaisuuksista ja ihmeellisyyksistä oppiminen ja niiden tutkiminen tieteen keinoin ei vähennä Jumalan luomistyön merkitystä vaan jopa vahvistaa sitä. Kaikki ne yksinkertaiset ja monimutkaiset elämänmuodot ja solujen viestiketjut kertovat minulle Jumalan suuresta voimasta ja kaikkivaltiudesta.
Samoin on vähitellen opittu, että myös ihmisen dna:ssa ja geeniperimässä on lukematon määrä erilaisia mahdollisia yhdistelmiä, jotka ilmenevät mitä ihmeellisimmin tavoin. Se tarkoittaa sitä, että jokainen syntyvä olento on oma erityinen persoonansa omine erityisine ominaisuuksineen, joita hän ei ole valinnut eikä tietoisesti itselleen ottanut. Osa voi olla ympäristön vaikuttamaa, mutta kaikki ne yhdessä ovat ominaisuuksia, joita ei voi muuttaa ulkopuolelta pakottamalla.
Mitä enemmän on opittu ymmärtämään Jumalan luoman maailman ihmeellisyyksiä, sitä vä-hemmän tarvitsee ulkoistaa pahaa, sitä vähemmän tarvitsee etsiä syntipukkeja, joiden päälle sälyttää jokin yhteisöä kohdannut onnettomuus. Sitä vähemmän tarvitsee pelätä, että jokin yksittäinen yksilön teko tai yhteisön valinta aiheuttaisi Jumalan vihan ja tuhon, jos se on lin-jassa nykytiedon ja -tieteen kanssa. Tiedetään myös, että ymmärrys ihmisestä, yhteisöistä ja niiden toiminnasta kehittyy ja muuttuu jatkuvasti sitä mukaa, mitä enemmän niitä tutkitaan ja niistä saadaan tietoa.
”Saarnaa synti synniksi!”
Syntiä on siis se, mikä erottaa meidät Jumalasta, lähimmäisestä ja itsestämme. Jos opetamme, että jokin yksilön ominaisuus on väärin, rikkoo se Jumalaa, lähimmäistä ja itseä vastaan. Aikoinaan on opetettu, että punatukkaisuus, kiharahiuksisuus tai ruma ulkonäkö pelkästään voi olla merkki liitosta Saatanan kanssa.
Ylipäätään kaikenlainen yhteisön normista poikkeaminen on nähty pahan ilmentymänä. Sen tähden erilaisia vammoja tai mielenterveyden ongelmia on hävetty ja piiloteltu.
Se, miten itse synnin ymmärrän, on melko hahmoton ja määrittelemätön eli abstrakti. Sitä kautta ei löydy helppoja kiellettyjen ja sallittujen asioiden luetteloja. Jokaisessa tilanteessa joutuu miettimään erikseen, mikä siinä on Jumalan tahdon mukaista elämää ja mikä täyttää Jumalan tahdon parhaiten.
Mikä ratkaisu ja teko tai tekemättä jättäminen helpottaa lähimmäisen elämää?
Mikä rikkoo Kristuksen ruumiin ykseyttä ja mikä taas pitää sen ehjänä? Mikä loukkaa ja ky-seenalaistaa Jumalan luomistyötä?
Jeesuksen opetus ja toisen kunnioittaminen
Jeesus opettaa seuraajiaan rakastamaan vihamiehiään ja rukoilemaan vainoojiensa puolesta. Se on äärettömän vaikeaa. Se on vähintään yhtä vaikeaa, ellei vaikeampaa, kuin noudattaa kunnioittavan keskustelun sääntöjä.
Itse asiassa Mooseksen laissa ei opeteta vihaamaan vihamiehiä. Jeesuksen suulla Matteus tekee ns. olkiukon, jollaisen rakentaminen ei kuulu kunnioittavaan keskusteluun. Hän kärjistää, mutta ei reilulla tavalla. Miten Matteus noudattaa omaa ohjettaan ”olkaa täydelliset, niin kuin teidän taivaallinen Isänne on”? Itse voisin sanoa, että en ole täydellinen, enkä edes aina pyri sellaiseen. Tässäkin kohtaa on kunnioittavan keskustelun suhteen helpompi puolustautua: ”Meidäthän on aina opetettu väittelemään ja voittamaan ne, miten nyt pitäisi yhtäkkiä osata tehdä toisin! Jos kaikki muut pyrkivät väittelemään, miksi minun pitäisi toimia toisin?”
Mutta kumpi tapa, kunnioittava keskustelu vai toisen voittamaan pyrkivä väittely, noudattaa enemmän Jeesuksen oman radikaalin rakkauden opetuksen henkeä? Kumpi vaatii enemmän rakkautta ja nöyryyttä? Kumpi levittää enemmän ymmärrystä ja omanarvontuntoa eikä nöyryytä toista osapuolta eikä lisää häpeää?
Entä miten me rukoilemme? Rukoillaanko vain rakkaiden ja läheisten puolesta vai osaammeko oikeasti tuoda myös meille vaikeat ihmiset Jumalan kasvojen eteen? Pyydämmekö heitä muuttamaan mieltään tai tapojaan omien mieltymystemme mukaan vai pyydämmekö aidosti tukea heille heidän vaikeuksissaan?
Kunnollisuus ja taivaspaikka
Tunnollisen ihmisen korvissa tällainen täydellisyyteen pyrkiminen lähimmäisenrakkaudessa kuulostaa helposti vaatimukselt. Tulee mieleen, vaaditaanko tässä nyt jotain tekoja pelastuk-sen ehtona. Että Jumalalle kelpaavat vain kiltit ja kunnolliset, täydelliset ihmiset.
Ei. Jumala ei vaadi pelastukseen mitään tekoja. Iankaikkinen elämä on aina lahja, jota ei ansaita. Niin kuin syntymä- tai nimipäivänä saadut muistamiset ja onnittelut eivät ole omaa ansiota, vaan armoa, aito lahja. Aivan eri tavoin kuin vaikkapa joululahja, jossa on kuitenkin se jollain tavalla ansaitun palkkion sävy.
Jumalan valtakuntaan päästään vain armosta, lahjana. Se uskokin, jota ehkä tarvitaan, on lahja. Usko on lahjoitettu kasteessa.
Osoitetaan vastarakkautta!
Lähimmäisenrakkaus on vastarakkautta. Lähimmäisenrakkaus on mahdollisuus osoittaa Jumalalle kiitollisuutta ja vastata, olla vuoropuhelussa.
Jokainen ihminen on Jumalan kuva. Jokaisen vastaantulevan kasvot ovat Kristuksen kasvot. Myös jokainen syntymätön sukupolvi on meidän lähimmäisemme. ”Lähimmäinen on kaikki, mikä osallistuu olevaisuuteen.” (H. Richard Niebuhr)
Oikeudenmukaisuuden edistäminen taas on rakkautta, joka toimii matkojenkin päähän. Kun tuemme pitkäjänteistä lainsäädäntöä tai kehitysyhteistyötä, joka edistää oikeudenmukaisuutta ja rakentaa yhteiskuntia tulevia sukupolvia ajatellen, olemme lähimmäisenrakkauden asialla. (Joseph Sittler, Panu Pihkala)
Lähimmäisyys ei ole pelastuksen ehto, mutta pelastus edellyttää lähimmäisyyttä. Se ei ole helppoa eikä yksinkertaista, mutta ”joka aamu on armo uus”. Jokainen päivä ja jokainen uusi tilanne antaa mahdollisuuden osoittaa vastarakkautta Jumalalle yhä uudestaan. Aina voi pala-ta alkuun, aina voi aloittaa uudestaan. Lähtöpaikka on kaste, ja matkaeväs on ehtoollinen.
Rukoilkaamme:
1. Rakas Jeesus, sanassasi / olet meille puhunut, / joka päivä armostasi / polun eteen aukais-sut. / Lisää meille uskoa, / pidä armopolulla, / anna elää valvovina, / Hengen opastettavina.
2. Herra, arkipäivässämme / kutsut meitä työhösi, / käytät meidän käsiämme, / taitat armolei-pääsi. / Anna kirkas ajatus, / puheisiimme viisaus. / Kylvä meihin totuuttasi / rakkaudella, armol-lasi.
3. Vähimmissä veljissäsi / katsot meihin, odotat. / Näytä meille Hengelläsi / unohdetut, kaipaa-vat. / Lämpöäsi kaikki me / kylmyyteemme kaipaamme. / Sulattele hehkullasi / sydänjäitä lapsistasi.
(Siionin virsi 177)