Ilman Jumalaa meillä ei ole myöskään lähimmäistä. Tätä ajatusta eivät kaikki suinkaan hyväksy. Väitän kuitenkin, että Jumalan olemassaolo ja häneen uskominen on lähimmäisyyden edellytys. Enkä edes tyydy tähän, vaan menen vielä pitemmälle ja väitän, että todellinen lähimmäisyys voi toteutua vain silloin, kun uskomme Raamatun Jumalaan.
Kaikki väitteet täytyy aina kyetä perustelemaan, ja myös tässä tapauksessa vastaanväittäjät kaipaavat perusteluja täysin oikeutetusti. Ennen niiden esittämistä selvitän, mitä lähimmäisyydellä tarkoitan.
Ymmärrän lähimmäisyyden samalla tavoin kuin Jeesus päivän evankeliumissa. Ihmisille oli opetettu juutalaisen perinteen mukaisesti, että heidän tulee rakastaa lähimmäisiään, mutta vihamiehiään he saavat vihata. Lähimmäisyydelle asetettiin rajoja: se koski vain lähipiiriin kuuluvia tai oman kansan jäseniä tai niitä, joihin oli syytä suhtautua myönteisesti. Kun Jeesus puhuu vihamiesten rakastamisesta, hän määrittelee lähimmäisyyden uudella tavalla: lähimmäisiä ovat kaikki ihmiset. Jeesus opettaa, että kaikki ihmiset ovat täysin tasa-arvoisia, ja meidän tulee suhtautua kaikkiin ihmisiin samalla tavalla riippumatta siitä, missä he asuvat, millaisia he ovat ja miten he meihin suhtautuvat.
Väitän siis, että tällainen lähimmäisyys edellyttää uskoa Jumalaan. Ajatelkaamme aluksi seuraavia vaihtoehtoja: Jumala on luonut meidät ihmiset tai olemme jollain mystisellä tavalla syntyneet ja kehittyneet lukemattomien sattumien sokeassa ja päämärättömässä leikissä ja niiden tuloksena.
Ensimmäiseen vaihtoehtoon sisältyy mahdollisuus, että Jumala ei ole luonut kaikkia ihmisiä samanarvoisiksi ja samaan asemaan. Monet rotuerottelun kannattajat ovat väittäneet, että juuri näin on tapahtunut. Raamatun näkemys on kuitenkin toisenlainen. Raamatun mukaan Jumala on luonut jokaisen ihmisen omaksi kuvakseen: arvokkaaksi, ainutkertaiseksi, ainutlaatuiseksi ja vastuulliseksi yksilöksi ja persoonaksi, jonka on tarkoitus elää läheisessä yhteydessä Luojansa ja myös toisten ihmisten kanssa. Kaikki ihmiset ovat samalla tavalla Jumalan kuvia ja siksi myös täysin tasa-arvoisia syvästi ja ehdottomasti.
Eikö ole ilmeistä, ja eikö meidän ole pakko tunnustaa – jos olemme rehellisiä –, että Raamatun Jumalakuva ja ihmiskuva antavat kaikkien ihmisten vastavuoroiselle lähimmäisyydelle kirkkaan, selvän ja ymmärrettävän perustan? Ja eikö ole myös niin, että vain tietoisuus kaikkivaltiaan Jumalan silmien alla elämisestä voi viime kädessä estää meitä pakoilemasta vastuutamme käytännön elämässä ja vaatii vastansanomattomasti toteuttamaan jakamatonta lähimmäisyyttä?
Entä sitten toinen vaihtoehto? Millaisia päätelmiä täytyy tehdä, jos ihminen on vain sattuman ja luonnonlakien tulos? Nämä kaksi – sattuma ja ehdoton lainmukaisuus – sulkevat tietysti toisensa pois, mutta meidän ei tarvitse kiinnittää huomiota tähän ongelmaan. Samoin voimme sivuuttaa kysymyksen evoluutiosta eli siitä, onko elollisessa maailmassa ylipäätään tapahtunut kehitystä ja millaista se on ollut. Meidän kysymyksemme koskee nyt vain sitä, mitä meidän on ajateltava, jos oletamme, että ihminen on pelkästään luonnon sattumanvarainen tuote ilman tarkoitusta ja päämäärää?
Itse asiassa tällainen oletus on mieletön, sillä jos se on tosi, mitään varsinaista ihmisyyttä, ihmistä perimmäisessä mielessä tai ihmistä sellaisena, miksi ihmisen jokapäiväisessä elämässä koemme ja ymmärrämme, ei edes ole olemassa. On vain joukko olioita, joilla on samoja ominaisuuksia ja joiden voidaan niiden perusteella ajatella kuuluvan “ihmislajiksi” nimetyn käsitteen piiriin. Ihmisyys ei ole mikään ehdoton ja lopullinen asia, ja me ihmisiksi kutsut oliot olemme vain yksi kehitysvaihe jatkuvassa evoluutioprosessissa ennen seuraavaa. Voi myös olla niin, että me kaikki emme edusta täysin samaa kehitysvaihetta. Niinpä esimerkiksi rotujen välillä voi olla eroja: joku rotu on jo edennyt korkeampaan kehitysvaiheeseen, toisessa rodussa taas ilmenee alemmalle kehitysvaiheelle ominaisia pirteitä.
Tällainen ajatus on ollut joskus varsin suosittu, kuten tiedämme, ja sillä on vieläkin kannattajia. Tulevaisuudessa ihmisten eriarvoisuutta tavalla tai toisella korostavat näkemykset voivat saada entistä enemmän jalansijaa eri puolilla maailmaa. Me suomalaiset kavahdamme tällä hetkellä varsin yksimielisesti kaikkea ihmisten eriarvoisuuteen viittaavaa – vaikka ainakin taloudellisessa mielessä eriarvoisuus on käytännössä lisääntynyt yhteiskunnassamme. Mikä on tähän kavahtamiseen syynä?
Arvelen, että tärkein syy on pelko. Ymmärrämme tai aavistamme ainakin vielä tällä hetkellä, mitä siitä seuraa, jos kaikkein ihmisten tasa-arvon hylkääville näkemyksille aletaan raottaa ovea. Mutta miten me pystymme puolustamaan ihmisten tasavertaisuutta, jos hylkäämme Jumalan luomistyöhön perustuvan yhteisen inhimillisyyden ja ihmisyyden ja hyväksymme sen, että ihmisyys on epämääräinen ja kehityksenalainen asia?
Luomiseen perustuvan ihmisyyden kieltäminen johtaa helposti ristiriitaisiin ajatuksiin. Esimerkkinä voidaan mainita tähtitieteen professori Esko Valtaojan ajatus avaruusolioiden inhimillisyydestä. Valtaoja – joka isännöi maanantai-iltaisin mielenkiintoista perimmäisiin kysymyksiin liittyvää televisio-ohjelmaa – esittää kirjassaan Kotona maailmankaikkeudessa, että jostain avaruuden kolkasta löytyy olentoja, jotka ovat ihmistä viisaampia ja myös inhimillisempiä. Mutta kuinka avaruusolento voi olla ihmistä inhimillisempi, kun inhimillisyys on nimenomaan ihmisen ominaisuus?
Henkilöä, joka ei usko Jumalan antamaan yhteiseen ihmisyyteen eikä pidä kaikkia ihmisiä tasavertaisina, ei voida syyttää epäjohdonmukaisuudesta. Mitä sanottavaa meillä ylipäätään voi olla hänelle, jos emme halua hyväksyä hänen näkemystään, mutta emme itsekään usko luomiseen perustuvaan ihmisyyteen? Mitä muuta voimme tehdä kuin yrittää sitkeästi väittää, että hän on väärässä? Ja emmekö joudu samalla vakuuttelemaan itsellemme, että kaikki ihmiset ovat joka tapauksessa – jostain selittämättömästä syystä – yhtä arvokkaita ja toistensa lähimmäisiä? Eikö yhteinen lähimmäisyys ole tällöin hyvin huteralla ja helposti murenevalla pohjalla?
Sekään, että Jumala on luonut meidät, ei vielä yksistään riitä yhteisen lähimmäisyyden lähtökohdaksi synnin maailmassa. Aito lähimmäisyys tässä maailmassa, missä vaikuttaa pahan valta, edellyttää myös sitä, että kaikki ihmiset nähdään Jumalan edessä samanlaisina syntisinä.
Kiistämätön tosiasia on, että vain kristinuskon mukaan synti koskettaa ihmisen koko olemusta. Kun synnin ehdoton, ihmisen ylittävä valta kielletään ja ajatellaan, että ihminen voi tästä syystä jollain tavoin ansioitua Jumalan edessä, uskonto muotoutuu väistämättä aatteeksi, joka on lähimmäistä suurempi ja oikeuttaa asettumaan hänen yläpuolelleen.
Kristinuskon nimissäkin on kieltämättä tehty ja tehdään jatkuvasti monenlaista pahaa. Näin voi tapahtua, koska kristillinen uskokin voidaan mieltää aatteeksi, joka on jollain tavoin ihmisen hallinnassa. Sekin on mahdollistaa, että ihmiset yksinkertaisesti yrittävät valjastaa kristinuskon omien tarkoitusperiensä edistämiseen. Ihmisen käsissä – ja juuri synnin takia – kaikki voi vääristyä, mutta itsessään kristillinen usko, usko Kristukseen on syvästi ristiriidassa kaiken sellaisen kanssa, mikä vahingoittaa lähimäistä. Päivän evankeliumi osoittaa tämän täysin yksiselitteisesti.
Mikään ei ole niin järjetöntä ja ilmiselvästi kaikkien tosiasioiden vastaista kuin synnin kaikkialle oluttuvan todellisuuden kieltäminen. Mitkään tosiasiat eivät kuitenkaan voi järkyttää uskoa ihmisen perimmäiseen hyvyyteen, se nousee tuhkasta aina uudelleen kuten tarun feeniks-lintu. Syy on se, että meistä itse kukin haluaa uskoa omaan hyvyyteensä. Väärät luulomme ja perusteeton uskomme murenevat vain, kun joudumme Jumalan puhutteluun.
Todellinen lähimmäisyys voi olla vain syntisten solidaarisuutta. Kun ymmärrän, että olen Jumalan armoa tarvitseva syntinen ja lähimmäiseni on samanlainen syntinen, voin palvella lähimmäistäni ilman ylemmyyden tuntoa ja taka-ajatuksia. Eikö lähimmäisen palveleminen ole muutoin väistämättä salattua tekopyhyyttä ja oman arvon korottamista omissa, lähimmäisten tai Jumalan silmissä? – Se, että lähimmäistä palvellaan, on toki hänen kanaltaan hyvä asia riippumatta siitä, miksi näin tehdään. Apua tarvitseva ei yleensä kysy, miksi häntä autetaan.
Yhteiselle lähimmäisyydelle on olemassa vielä yksi edellytys: Jumalan armo, johon juuri viitattiin. Lähimmäisyys edellyttää sitä, että me vain tarvitse Jumalan armoa, vaan että Jumala myös antaa armonsa.
Jumalan armollisuus liittyy lähimmäisyyteen kahdella tavalla. Ensinnäkin yhteisen ihmisyyden ja lähimmäisyyden lopullinen ja syvin mahdollinen sinetti on se, että Jumala on syntynyt yhdeksi meistä ja kuollut ihmisen kuoleman jokaisen puolesta. Jumalan syntyminen ihmiseksi on täysin käsittämätön asia. Mutta näin hän tehnyt, ja se tosiasia, että Jumala on veljemme, antaa jokaiselle ihmiselle suunnattoman suuren arvon. Ihmisyys ei voi olla jotain muuttuvaa, suhteellista ja epämääräistä, kun itse Jumala jakaa sen kanssamme. Tästä syystä meillä ei myöskään ole mitään mahdollisuutta ja oikeutta pitää lähimmäisiämme itseämme vähempiarvoisina tai jättää heidän tarpeensa huomioimatta. Jeesus sanookin, että kaiken minkä me olemme tehneet tai jättäneet tekemättä yhdelle hänen vähäisimmistä veljistään – eli kenelle tahansa lähimmäisellemme –, sen me olemme tehneet tai jättäneet tekemättä hänelle. (Matt. 25: 40,45)
Toiseksi vain Jumalan armo Jeesuksessa Kristuksessa tekee todellisen lähimmäisen rakastamisen mahdolliseksi. Meistä itsestämme ei lähde mitään hyvää. Me voimme rakastaa vain siksi, että Jumala on ensin rakastanut meitä syntisiä. (1. Joh. 4:19). Kun elämme syntien anteeksiantamuksessa ja turvaudumme Vapahtajaamme, rakastamme lähimmäisiämme Jumalan antamalla rakkaudella. Silloin Jeesus asuu sydämessämme ja rakastaa meissä Jumalan rakkaudella kaikkia lähimmäisiämme ilman mitään erotusta.
Jumalan rakkaus on täydellistä rakkautta, ja Jumala vaatii meiltäkin täydellisyyttä, kuten päivän evankeliumissa sanotaan. Me emme kuitenkaan pysty tätä täydellisyyden vaatimusta täyttämään. Emmehän pääse rakastamisessa ja lähimmäisten palvelemisessa edes alkua pitemmälle, kun joudumme tunnustamaan, että emme löydä itsestämme todellista rakkautta. Siksi täydellisyyden vaatimus johtaa meidät ja pakottaa meitä aina uudestaan ja uudestaan Jeesuksen luo armoa ja anteeksiantamusta vastaanottamaan.
Ne rakkauden teot, joita Jeesus tekee meissä, kun elämme syntien anteeksiantamuksessa, ovat tekoja, joita emme pane merkille. Toinen kätemme ei tiedä, mitä toinen käsi tekee. Mutta se tosiasia, että vapauteen Kristus on meidät vapauttanut, ohjaa meitä ihan tietoisestikin palvelemaan lähimmäisiämme. Kun saamme kaiken lahjaksi, olemme vapaita palvelemaan lähimmäisiämme heidän itsensä takia ilman mitään palkkion toivoa. Ja kun huomamme olevamme tähän haluttomia, meillä ei siis ole – taas kerran – muuta mahdollisuutta kuin polvistua Vapahtajamme jalkojen juureen.