”Teille on opetettu: ’Rakasta lähimmäistäsi ja vihaa vihamiestäsi.’” (Matt. 5:43). Tällainen arki on jatkuvasti todellisuutta ihmisten elämässä eri puolilla maailmaa. Sodat ja väkivallanteot, konfliktit ja riidat ovat osoituksena tästä. Omaan joukkoon, kansaan tai kansanryhmään tai uskontoon kuuluvaa rakastetaan. Muut ovat helposti vihollisia, joihin voi suhtautua epäluuloisesti, jopa vihata. Tällainen ei ole kaukana meistäkään. Esimerkiksi viime aikoina on puhuttu paljon kiusaamisesta kouluissa ja työpaikoilla. Samoin maahanmuuttajilla on kokemuksia syrjityksi, kiusatuksi, jopa väkivallan kohteeksi joutumisesta.
Jeesuksen ajan ihmisille oli opetettu juutalaisen perinteen mukaisesti, että heidän tuli rakastaa lähimmäisiään, mutta vihamiehiään he saivat vihata. Lähimmäisyydelle asetettiin rajoja: se koski vain lähipiiriin kuuluvia tai oman kansan jäseniä tai niitä, joihin oli syytä suhtautua myönteisesti.
Jeesuksen opetus on toisenlaista. Hän rohkaisi ylittämään lähimmäisen rakkaudelle asetetut kansalliset tai uskonnolliset raja-aidat. Hän sanoi: ”Mutta minä sanon teille: rakastakaa vihamiehiänne ja rukoilkaa vainoojienne puolesta, jotta olisitte taivaallisen Isänne lapsia.” (Matt. 5:44-45a). Kun Jeesus puhuu vihamiesten rakastamisesta, hän määrittelee lähimmäisyyden uudella tavalla: lähimmäisiä ovat kaikki ihmiset. Jeesus opettaa, että kaikki ihmiset ovat samanarvoisia. Meidän tulee suhtautua kaikkiin ihmisiin samalla tavalla riippumatta siitä, missä he asuvat, millaisia he ovat ja miten he meihin suhtautuvat.
Tässä on kristinuskon keskeinen opetus ihmisestä ja lähimmäisenrakkaudesta. Jokainen ihminen on luotu Jumalan kuvaksi ja kutsuttu yhteyteen Jumalan kanssa. Kaikki ovat sen vuoksi tasavertaisia ja vastuussa toinen toisistaan. Yhteisessä ihmisyydessä kuulumme toinen toisillemme. Jumala kutsuu meitä tulemaan lähimmäisiksi, huomaamaan toisten tarpeet ja vastaamaan niihin. Ihmisyys yhdistää meitä monella tavalla erilaisia ihmisiä.
Muutaman viikon takaisen Turun puukotuksen tapahtumissa pari yksityiskohtaa kosketti minua. Ensinnäkin apuun rientävien joukossa oli kantasuomalaisten lisäksi ulkomaalaisia ja maahanmuuttajia. Avun tarve ylitti kansallisuusrajat ja etniset taustat. Ihmisyys yhdisti. Järkytyksen ja pahan keskeltä nousi esille myötätuntoa ja rohkeutta. Toiseksi poliisin ammuttua puukottajaa poliisi antoi ensimmäisenä ensiapua ja tyrehdytti tekijän verenvuotoa. Se oli osoitus paitsi suomalaisen poliisin korkeasta ammattitaidosta, myös ihmisarvon korostamisesta. Kyse oli inhimillisestä kohtelusta, joka kuuluu kaikille. Näin oikeusvaltio toimii. Se puolustaa kansalaisiaan pahantekijöitä vastaan, mutta kohtelee heitäkin oikeudenmukaisesti, vailla kostoa.
Jeesus tahtoo viedä meitä tielle, jossa noustaan koston, vihan, väkivallan ja kaunan yläpuolelle. Väkivaltainen ja riitainen maailmamme on osoituksena siitä, miten vihan kylväminen ja pahan kostaminen pahalla ei tuota kenellekään mitään hyvää. Sen sijaan Jeesus tarjoaa meille erilaista tietä, jossa vihaan vastataan rakkaudella ja hyvyydellä. Sitä me Suomessakin nyt tarvitsemme: turvallisuuden ja luottamuksen rakentamista. Emme saa antaa pahalle periksi. Vihaan ei pidä vastata vihalla. Vastakkainasettelulle ei pidä antaa tilaa. Päinvastoin nyt on aika arvostaa ja puolustaa omia arvojamme; elämän koskemattomuutta, toisen loukkaamattomuutta ja jokaisen ihmisarvoa. Nyt on aika elää arvojamme todeksi.
Jeesuksen opetus lähimmäisenrakkaudesta oli ennenkuulumatonta. Hän ei opettanut puolinaista moraalia. Me rakennamme helposti oman moraalin siitä, mihin arvelemme kykenevämme. Se, mitä suurin osa ihmisistä tekee, ei voi olla mielestämme väärin. Jeesuksen lähtökohta on toinen: ”Olkaa täydellisiä, niin kuin teidän taivaallinen Isänne on täydellinen.” (Matt. 5:48).
Rakkaus ei ole täydellinen, jos se kohdistuu vain ystäviin ja läheisiin. Rakkaus ei ole täydellinen, jos se kohdistuu vain hyviin ihmisiin tai vain niihin, joista pidämme. Rakkaus ei ole täydellinen, jos se kohdistuu vain niihin, jotka ovat sen ansainneet. Täydellinen, oikea kristillinen rakkaus, rakastaa samalla tavalla kuin taivaallinen Isä rakastaa. ”Hän antaa aurinkonsa paistaa niin hyville kuin pahoille ja lähettää sateen niin hurskaille kuin jumalattomille.” (Matt. 5:45b). Jumala ei erottele, vaan rakastaa oikeudenmukaisesti ja tasapuolisesti. Jos näin ei olisi, meillä ei olisi mitään toivoa. Juuri siinä on rakkauden ydin. Se kohdistuu meihin syntisiin, rakkaudettomiin ihmisiin. Kun ymmärrän, että olen Jumalan armoa tarvitseva syntinen ja lähimmäiseni on samanlainen syntinen, asetun hänen rinnalleen. Silloin ihmisyys yhdistää meitä monella tavalla erilaisia ihmisiä.
Vanhassa hasidi-juutalaisten tarinassa rabbi kysyy oppilailtaan: ”Miten voisimme määritellä päivästä sen hetken, jona yö päättyy ja päivä alkaa?” Eräs oppilas ehdottaa: ”Kun pystyn erottamaan etäältä koiran ja lampaan?” ”Ei”, rabbi vastasi. ”No entä se hetki, jona pystyn erottamaan toisistaan viikunapuun ja viiniköynnöksen?” kysyi toinen oppilas. ”Ei”, vastasi rabbi. ”Olkaa hyvä ja vastatkaa itse”, oppilaat pyysivät. ”Se on se hetki”, viisas opettaja sanoi, ”kun voit katsoa ihmisiä kasvoihin ja sinussa on kylliksi valoa tunnistaaksesi heidät veljiksesi ja sisariksesi. Sitä ennen on yö, siihen saakka meissä on vielä pimeys vallalla.”
Jeesus kutsuu meitä rakastamaan lähimmäisiämme erottelematta. Jos niin toimimme, pimeys voi väistyä. Silloin tunnistamme lähimmäisemme veljiksi ja sisariksi.