14. sunnuntai helluntaista, Mk. 12: 41 – 44, Esko Väyrynen

Tämän päivän evankeliumin oivallinen havaintoesitys nähtiin eilen Klovni-messussa. Olen tieroinen, että hyvin pieni osa koolla olevasta seurakunnasta oli sitä seuraamassa. Tämän vuoksi selostan lyhyesti. Klovni-messu toteutetaan sanattomasti ilmein, elein ja liikkein musiikin johdattelemana. Siinä on virrenveisuuta ja ehtoollista lukuunottamatta kaikki jumalanpalveluksen elementit.
Tuossa suurella innolla ja riemulla nuorten toteuttamassa messussa tämän päivän evankeliumi selitettiin kolehdissa. Suureen kolehtiarkkuun, tässä tapauksessa jäteastiaan, tuotiin erilaisia tavaroita. Rikas toi näyttävästi ison nipun suuria seteleitä. Menestyvä nuori tarjosi menestyksen tunnusmerkkiä, matkapuhelinta. Joku taas laittoi oman arvoesineensä. Nämä kaikki lensivät sieltä takaisin. Eräs pieni tyttö mietti tätä ihmettä ja kuiskasi äidilleen: Siellä täytyy olla ihminen.
Lopulta eräs keksi hypätä itse uhriarkkuun. Silloin kaikki oivalsivat, että Jeesus kutsuu mukaansa, hänen perässään kulkemaan. Juuri tästä Jeesus puhuu tämän päivän evankeliumissa.
Raamattu on vertausta. Kun Jeesus kutsuu seuraajakseen, hän tässä tapauksessa vertaa elämän antamista Jumalan käyttöön, lesken ropoon. Leskivaimo uhrasi kaiken mitä hänellä oli, koko elämänsä.
Meillä on erinomainen kyky tehdä hyvää niin, että se huomataan. Suuret lahjoitukset teemme mielellämme kuvaajien edessä, niin että saamme vielä nimenkin lehteen. Meitä ei niinkään jaksa kiinnostaa, mitä lahjoituksellamme saa aikaan, kuka tulee autetuksi. Emme kiinnostu autettavasta, ihmisestä, lähimmäisestä.
Pikemminkin mieliä kiusaa profeetta Miikan tavoin ajaton kysymys: Mitä minun pitäisi tuoda, kun astun Herran eteen, Miika 6:6. Profeetta jatkaa: Tätä Herra sinulta odottaa: osoita rakkautta ja hyvyyttä ja vaella valvoen, Jumalaasi kuunnellen, 6:8.
Rahan ja tavaran lahjoittaminen on hyvää ja arvokasta. Raamatun opetuksen mukaan se tulee tehdä lähimmäisen auttamiseksi, ei ihmisten kiitoksen tavoittelun vuoksi.
Tänään jumalanpalveluksen aiheena on lähimmäinen. Aiheesta johtuen on kutsuttu leireillä tai retkillä mukana olleita, siis tuttuja. Meidän osuutemme tänään Jeesuksen seuraamisessa voi olla siis ystävän tai tuttavan kutsuminen mukaan jumalanpalvelukseen. Annamme itsemme lähimmäisen käyttöön, olemme ystäviä.
Jumala ei odota meiltä maailmanennätyksiä hyvän tekemisessä. Meille jokaiselle on tarjolla juuri meille sopiva uhraaminen, aikamme ja läsnäolomme antaminen lähimmäiselle, läheiselle tai työtoverille. Jeesuksen vertaus opettaa tuntemaan vastuuta ahdistetusta lähimmäisestä, kantamaan toisten taakkoja. Raamatun mukaan lähimmäisen huoliin ja murheisiin osallistuminen on Kristuksen lain täyttämistä: ”Kantakaa toistenne taakkoja, niin te toteutatte Kristuksen lain” Gal. 6:2, kehoittaa Paavali.
Uhrit ja almut ovat kaiken sosiaalihuollon alku ja perusta. Mutta nykyaika pyrkii määrätietoisesti eroon hyväntekeväisyydestä. Almumenttaliteetin tilalle on tullut verot ja työehtosopimukset. Sekään ei tee tarpeettomaksi kristillistä rakkaudentyötä, diakoniaa. Diakonian tehtävä on olla käytettävissä silloin, kun muu apu ei riitä tai ei ehdi tai ulotu.
Jeesus sanoo paljon antaneiden rikkaiden panneen uhriarkkuun liiastaan. Tämän päivän liiastaan antajiksi voisi nimetä tupo-pöydän ääressä istujat. He puolustavat omiaan kansainvälisen onnettomuuden, työttömyyden, varjolla. Eduista kiinni pitämällä saadaan valtakunnan taloudellinen nousu järkkymään. Ja sehän on uutinen, mediatapahtuma.
Arkinen asia, yksinäisen tai ahdistetun vierelle pysähtyminen ei saa huomiota tai kohua aikaan. Kuitenkin juuri tämän päivän, joka on kansakunnan talouden kannalta ratkaiseva, tämän sunnuntain tunnukseksi Jeesus lausuu: ”Kaiken, minkä olette tehneet yhdelle näistä vähimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle” Mt. 25:40. Tämän Jeesus lausuu ratkaisevassa tupo-keskustelussa, viimeisellä tuomiolla, niille, jotka hän kutsuu sisälle iankaikkiseen elämään. ”Yhdelle vähimmistä.”
Noin näkymättömillä vaatimuksilla ratkaistaan meidän kuuliaisuutemme Jeesuksen kutsulle Jeesuksen oman menettelyn vuoksi. Hänhän suostui ristinkärsimiseen ja -kuolemaan juuri kaikkein kurjimman syntisen puolesta, ”jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän” Jh.3:16. ”Jottei huonoinkaan.”
Me saamme virrentekijän sanoin pyydellä Jumalaa Pyhän Henkensä voimalla uudistamaan kylmän sydämemme, VK 431:5, jotta alistuisimme ahdistetun lähimmäisen palvelijaksi. ”Joka rakastaa toista, on täyttänyt lain vaatimukset”, Rm. 13:8, kirjoittaa Paavali.
Nousemme nyt tunnustamaan uskomme Kolmiyhteiseen Jumalaan, joka yksin voi meille lahjoittaa rakkautta lähimmäiseen.