15. sunnuntai helluntaista, Joh. 5: 1-15, Martti Vaahtoranta

1.
Kuulit juuri katkelman P. Johanneksen evankeliumista. Olet sen kuitenkin varmasti myös itse lukenut omasta Raamatustasi. Olet luultavasti lukenut sen jo monta kertaa. Saatat olla ahkera Raamatun lukija, ja se on hyvä asia.
Jumalan sanan lukeminen on ennen kaikkea hengellisesti hyödyllistä. Raamatun tuntemusta tarvitaan kuitenkin myös maallisessa elämässä. Länsimaista kulttuuriammekaan ei oikein voi ymmärtää ilman Raamattua. Olen kuullut, että kun yleinen raamatuntuntemus on viime vuosikymmeninä kovasti ohentunut tai kokonaan hävinnyt, se on jouduttu lisäämään osaksi joitakin yliopiston opinto-ohjelmia.
2.
Aina Raamatun lukeminen ei kuitenkaan ole helppoa. Se voi olla eri syistä vaikeaa.
Voi käydä, kuten minulle nuorena: en paria jaetta lukuun ottamatta löytänyt Raamatusta muuta kuin pelkkää pelottavaa, minut helvettiin tuomitsevaa lakia. Sen tähden minulta jäi pitkäksi aikaa Raamatun lukeminen kokonaan. Siihen taas, etten silloinkaan jäänyt kokonaan osattomaksi Jumalan sanasta, palaan myöhemmin.
Vaikeaa Raamatun lukeminen voi olla myös sen tähden, ettei Sana vain tunnu avautuvan sitä yksin lukiessa. En ymmärrä sitä. Se ei puhu minulle, vaikka kuinka yrittäisin.
Toisaalta ahdistavalta tuntuu myös Raamatun lukeminen väkisin yrittäen, ikään kuin ulkonaisena lain käskynä ja ansiollisena tekona, joka „suoritetaan“ Jumalalle. Toteutuuko silloin Jumalan lapsen vapaus? Vai onko sittenkin vauhdissa lain voimalla taivaaseen tikapuita rakentava fariseus?
Nämä vaikeudet Raamatun lukemisessa voivat olla todellisia. Ne voivat olla oikeita ongelmia. Niiden kanssa pitää kuitenkin olla varovainen. Sillä vaaranamme ei ole vain lakihenkinen Raamattu-urakointi, vaan myös Vanhan ihmisen jumalaton ja mukavuudenhaluinen laiskuus.
Pohjimmiltaan silloin on kyse samasta Kiusaajasta, joka pyhäaamuisin keksii tuhansia syitä jättää lähtemättä tänäkään sunnuntaina kirkkoon. Kirkkoonkaan lähteminen ei tosin ole orjuuttava pakko eikä ansiollinen teko. On tilanteita, jolloin voi hyvällä omallatunnolla tehdä pyhänä jotakin muuta kuin lähteä kymmeneksi Poselliin. Mutta jos poikkeuksesta tulee sääntö, kyse ei ole enää kristityn vapaudesta, vaan Kiusaajasta, joka vapauden varjolla pyrkii orjuuttamaan ihmisen omaksi palvelijakseen.
3.
Aivan ensimmäiseksi pimeyden ruhtinas ja valheen isä tahtoo irrottaa meidät Jumalan sanasta niin kirkossa kuultuna kuin kotonakin luettuna. Sen tähden – ilman minkäänlaista ansioajattelua tai lain sanelemaa pakkoa, mutta silti – voi olla hyvä sopia itsensä kanssa, että Raamattua luetaan vaikkapa luku tai kaksi päivässä. Sen verran rauhallista aikaa löytyy melkein aina.
Rukoilla voi myös kävellessään. Voi vaikkapa mietiskellä Katekismusta, kuten itse teen kotoa bussipysäkille kulkiessani. Jumalan sanan kanssa me silloinkin olemme tekemisissä, kun luemme hiljaa mielessämme Uskontunnustusta selityksineen tai pohdimme yksi kerrallaan ja rukoillen Kymmentä käskyä.
Raamattua lukiessa pitää sen sijaan asettua hetkeksi aloilleen. Muuten se ei oikein onnistu. Mutta hyvää se tekee. Sen voin omastakin kokemuksestani sanoa.
4.
Kokemuksesta kuitenkin tiedän myös, että näinkään lievästi laiskaa lihaa kurittaen omaehtoinen Raamatun lukeminen ei aina tahdo onnistua. Väkisin yrittämisestä ei tule mitään. Sanat vilistävät silmissä, mutta Sana ei avaudu.
Sen tähden on myös toinen ja ehkä yksityistäkin Raamatun lukemista tärkeämpi tapa olla Sanan äärellä. (Enkä nyt tarkoita ensi sijassa raamattupiiriämme, johon kyllä mahtuisi kovasti lisää väkeä. Tervetuloa!)
Tarkoitan päivittäistä hartautta yhdessä perheen kanssa. Sekin vaatii itsekuria, mutta antaa silti enemmän kuin ottaa.
Kokoa siis perheesi yhteiseen iltahartauteen, jos se ei kiireisen aamun touhuissa onnistu! Lukekaa yhdessä vaikka vain lyhyt katkelma Jumalan sanasta ja jostakin hyvästä hartauskirjasta luetun raamatunkohdan selitys. Rukoilkaa sitten ääneen Isä meidän ja Herran siunaus! Ei se sen vaikeampaa ole, vaikka voi sen toisinkin toteuttaa.
5.
Sillä Raamattu on sittenkin jotakin enemmän kuin vain yksityisen ihmisen omin päin ja yksin luettavaksi tarkoitettu Pyhien Kirjoitusten kokoelma. Raamattu on Pyhän Hengen ohjauksessa Jumalan kansalle kokonaisuutena annettu ja myös sen parissa syntynyt kirja. Merkillistä onkin, että Jumalan elävänä sanana se luo yhteisön, jolle se annetaan, joka ottaa sen vastaan ja joka sitä lukee.
Se yhteisö olemme me, Jumalan perheväki ja Kristuksen seurakunta. Se on se ympäristö, jossa Raamatun Sana on oikeimmalla paikallaan. Se on Kirkko, joka uskovien yhteisönä tulee pienimmillään näkyviin kristityssä perheessä ja jopa kahden tai kolmen kastetun kokoontuessa Kristuksen nimeen, mutta joka ei silti ole pelkkä pienpiiri eikä ilmene siinä vielä koko täyteydessään.
Sen tähden mekin teemme tänään poikkeuksen, kun kokoonnumme seurakuntana vain seuroihin. Täälläkin saamme kyllä lukea ja kuulla Jumalan sanaa. Kun uskomme sen, meillä on Kristus ja Hänessä elämä ja autuus. Siitä huolimatta emme elä tänään siitä täyteydestä, jonka Sana itse synnyttää myös päästö- ja sideavaimen käytön ja Alttarin sakramentin muodossa.
Olemme tosin kastettuina koolla, mutta emme aloita seuroja valmistautumalla yhteisessä ripissä Pyhälle Ehtoolliselle. Emme vietä nyt sitä juhlaa, johon Jumala Sanallaan meitä kutsuu ja joka tekee keskuudessamme aina uudelleen näkyväksi Kirkon, johon tunnustaudumme. Toivon mukaan saamme viettää sitä juhlaa taas ensi pyhänä!
Melkoiset juhlat meillä on myös täällä, tässä vieraanvaraisessa ja kauniissa kodissa. Täälläkin olemme yhdessä Herran kasvojen edessä. Ensi pyhänä kuitenkin saamme toivon mukaan kokoontua myös Hänen pöytänsä ääreen.
6.
Sillä juuri messussa Raamattu on kaikkein oikeimmalla paikallaan. Ja sinne, yhteiseen jumalanpalvelukseen, meitä kutsutaan Kolmannessa käskyssä. Se tarkoittaa meidän parastamme. Se antaa meille luvan levätä, mutta johtaa meitä myös pyhittämään lepopäivämme Sanalla ja sakramentin osallisuudella.
Sen tähden viikoittainen messu on Jumalan valtava lahja erityisesti vaelluksessaan heikoille kristityille ja huonoille Raamatun lukijoille, joiden kotihartauskaan ei aina kestä arvostelevaa katsetta. Vaikken siis saisi itseäni lukemaan viikossa riviäkään Raamattua ja vaikka kotihartaus aina uudelleen jäisi väkinäiseksi yritykseksi ja vaikka bussipysäkille kävellessäni ajattelisin kaikkea muuta kuin Katekismusta ja vaikka rukouksenikin olisi vain hätäinen sydämen huuto „Herra, auta ja armahda“, Herran ylösnousemisen juhlapäivänä joka viikko vietettävä messu on minulle valtava lahja ja mahdollisuus pyhittää alkava työviikko Jumalan sanalla ja Herran ruumiin ja veren osallisuudessa.
Saan lähteä kirkkoon. Minua kutsutaan messuun. Saan tulla kuulemaan sitä Jumalan sanaa, jota en itse tahdo jaksaa enkä aina oikein osaakaan lukea. Saan kirkossa kuulla sen evankeliumin, jota voi olla omin päin vaikea löytää Raamatusta. Sen tähden kiitän Jumalaa siitä, etten minäkään nuoruuteni päivinä koskaan irtaantunut jumalanpalvelusyhteisöstä. Kirkossa sain kuulla Hänen sanaansa, vaikken sitä kotona uskaltanut lukea.
Kirkossa minun ei tarvitse yrittää eikä ponnistella. Saan vain olla ja ottaa vastaan Jumalan suuret lahjat. Jumala puhuu minulle, vaikken itse aina jaksa puhua Hänelle. Saan tuoda itkuisen sydämeni ja suuret lankeemukseni myös ilman omia sanoja ja muun seurakunnan synnintunnustukseen yhtyen Hänen eteensä. Saan ottaa Häneltä itseltään vastaan synninpäästön. Herran Jeesuksen Kristuksen pyhä ruumis ja veri annetaan minulle suuhun asti. Saan tulla ruokituksi armon sanalla ja alttarin sakramentilla kuin pieni lapsi, jolla ei ole muuta kuin kivulias nälkä ja suu, joka avautuu ottamaan ruoan vastaan.
7.
Tai ehkä olen sellainen kuin päivän evankeliumin halvattu mies Betesdan lammikon äärellä. Enhän ole enää lapsi. Kolmekymmentä kahdeksan vuotta olen vaeltanut tätä elämän erämaata. Silti näyttää, etten koskaan pääse perille. Minulle käy kuten niiden miesten, jotka yhtä monta vuotta aikaisemmin lähtivät Egyptistä kohti Luvattua maata, mutta eivät milloinkaan päässeet sinne. Ei sinne päässyt edes pyhä mies Mooses, Jumalan lain julistaja. Hän sai nähdä Luvatun maan, mutta koskaan hän ei saanut kulkea sen polkuja ja teitä.
Niin, lapset sinne ennen minua pääsevät. Niin kävi silloin, ja niin näyttää nytkin käyvän. Selvisin kyllä Jerusalemiin asti. Pääsin sen porteista sisälle. Temppelin Kaikkeinpyhin jää minulta kuitenkin näkemättä. Sinne en pääse, koska olen sairas, rampa, halvaantunut.
Enhän pääse edes tuohon lammikkoon, jonka kuohuva vesi parantaa sairaudet. Sinne muut auttavat ystäviään, sukulaisiaan, lapsiaan ja vanhempiaan. Minulla ei ole ketään. Ei minulla ole ensimmäistäkään ihmistä, joka auttaisi minua.
Muut näyttävät olevan niin onnistuneita uskossaan. Heillä on runsaasti kaikkea, myös maallista menestystä, kauneutta ja terveyttä. He elävät esimerkillisellä tavalla. He ovat aikaansaavia ja tehokkaita myös Raamatun lukemisessa. Yhdessä ja pystypäin ja ikään kuin itsestään selvästi he nyt astelevat Herran alttarin ääreen.
Minä en sinne pääse. En jaksaisi enää edes istua tässä enkä odottaa, että joku auttaisi minua. Raamattua minusta ei ole lukemaan. Rukouselämäni on pelkkää huokailemista. Ja täällä jään yksin. Minulla ei ole ihmistä, joka auttaisi minua. Kaikki kävelevät ohitseni huomaamatta, että tarvitsisin apua. Tai sitten he eivät vain välitä minusta.
8.
Silloin joku tulee sivuovesta sisään. Sitä sanotaan Lammasportiksi. Miksiköhän?
Eikä Hän kävelekään ohitseni. Ei Hän riennä käsi ojossa eikä suu muikeasti hymyillen niiden toisten, niiden onnistuneiden ja menestyneiden luo eikä jää sinne hurskaita ja fiksuja puhelemaan. Hän pysähtyy minun kohdalleni. Hän jää siihen seisomaan.
Sitten Hän kysyy: „Tahdotkos tulla terveeksi?“ Niin Hän kysyy ja katsoo minua kiinteästi.
Kuinka Hän semmoista kysyy? Kysymyshän on ihan hullu. Totta kai minä tahtoisin terveeksi tulla!
Vai toivoisinko sittenkin jo pääseväni pois? Toivoisinko kuolemaani? Sillä niin toivotonta on ollut toivoa toivomasta päästyä, mutta aina uudelleen pettyä. Kuulen kyllä pelastuksen veden kuohuvan lähteessä, mutten koskaan pääse sinne. Sillä minulla ei ole kolmeenkymmeneen kahdeksaan vuoteen ollut ketään, joka olisi auttanut minua.
Mutta kyllä minä haluaisin mieluummin tulla terveeksi kuin kuolla. Tietenkin haluaisin pelastua. Mutten voi. En varmaan voi. Minua ei varmaan voi kukaan auttaa, ei tämäkään Tuntematon, joka yhä seisoo rinnallani.
Miksi Hän ei ole jo lähtenyt vaikka kirkkokahveille juttelemaan muiden mukavien ihmisten kanssa? Miksi Hän yhä seisoo siinä ja odottaa vastaustani. No olkoon siis! Tässä se on. Ole hyvä, tuntematon:
„Herra, ei ole minulla sitä ihmistä, joka minun vie, kuin vesi sekoitettu on, lammikkoon; mutta kuin minä tulen, niin on toinen minun edelläni siihen astunut.“ Siinä sen nyt kuulit! Ja nyt voit mennä.
9.
Tuntematon ei kuitenkaan väisty luotani. Hän ei hymyile väkinäisesti siirtyen vähitellen näkökenttäni ulkopuolelle. Hän seisoo yhä rinnallani minun maatessani halvattuna kirkon eteisessä ja kuullessani seurakunnan kulkevan veisaten kohti alttaria.
Sitten Hän alkaa puhua. Jeesus alkaa puhua minulle. Sillä Hän se on.
Hän puhuu hiljaa ja vakuuttavasti. Eikä Hän lakkaa katsomasta minua. Hänen katseensa ei ole vihainen. Se on vakava, mutta lämmin. Se on äärettömän lämmin.
”Rakas ystäväni. Et ole aina ollut yksin. Et ole aina ollut vailla apua. Sinua on autettu. Sinua on autettu silloin, kun olit ensimmäisen kerran täysin avuton. Sinut on silloin kannettu pelastuksen lähteelle. Sinut on kastettu siinä. Olit kuollut jo silloin, vastasyntyneenä, mutta kasteen lähteessä tulit terveeksi ja synnyit uudesti. Pelastuit synnin ja kuoleman vallasta. Sinusta tuli Jumalan lapsi.”
Näin Jeesus puhuu minulle. Mutta miksi sitten makaan tässä? Miksi siitä, mitä silloin tapahtui, ei näytä olevan mitään jäljellä? Miksi minä, joka silloin niin hyvin aloitin, näen kyllä Luvatun maan, mutten pääse sinne?
”Rakas ystäväni.” Niin Jeesus taas sanoo ja jatkaa: ”Tiedätkö, miksi makaat tässä?”
Tiedänhän minä sen. Tiedän olevani sairas. Olen vakavasti sairas.
Jeesus kuitenkin jatkaa: ”Älä ajattelekaan, että nuo toiset, nuo terveet, kauniit ja rikkaat, että he olisivat kaikki myös hyviä ihmisiä. Eivät tietenkään ole. Monen rinnassa sykkii kova sydän. Hymyn takana on rautaiset hampaat. Moni kantaa mukanaan syntien taakkaa, joka painollaan hukuttaa Jordaniin, kun kaiken loppuessa pitäisi päästä sen yli.
Mutta oletko sinä syytön? Oletko sinä vain olosuhteiden uhri? Ovatko kaikki muut tehneet syntiä, mutta sinä et? Oletko omasta mielestäsi ainoa kokonaan syytön uhri?”
10.
Näin Jeesus jatkaa minua edelleen kiinteästi ja lämpimästi katsellen. Enkä enää väistä Hänen katsettaan. Se ei enää kiusaa minua.
Katson takaisin. Katson Jeesusta silmiin ja sanon:
”Herra, sinä tiedät kaiken. Sinä tiedät, että olen syntinen ihminen. Mutta jos voit, auta minua! Vie minut uudelleen sille lähteelle, johon vanhempani ja seurakunta minut jo kerran auttoivat, kun olin vastasyntynyt lapsi. Jos voit, vie minut sinne!”
Mutta Jeesus vastaa:
”Joka on kylpenyt, sille riittää, että hänen jalkansa pestään. Joka on kerran kastettu, sitä ei tarvitse uudelleen viedä Betesdan lammikkoon. Mutta haluatko tulla terveeksi?”
Miksi Jeesus jälleen kysyy minulta samaa asiaa. Ja mitä Hän oikein tarkoittaa? ”Herra, kuinka sitten voit parantaa minut syntisairaudestani, jos et kanna minua Betesdan lammikkoon?”
Niin minä kysyn. Ja Jeesus vastaa:
„Poikani, ole turvallisella mielellä. Sinun syntisi annetaan sinulle anteeksi. Mene, äläkä enää syntiä tee. Mene ja elä pyhässä elämässä kilvoitellen, ettei sinulle jotakin vielä paljon pahempaa tapahtuisi kuin että olet jo niin kauan joutunut turhaan odottamaan apua.
Kääri makuumattosi kokoon ja kanna se mukanasi kirkkoon. Tee sillä tavoin näyttääksesi, että Herra on sinut parantanut ja lähettänyt pyhiensä pariin ja armonsa suurten lahjojen osallisuuteen. Mene ja näytä, että Jumala pyhäpäivänäkin tekee pelastavaa työtään, että Hän tekee sen, mihin laki ja lain saarna eivät yksin koskaan pysty, mutta minkä minä, sinun Herrasi ja Vapahtajasi, olen puolestasi jo kerran tehnyt ja täydellisesti täyttänyt.“
11.
Nyt ymmärrän, miksi kirkon sivuovea sanottiin „Lammasportiksi“. Se oli se, josta uhrilampaat ajettiin teurastettaviksi Temppeliin. Uhrilampaiden ovesta tuli luokseni „Jumalan Karitsa, joka pois ottaa maailman synnin.“ Luokseni tuli minunkin kaikkien syntieni Sovittaja ja synnin ja kuoleman Voittaja. Hän tuli minullekin Oveksi uuteen elämään ja Jumalan lammashuoneeseen. Hänen omakseen synnyin kasteen vedessä ja Pyhässä Hengessä, ja senkin jälkeen, kun olin kieltänyt Hänet, Hän tuli luokseni ja antoi minulle anteeksi kaiken sen, mikä oli sillä välin tehnyt minusta kerjäläisen tähän kirkon eteiseen.
Jeesus, Jumalan Karitsa, tuli ja nosti minut jaloilleen. Hän talutti minut seurakuntansa keskelle. Hän johdatti minut Kaikkeinpyhimpään. Hän kutsui minut juhlapöytäänsä, jossa Hän itse on isäntä, ruoka ja juoma. Ja minä otin kutsun vastaan.
Nyt saan olla Hänen omansa. Hänen äänensä kaikuu koko Raamatussa. Nyt näen, että Hän on Pyhien Kirjoitusten Keskus, niiden alku ja päämäärä. Hänessä ne avautuvat, ja Hänessä ne täyttyvät.
Sen tähden Raamattua kannattaa lukea. Sen tähden kannattaa kuulla sitä luettavan. Sen tähden kannattaa kuulla Raamatun sanan saarnaa.
Sanassaan Kristus itse puhuu meille antaakseen meille synnit anteeksi, parantaakseen meidän hengellisen halvauksemme ja johdattaakseen meidät iankaikkiseen elämään. Eikä Hän väisty viereltämme silloinkaan, kun vasta parannettuina vielä varovasti totuttelemme kävelemään, silloin, kun otamme vielä vain lyhyitä askelia myös Raamatun lukijoina ja kristillisen opin ymmärrystä etsien, sitä arjen kilvoituksessa koetellen ja todeksi eläen. Aamen.