Rakkaat kristityt!
Kolmekymmentäkahdeksan vuotta on pitkä aika. Kolmekymmentäkahdeksan vuotta on pitkä aika odottaa. Kolmekymmentäkahdeksan vuotta on pitkä aika toivoa – se on niin pitkä aika, että helposti toivo alkaa hiipua: ei tästä tule mitään. Kukaan ei voi minua auttaa. Annan periksi. Kolmekymmentäkahdeksan vuotta on pitkä aika.
Vahva uskomus toi eri tavoin kärsivät ja sairaat Betesdan altaalle odottamaan ihmettä. Erikoinen joukko kylpylävieraita. Osa paikalla olijoista ei nähnyt, osa ontui, osa ei pystynyt liikkumaan lainkaan. Surkea paikka – paikka, jossa oli paljon kipua ja tuskaa kokoontuneena yhteen.
Evankeliumeissa Jeesusta kutsutaan usein parantajaksi. Kaikki eivät varmasti parantuneet – mutta usein kävi niin, että siellä missä Jeesus liikkui – sairaus väistyi ja uusi elämä virkosi, elämän toivo elpyi.
Kirkkoon on vanhastaan liitetty vertauskuva, että se on kuin sairashuone. Kirkkoon kokoontuvat monella eri tavalla sairaat. Täältä löytyy niin sokeita kuin kuuroja, niin rampoja kuin peräti halvaantuneita. Me tulemme Jumalan eteen monenlaisten vaivojen kanssa. Toisten vaivat ja vaikeudet näkyvät ulospäin – mutta monet kantavat vaivojansa sisällään. Elämä voi olla raskasta hyvin monella tavalla.
En ryhdy arvailemaan. En tiedä, millaisen kuorman kanssa sinä kuljet. Tai voit olla siinä onnellisessa asemassa, ettei kuormia ole – mutta aika harva saa elämäänsä elää aivan huolta vailla. ”Kunkin on kannettava oma taakkansa.” -kirjoitti aikoinaan Paavali. Kehottaen toki sitten meitä kantamaan toistemme taakkoja.
Evankeliumeja lukiessani olen monet kerrat pysähtynyt miettimään kohtaamisia. Miettimään sitä, miten Jeesus kohtasi aikalaisiaan – mietin sitä siksi, että uskon hänen kohtaavan meitä edelleen samalla tavalla.
Mitä tapahtui Betesdan altaalla Jeesuksen ja halvaantuneen kohdatessa. Evankelista kuvaa ensin, että Jeesus tiesi, että mies oli ollut pitkään sairas. Jeesus tiesi.
Mikä on se kipu, jota kannat – mitä olet ehkä kantanut vuosikausia. Kannatko murhetta, syyllisyyttä, häpeää, ikävää, kaipausta… mikä saa ontumaan? Oli se millaista tahansa, on edelleen totta, että Jeesus tietää. Jumala tietää ja tuntee.
Toiseksi Jeesus esittää kysymyksen: ”Tahdotko tulla terveeksi?” Kysymys voi tuntua mielettömältä. Eikö ole aivan selvää, että halvaantunut haluaa terveeksi? Niin voisi luulla – mutta eihän se välttämättä ole niin. 38 vuotta hän oli tullut toimeen omalla tavallaan. Toiset olivat auttaneet. Toiset olivat kantaneet. Toiset olivat antaneet almunsa – hän oli edelleen hengissä kolmenkymmenen kahdeksan vuoden jälkeen. Voisihan sitä kuvitella, että olisi helppo jatkaa samalla tavalla. Vastuu muilla.
Vastuun myös parantumattomuudesta mies antoi toisille: ”Herra, minulla ei ole ketään, joka auttaisi minut altaaseen, kun vesi kuohahtaa. Aina kun yritän sinne, joku toinen ehtii ennen minua.” Mies viittaa uskomukseen, jonka mukaan enkeli kävi aika ajoin kuohuttamassa vettä – ja sinne ensiksi ehtinyt parani. Oliko uskomus totta vai ei – sitä emme tiedä.
Mutta nyt Jeesus kysyi: ”Tahdotko tulla terveeksi?” – se lienee lopulta hyvin oleellinen kysymys.
Kohtaaminen jatkuu Jeesuksen kehotuksella: ”Nouse, ota vuoteesi ja kävele.” Ja meille kerrotaan, että mies parani ja teki niin kuin Jeesus pyysi.
Kertomus ei kuitenkaan pääty tähän. Sillä on jatkonsa.
Lähellä on ihmisiä – hyvin lakinsa tuntevia juutalaisia -, he alkavat syyttää miestä, että tämä teki jotain luvatonta. Hän kantoi vuodettaan – ehkä käytännössä jonkinlaista mattoa – vaikka oli sapatti. Sapattina kuului levätä. On merkillistä, että pykälät tuntuvat joskus asettuvan hyvän eteen. Niin kävi tuolloin – ja mahtaa niitä tilanteita olla edelleenkin. Tilaa pitäisi olla monenlaiselle siunaukselle – mutta pykälät sanovat, että ei sovi.
Elämä on täynnä hyviä yllätyksiä, elämä on täynnä uusia mahdollisuuksia – tartu niihin kiinni. Nouse ja lähde liikkeelle.