”Onko Jeesus nyt sinun vierelläsi?” kysyi pieni tyttäreni minulta yllättäen. Vakuuttelin hänelle, että kyllä, Jeesus kulkee vierelläni. Sitten hän teki jatkokysymyksen: ”Onko Jeesus nyt minun vierelläni?” Vastattuani myös tähän kysymykseen myönteisesti hän totesi minulle, että ”Jeesus taitaa olla läpinäkyvä”.
Olen joskus kuullut kerrottavan, kuinka yksinäisyyttään surrutta ihmistä on lohduteltu: ”Älä huoli, onhan sinulla Jeesus.” Yksinäisen vastaus tähän lohdutteluun on ollut paljon puhuva: ”Niin, mutta minä tahtoisin myös sellaisen, jolla on iho.” Pelkkä läpinäkyvä Jeesus ei aina riitä lohduksi yksinäisiin päiviin.
Nämä ajatukset nousivat mieleeni, kun pohdin päivän evankeliumissa kerrotun sairaan miehen vastausta Jeesukselle. Kun Jeesus kysyy pitkään sairastaneelta mieheltä, tahtooko hän tulla terveeksi, niin sairas mies ei oikeastaan vastaa tuohon Jeesuksen esittämään kysymykseen. Mies ei sano: ”Totta kai, haluan tulla terveeksi”, vaan hän alkaa perustella, miksi terveeksi tuleminen ei ole hänelle mahdollista. Mies sanoo: ”Minulla ei ole ketään, joka auttaisi.”
”Minulla ei ole ketään.” Miten lohduton kommentti ja miten todellinen se on monelle. Syitä siihen, miksi ei ole ketään on paljon, asiat harvoin ovat yksiselitteisiä. Joskus jokin vamma, sairaus, vanhuus tai elämän epäoikeudenmukaiset kohtalot ovat johtaneet siihen, että enää ei ole ketään. Toisinaan ihminen voi myös omilla valinnoillaan ja toimillaan karkottaa toiset luotaan.
Nuoremmalla siskollani on neljä lasta. Olemme keskustelleet hänen kanssaan paljon ihmissuhteista ja lapsista. Puhuessamme vanhemman ja lapsen välisestä suhteesta hän totesi minulle, että hänen toiveenaan on, että hän voisi säilyttää yhteyden kaikkiin lapsiinsa sittenkin, kun he ovat kasvaneet aikuisiksi. Lisäksi hän toivoisi, että kaikki hänen lapsensa voisivat pitää yhteyttä toisiinsa ja viettää aikaa yhdessä aikuisinakin. Tavallaan nämä toiveet kuulostavat yksinkertaisilta ja itsestään selviltä, mutta sitähän ne eivät valitettavasti ole. Yhteyden säilyminen perheenkin sisällä on mitä suurin lahja.
Joskus ihmisen yhteys toisiin on katkennut hyvin totaalisesti. Papin työssä pysäyttäviltä tuntuvat hautajaiset, joissa saattojoukkoa ei ole. Silloin mieleeni nousee kysymys äärimmäisestä yksinäisyydestä. Mietin: Millaista ihmisen elämä on ollut, kun hän on jäänyt lopulta näin yksin. Mitä hänen arkeensa on kuulunut? Kuinka hänen päivänsä ovat kuluneet?
Jollain tavalla noissa tilanteissa tuntuu lohduttavalta kuitenkin se, että jokaiselle kirkkoon kuuluneelle järjestetään siunaustilaisuus, olipa hänellä saattajia ja hautajaisten järjestäjiä tai ei. Ketään ei lähetetä viimeiselle matkalle yksin, ilman siunausta. Pappi ja kanttori saattavat sen, jolla ei ole saattajaa. Vainaja siunataan ristinmerkillä ja uskotaan Jumalan haltuun odottamaan ylösnousemuksen aamua. – Vaikka kaikki olisivatkin tämän ihmisen unohtaneet, niin Jumala ei häntä unohda. Onhan hän antanut poikansakin jokaisen meidän puolestamme.
Virressä 477, jonka äsken lauloimme, puhutaan Jumalan läsnäolosta silloinkin, kun hän salaa meiltä kasvonsa. Jumalan on meitä lähellä, vaikka emme sitä näkisi. Kasvonsa salatessaankin hän voi peittää meidät armoonsa ja rauhaansa.
Kun on elänyt 38 vuotta tietynlaista elämää, niin voi olla lähes mahdotonta uskoa, että parantuminen olisi ylipäänsä mahdollinen. Kuitenkin mies, joka ei ehkä uskonut enää parantumiseensa päivysti Betesdan lammikolla ja odotti kaikesta huolimatta ihmettä. Mahdollista on tietysti myös se, että hänellä ei ollut mitään muutakaan paikkaa olla. Betesdahan tarkoittaa laupeuden taloa, sairastupaa, paikkaa jossa sairaat ovat.
Aloitteen tekijänä kahden miehen keskustelussa ei ollut sairas mies, vaan Jeesus. Kun Jeesus oli ensin lähestynyt miestä ja tehnyt hänet näkyväksi, niin mies alkoi kertoa hänelle tilanteestaan. Ehkä sairaan miehen vastauksessa Jeesukselle olikin sisällä arka, verhottu pyyntö: olisitko sinä se, joka voisit auttaa minua? Yksin en tähän pysty, tarvitsen apua.
Kristuksen kirkkoa, seurakuntaa voi myös pitää Betesdana, laupeuden huoneena. Se on paikka, johon kaikki syntiset ja monin tavoin puutteelliset voivat tulla Kristuksen palveltaviksi. Erityisesti meitä kutsutaan ehtoollispöytään ottamaan vastaan Kristuksen uhri meidän puolestamme. Ehtoollisessa itse Kristus palvelee meitä.
Jeesus on auttajamme, mutta hän tahtoo myös, että me autamme toisiamme. Kuulemmeko me apua tarvitsevan aran huokauksen: ”Minulla ei ole ketään.” Lähimmäisen tuskan pitäisi tuntua kipuna myös meidän sydämessämme. Koko maailmaa kukaan ei voi auttaa, mutta jokainen voi auttaa jotakuta. Olla toiselle se, jolla on iho.
Katsoin nyt syyskuussa televisiosta Inhimillistä tekijää, jonka aiheena oli: Hauraampi keho, vahvempi mieli. Haastateltavina oli ihmisiä, joilla oli ollut tai oli jokin vakava sairaus. Tästä huolimatta tai ehkä juuri sen vuoksi heistä kumpusi kiitollisuus jokaista päivää kohtaan. He sanoivat, etteivät kehtaa olla olematta onnellisia, koska saavat elää. Hyvää elämää voi elää, vaikka kaikki ei olisikaan kunnossa. Elämässä on turha jossitella, koska ei voi tietää, mitä toisista vaihtoehdoista olisi seurannut. Tuosta ohjelmasta minulle jäi mieleen soimaan: ”Kiitollisuus tekee ihmisen onnelliseksi. Ei se, millaista elämä on.”
Kiitollisuus onkin paras lääke katkeroitumista vastaan. Katkeruuden ja nurjan mielen päästäminen sydämeen vie elämästä ilon ja saattaa masennukseen ja toivottomuuteen. Katkeruudesta kukaan ei hyödy, vähiten se, joka sitä kokee.
Emme tiedä tarkemmin, miten 38 vuotta sairastanut mies jatkoi tervehdyttyään elämäänsä. Voimme vain kuvitella muutoksen olleen valtava. Emme tiedä edes, elikö mies tervehdyttyään elämänsä onnellisena uusien mahdollisuuksien avautuessa vai suriko hän sitä, että 38 vuotta kului häneltä sairastaessa.
Ainakin heti parannuttuaan mies meni temppeliin kiittämään, näin Raamatun tekstin voi tulkita. Mies tapasi parantajansa ja pelastajansa Jeesuksen, joka sanoi hänelle ”Sinä olet nyt terve. Älä enää tee syntiä, ettei sinulle kävisi entistä pahemmin.” – Tätäkin tarvitaan, kannustusta vastuun ottamiseen itsestä ja vakuuttelua uuden elämän mahdollisuudesta, totaalisesta muutoksesta parempaan. Tärkeää on vielä muistaa, että Jeesus kulkee aina vierellämme, kaikissa vaiheissamme. Voiko tästä kyllin kiittää?