15. sunnuntai helluntaista, Luuk. 17: 11-19, Martti Vaahtoranta

1.
”Kuis sanota?” – Näin kysymme lapsiltamme, kun he saavat lahjan. Odotamme heiltä tiettyä pientä sanaa. Enää ei tosin tarvinne kumartaa eikä niiata, niin kuin silloin, kun minä olin pieni. Mutta kiittää pitää.
Ja kyllähän lapset oppivat, kun heitä opetetaan. Joskus sitten se, mikä on aluksi vain ulkoinen tapa, muuttuu sisältä nousevaksi ja ääneen lausutuksi kiitollisuudeksi lahjasta. Siitä iloitaan, mutta ymmärretään myös, ettei se ole palkka, vaan todellakin lahja, ja sellaisena kaikkea muuta kuin itsestäänselvyys.
Silti jotakin aseistariisuvaa on juuri siinä itsestäänselvyydessä, jolla kolmivuotias ottaa vastaan syntymäpäivälahjan ja rientää sen kummemmin kumartelematta heti avaamaan pakettia, kunnes toivotut legot tai nukke tai pikkuauto paljastuvat paketin kätköistä. Jos päivänsankari ei ehkä osaakaan vielä osoittaa kiitollisuutta lahjan antajalle, itse lahjasta hän riemuitsee niin, ettei kenellekään jää epäselväksi, mitä hän siitä ajattelee. Sen rinnalla aikuisen muodollinen ”kiitti hirveesti” tuntuu kovin vaisulta.
2.
Päivän evankeliumissa emme kohtaa lapsia, vaan aikuisia miehiä. Heiltä puuttuvat kaikki ajateltavissa olevat lahjat. Hengissä he vielä ovat, mutta jo kuoleman rajoja koluten. Ja mitä heillä onkin elämässään ollut, se on nyt heille kuollutta menneisyyttä. Sitä ei heille enää ole.
Sillä he ovat spitaalisia. Kaikki heistä eivät välttämättä sairasta myös leprana tunnettua, hoitamattomana hitaasti tappavaa sairautta. Spitaalisina heitä silti pidetään, ja sen tähden heidät on Mooseksen lain perusteella julistettu paitsi vaarallisen sairauden kantajiksi, myös saastaisiksi.
”Saastainen” ihminen on jotakin vielä vähemmän kuin ”sairas”. ”Sairasta” voitiin hoitaa kotona, mutta ”saastaiseen” ei saanut koskea. Ei hän edes saanut asua ”puhtaitten” parissa. Niinpä hänet karkotettiin omasta yhteisöstä, kodista ja kaupungista. Eikä hänellä ollut mitään asiaa myöskään temppeliin eikä siellä vietettävään jumalanpalvelukseen.
3.
Meidän on vaikea kuvitella, minkälaista elämää päivän evankeliumissa mainitut kymmenen miestä viettivät. Ehkä jotakin siitä ymmärrämme, jos ajattelemme oman yhteiskuntamme reunamilla tai melkein sen ulkopuolella eläviä ihmisiä. Emme tosin tiedä heistä juuri mitään. Jos näemme heitä, kauhistelemme hetken ja sitten jatkamme matkaa unohtaen heti, mitä juuri näimme. Niin vaikea on asettua heidän asemaansa.
Ehkä he ovat narkomaaneja, ehkä asunnottomia alkoholisteja, ehkä Romanian kerjäläisiä. Ihan kokonaan syrjäytyneitä he eivät tosin ole. Kyllähän myös oman aikansa spitaalisista joku jollakin tavalla huolehti. Jonnekin heille tuotiin ruokaa ja varmaan myös vaatteita, niin kuin myös meidän yhteiskuntamme syrjäytyneistä jotenkin pidetään huoli.
Meistä olisi kuitenkin liki mahdotonta kuvitella elävämme samalla tavoin ja niissä oloissa, joissa Suomenkin isoissa kaupungeissa sinnitellään talven yli ilman asuntoa tai yritetään ansaita elanto kyhjöttämällä kippo kourassa viimaisessa kadun kulmassa. Emme hevin pysty asettumaan heidän asemaansa. En ainakaan minä.
Niinpä ehkä enemmän avuttomuuttamme kuin piittamattomina vältämme näitä yhteiskuntamme ”saastaisia”. Suojaudumme heidän hädältään myös toisella tavalla. Ajattelemme, että ”sitä saa, mitä tilaa”. Varsinkin alkoholisteista tuumimme, että ”oma on vikansa, kun antaa pullon viedä talon, tavarat ja terveyden”.
Eikä ajatuksemme kokonaan väärä ole. Tosin se on kaikkea muuta kuin koko totuus. En esimerkiksi minä voi itseäni kiittää siitä, että asun turvallisessa talossa yhdessä rakkaan vaimoni kanssa. Lahjaa se on alusta loppuun asti. Mutta totta on myös, ettemme kaikista kohtaamistamme koettelemuksista ja vastoinkäymisistä voi syyttää pelkästään muita ihmisiä tai ”olosuhteita”. Kovin harvoin olemme vain pahan uhreja. Olemme myös pahan tekijöitä.
4.
Niin ajattelivat myös Jeesuksen ajan israelilaiset kodeistaan ja kaupungeistaan karkotetuista ”saastaisista”. Vaikka kyseessä oli tarttuva sairaus eli meidän mielestämme heitä kohdannut traaginen onnettomuus, ajateltiin, että se oli myös Jumalan rangaistus jostakin, mihin sairastunut oli itse syypää. Oma vika siis!
Ja vaikka tätä ei olisi koskaan sanottu ääneen, varmasti spitaaliset kokivat sen syytöksenä niskassaan. He eivät saaneet olla vain sairauden uhreja, jotka piti tarttumavaaran tähden eristää muusta yhteiskunnasta. Sen sijaan he joutuivat kysymään: ”Miksi minun kävi näin? Mikä minussa oli niin pahaa, että Jumalankin piti hyljätä minut?”
Ehkä spitaaliset joskus näkivät unta menneestä elämästä, siitä, kun kaikki oli vielä hyvin. Onnellinen perhe oli vielä koossa. Vietettiin sapattia Raamatun säädösten mukaan juhlallisesti ja iloiten. Yhdessä mentiin myös temppeliin.
Aamulla herätessä oli kaikki toisin. Oli sietämätön vilu huolimatta siitä likaisesta ja haisevasta vaipanriekaleesta, johon miehet olivat luolassaan kaupungin ulkopuolella kääriytyneet. Poissa oli terve ruumis, kaikki rakkaat ja Jumalan seurakunta. Oli vain etenevä sairaus, vilu, nälkä, mädän haju sekä epämääräinen tunne siitä, etteivät vain ihmiset, vaan Jumalakin oli hylännyt sairaat näiden omasta syystä.
5.
Kokonaan eristyksissä miehet eivät silti eläneet. Kuten sanottu, joku kävi tuomassa heille ruokaa ja juomaa ja ehkä vaatteitakin ja kertoi samalla uusimmat uutiset. Ne piti tosin huutaa kaukaa ja kovalla äänellä.
Niinpä kallioista kajahtava kaiku toisti nimeä, joka aina useammin oli sanoman tuojien huulilla. Se nimi oli Jeesus. Jeesus-nimi kajahti kallioista ja kivistä, kun spitaalisille kerrottiin viimeisten päivien ja kuukausien tapahtumista.
Niin myös he kuulivat Nasaretin Opettajasta ja pyhästä miehestä. He kuulivat kuuroista, mykistä ja sokeista, jotka Jeesus oli parantanut, mutta myös syntisistä, jotka Hän oli kutsunut seuraansa julistettuaan heille heidän syntinsä anteeksi.
Ja he, spitaaliset, olivat sekä sairaita että syyllisiä. Voisiko siis Jeesus auttaa myös heitä? Ainakaan heillä ei ollut enää mitään menetettävänään. He olivat kokonaan toivottomia tapauksia sanan varsinaisessa, lohduttomassa mielessä.
Niinpä miesten hätä niin ruumiin sairaudesta kuin hyljeksinnästäkin, jota he kokivat, kaikuu heidän huudossaan. Arasti, asemaansa tyytyen, he jäävät säädetyllä tavalla taammas seisomaan. He eivät kuitenkaan vaikene, vaan huutavat: ”Jesus, rakas Mestari, armahda meidän päällemme!”
Ja Jeesus armahtaa! Muitta mutkitta ja sen enempiä kyselemättä Jeesus auttaa spitaalisia. Hän ei kuulustele heitä heidän sairautensa syistä eikä sen kulusta, vaan käskee heidän lähteä näyttämään itsensä papeille.
6.
Papit olivat sen ajan ”terveysviranomaisia”. Virkansa puolesta he todistivat sairaan parantuneen ja olevan jälleen ”puhdas” myös hengellisessä mielessä. Papit avasivat sairaille oven takaisin normaaliin elämään ja seurakunnan yhteyteen.
Heistä itsestään ei kuitenkaan ollut antamaan kenellekään menetettyä terveyttä takaisin. Se kuului yksin Jumalan hallintapiiriin. Yksin Hän saattoi tehdä ihmeen ja parantaa parantumattomasti sairaan.
Kymmenen spitaalista eivät kuitenkaan olleet terveitä vielä silloin kun Jeesus käski heidän lähteä papin puheille. Kuultuaan Jeesuksen sanan he olivat yhtä sairaita kuin ennenkin. Mitään muutosta ei heissä vielä näyttänyt tapahtuneen.
Mitähän he siis mahtoivat ajattella lähtiessään liikkeelle? Ajattelivatkohan he, ”ettei se mitään maksaisi, vaikka tekisikin, niin kuin Jeesus käski?” Vai kuulivatko he sittenkin jotakin enemmän siinä, mitä Jeesus sanoi? Kuulivatko he ainoan Parantajan, Jumalan äänen Jeesuksen sanassa? Uskoivatko he Jumalan itsensä puuttuneen heidän kohtaloonsa, kun he kohtasivat Nasaretin miehen?
Ja ihme todella tapahtui! Ei heti, mutta matkalla papin puheille miehet puhdistuivat spitaalistaan. Siitä ei ollut enää mitään jäljellä heidän vihdoin löytäessään viranomaisen, joka ei voinut tehdä muuta kuin todeta miesten olevan terveitä ja tervetulleita takaisin siihen elämään, jonka he luulivat jo kokonaan menettäneensä. Mikä ihme! Taudista ja surkeasta ”saastaisen” elämästä oli jäljellä enää vanhat vaatteenriekaleet ja kauhea haju. Ruumis oli terve.
7.
Herra Jeesus näytti jumalallisen valtansa ja teki sen, mihin kukaan muu ei pystynyt. Hän sanoi, ja heti tapahtui, niin kuin Hän käski tapahtua. Näin Jumala toimii.
Mutta kuinka toimii ihminen? Ihminen toimii, niin kuin kolmivuotias lapsi lahjan saadessaan: hän lähtee heti leikkimään sen kanssa unohtaen saman tien, keneltä hän lahjan sai. Näin toimii langennut ihminen.
Tavallaan on siis kovin inhimillistä ja ymmärrettävää, että yhdeksän kymmenestä parantuneesta toimivat, kuten he toimivat. Ajattele nyt itseäsi: olet vuosia joutunut elämään erossa perheestäsi ja suvustasi. Et ole saanut nukkua oikeassa sängyssä etkä pitää sylissäsi puolisoasi etkä lapsiasi. Kuinka monista suvun juhlista olet kuullut vain kaukaa huudetut uutiset! Kuinka monta kylän yhteistä juhlaa on mennyt sinulta sivu suun! Ja kuinka kaunis mahtaakaan olla Jerusalemin temppeli, kun sinne taas pääset! Ja sinnehän sinun on mentävä uhraamaan säädetyt uhrit kiitoksena parantumisesta.
Niinpä nämä yhdeksän juutalaista miestä toimivat, kuten heidän saattoi odottaa toimivan. Eivät he ehkä edes unohtaneet kiittää Luojaansa. Uhrinsa uhraamalla he hoitivat velvollisuutensa myös Israelin Jumalaa kohtaan.
Jeesus ei heistä kuitenkaan enää kuullut. Jeesus ei heitä enää nähnyt. Ja kuitenkin juuri Jeesus oli se Jumala, joka oli parantanut heidät. Jeesus oli sanonut sen jumalallisen Sanan, joka muutti kaiken uudeksi heidän elämässään.
Juuri Jeesuksessa myös toimi se Jumala, jolle miehet toimittivat säädetyt uhrit, kuten voimme ajatella. Niin toimiessaan he kuitenkin kumarsivat tulevan kirkkauden varjoa itse valon sijasta. Sillä kukapa olisikaan voinut ajatella, että tosi Valkeus istui kaupungin ulkopuolella kivellä ja odotti kymmentä kiitollista lahjan saajaa luokseen!
8.
Kuitenkin vain yksi heistä palasi Jeesuksen luo. Mies oli samarialainen. Samarialaisena hän oli juutalaisten silmissä terveenäkin melkein kuin ”saastainen”, jonka seuraa piti karttaa. Silti ainoastaan tämä ”saastainen” mies tuli puhdistettuna puhtaista puhtaimman luo kiittämään Häntä saamastaan lahjasta.
Sairauden kestäessä yhteinen onnettomuus oli yhdistänyt spitaalisia yli niiden rajojen, jotka muuten erottivat heitä. Heitä kaikkia pidettiin ”saastaisina”, ja he kaikki myös pitivät yhtä. Yhdessä he kantoivat yhteistä taakkaansa, ja yhdessä he myös tulivat pyytämään Jeesukselta apua vaivaansa.
Kun vuosikausien painajainen kuitenkin väistyi, ja miehet ikään kuin heräsivät unesta uuteen, ihanaan aamuun, kaikki oli toisin. Kävi, kuten joskus käy vaikkapa ulkomaanmatkalla toisiinsa tutustuneitten ihmisten elämässä: yhteiset elämykset yhdistävät heitä yli sosiaalisten ja kulttuuristen rajojen. Kun matkan päätyttyä kuitenkin jossakin taas tavataan, ei olla edes tuntevinaan sitä, jonka kanssa matkalla tehtiin sinunkauppoja ja kilisteltiin lasia saman pöydän ääressä. Vuorineuvos on jälleen vuorineuvos ja työläinen on työläinen.
Niinpä myös yhdeksän sairaudestaan parantunutta juutalaista miestä, jotka eivät enää olleetkaan yhdessä ”saastaisia” samarialaisen kohtalotoverinsa kanssa, unohtivat hänet samalla hetkellä, kun kotikaupungin portti tuli näkyviin. Oli kiire takaisin omaan, entiseen elämään, eikä siihen kuulunut vihattuja samarialaisia. Ei todellakaan!
9.
Samalla kuitenkin kuivui kokoon se suurin ihme, joka tapahtui vain yhden spitaalisen, samarialaisen miehen elämässä: että suuren maallisen lahjan saatuaan tämä ymmärsi myös, ettei hän olisi lainkaan ansainnut sitä. Parantuneenakaan hän ei unohtanut, että lahja annettiin syntiselle miehelle. Hän ei juossut kolmivuotiaan tavoin heti leikkimään lahjansa kanssa pitäen sitä kyllä arvossa, mutta samalla itsestäänselvänä ja ansaittuna apuna. Ei – hän kiitti maahan asti kumartuen Jumalaa, joka oli armahtanut häntä, sairasta ja syntistä miestä. Ja Jumalan hän kohtasi siellä, missä Jumala todella, persoonallisesti kohtasi hänet eli Jeesuksessa, Jumalan Pojassa.
Näin uskallan tulkita tapahtumaa Jeesuksen omien sanojen perusteella. Sillä Jeesus sanoo miehelle, kuten kuulimme päivän evankeliumissa: ”Nouse ja mene! Sinun uskos on sinun vapahtanut.”
Ja vasta nyt samarialainen oli todella vapaa. Vasta nyt hän saattoi syvään hengittäen ja ilosta melkein pakahtuen pystypäin kulkea tietään eteenpäin ja rientää kertomaan suuresta uutisesta omille, kauempana asuville omaisilleen.
Samarialainen oli löytänyt miehen, joka tiesi hänestä kaiken. Jeesus ei vain nähnyt hänen olevan sairas, vaan tunsi myös hänen sydämensä, mutta silti halusi auttaa häntä. Samarialainen oli löytänyt jotakin, joka oli suurempi kuin suurinkaan syntimme tai vaarallisinkaan sairautemme. Hän oli löytänyt Kristuksessa armollisen Jumalan. Hän oli löytänyt Jumalan, joka auttaa.
10.
Mitäpä tähän enää voisi lisätä? Ymmärrät varmasti, että me olemme kaikki luonnostamme noita spitaalisia. Olemme sairaita silloinkin, kun nautimme mitä parhaimmasta ruumiillisesta terveydestä. Olemme köyhiä silloinkin, kun tilillämme on runsaasti rahaa ja omaisuuttakin siunaantunut. Sillä olemme luonnostamme saastaisia, saastaisempia kuin halveksittu ja vihattu samarialainen. Olemme luonnostamme kadotettuja syntisiä.
Kuitenkin juuri meitä ja meidänlaisiamme Jumala Pojassaan rakastaa ja tahtoo pelastaa. Hän ei aina paranna ruumiimme sairauksia. Hän ei aina ota meiltä pois taloudellisia murheitamme. Hän ei aina tee syrjäytyneestä osallista yhteisön elämästä.
Meidän syntimme Hän kuitenkin tahtoo ja voi antaa anteeksi. Siitä saat olla varma. Sen Hän tekee tänäänkin. Ota vain Jumalan lahja uskossa vastaan, niin sinustakin voidaan sanoa, että ”sinun uskosi on sinut pelastanut” – ei uskona, joka on sinun ominaisuutesi, ei siis ensisijaisesti sinun ajatuksiasi, tunteitasi eikä tahtosi liikettä, vaan uskona, joka kumartuu maahan asti Herransa ja Luojansa eteen kuullessaan syntisenä sanat: ”Sinun syntisi annetaan sinulle anteeksi. Nouse ja mene! Sinun uskosi on sinut pelastanut!”
Nouse siis ja mene iloiten toisten syntisten luo ja kerro, mitä Herra on sinulle antanut ja tehnyt! Saat kuulla, ettet ole yksin. Et ole ainoa armahdettu syntinen.
Lähde sitten eteenpäin ja vie tätä iloa mukanasi. Se kestää silloinkin, kun joudut kantamaan maallisen elämän raskaita taakkoja. Eivät parannetut yhdeksän juutalaistakaan takaisin paratiisiin päässeet. Alun ylitsevuotavaisen ilon haihduttua he huomasivat, että arjen ongelmat ja jopa sairauden vaivat olivat heidän osansa senkin jälkeen, kun heidän spitaalinsa oli parantunut.
Saat kuitenkin kantaa taakkojasi yhdessä toisten synnin spitaalista parantuneiden kanssa. Hekin kantavat kiusauksia itsessään ja usein myös lankeavat niihin. Silti heidän uskonsa syntisten Vapahtajaan on heidät pelastanut ja yhä pelastaa, niin kuin sinutkin.
Uskossa, uskon yhteydessä Jumalaan Kristuksessa, Hänen Pojassaan ja osallisena Pyhästä Hengestä sinäkin saat kantaa taakkojasi yhdessä Jeesuksen kanssa. Hän kantaa niitä yhdessä seurakuntansa, sisariesi ja veljiesi kanssa. Hän kantaa niitä, kun sinua kannetaan.
Ja se seurakunta, jossa sinua kannetaan – siinä sinulla on pelkkiä ystäviä ikään, säätyyn, sukupuoleen, koulutukseen tai varallisuuteen katsomatta. He tuntevat sinut myös sen jälkeen, kun lentomatka on päättynyt tai kun kesäjuhlilta on palattu takaisin arkeen. He ovat sinun sisariasi ja veljiäsi silloinkin, kun et edes ymmärrä heidän kieltään. Hekin ovat parannetun samarialaisen tavoin armahdettuja syntisiä, kasteen ja uskon kautta samaan Kristuksen hengelliseen ruumiiseen liitettyjä armon lapsa. Heitä ja meitä yhdistää yhteinen lahja, se, jota ei lahjan saaja ole ansainnut, vaan lahjan Antaja. Sen tähden se ei ole itsestäänselvyys, mutta se on totta myös sinun elämässäsi. Amen.