(Saarna Kalevankankaan ulkoilmamessussa)
Kaikki paranivat. Kaikki vaikeasta spitaalitaudista kärsineet saivat avun. Mutta vain yksi kääntyi takaisin ja palasi kiittämään Jeesusta. Miksi yhdeksän muuta ei palannut?
Ehkä joku ajatteli, että kävipä hänellä hyvä tuuri. Häntä onnisti, että sattui tapaamaan Jeesuksen. Toisilla kun käy elämässä parempi onni, toisilla heikompi. Kun onni potkaisee, mitäpä tuosta kiittämään. Näin vain elämässä sattuu.
Toinen puhdistunut saattoi ajatella vähän saman suuntaisesti. Näin kohtalo oli asian määrännyt. Ihminen ei pysty vaikuttamaan elämänsä kulkuun. Niin elämän ilot kuin sairaudet ja vastoinkäymiset on määrätty etukäteen. Ihminen on pelinappula kohtalon suurella pelilaudalla. ”Kel onni on, se onnen kätkeköön.” Ei siitä ole tarpeen ketään erityisesti kiittää.
Joku puolestaan saattoi pitää paranemista ansaittuna. Hän ehkä ajatteli: ”Olen elänyt kunnon elämän ja tehnyt velvollisuuteni. On vain kohtuullista, että saan siitä palkkion. Ei omista ansioista tarvitse muita lähteä kiittämään. Jokainen on oman elämänsä seppä. Jumala palkitsee sen, joka elää nuhteettomasti.”
Ehkä joku puhdistuneista ajatteli toisin. Kyllähän paranemisesta täytyisi kiittää. Hän ehkä tuumasi: ”Sitten kun tapaan tuon Jeesuksen sopivassa tilanteessa, kiitän häntä.” Tuliko tällaista tilaisuutta, jää avoimeksi. Saattoi olla, että kiitos unohtui uuden elämäntilanteen huumassa.
Tällaisia ajatuksia saattoi yhdeksän spitaalista parantuneen mielessä liikkua, kun he jatkoivat terveinä elämäänsä.
Miksi sitten yksi kääntyi ja palasi Jeesuksen luo? Luukas, evankeliumin kirjoittaja kertoo: ”Hän ylisti Jumalaa suureen ääneen, lankesi maahan Jeesuksen jalkojen juureen ja kiitti häntä. Tämä mies oli samarialainen.”
Samarialaiset olivat toisen luokan väkeä enemmistön silmissä. Heitä kartettiin eikä heidän kanssaan kunnon juutalainen halunnut olla tekemisissä.
Tällainen muukalainen palasi kiittämään Jeesusta paranemisesta. Miksi?
Ehkä samarialainen ymmärsi elämää syvemmin kuin kohtalotoverinsa. Ehkä hän ymmärsi, että sairauteen ja paranemiseen ihminen pystyi vain rajallisesti itse vaikuttamaan. Ehkä elämä oli opettanut samarialaiselle, että kaikki oli lahjaa. Niin sairaus kuin terveys, niin elämä kuin kuolema tulivat Jumalalta. Kaikki oli Jumalan kädessä. Siksi samarialainen kääntyi takaisin ja palasi kiittämään avun antajaa.
Tämä kertomus on minusta kuvaus Jumalan myötätunnosta ihmistä kohtaan. Kun tarttuvan taudin vaivoissa olleet huusivat Jeesukselle, tämä pysähtyi. Hän kuuli heidän hätänsä ja ohjasi avun luo. Jumalalla on hyvä tahto ihmisiään kohtaan.
Kun Jumala rakastaa ihmistä ja tahtoo hänelle hyvää, miksi tämä ei näytä aina toteutuvan? Miksi maailmassa on kärsimystä ja kipua, sellaista josta ei millään voi kiittää?
Alkukuusta tuli 90 vuotta Kuru-laivan uppoamisesta. Syysmyrskyssä uponnut laiva vei mukanaan Näsijärven syvyyteen 138 henkeä. Monien heidän hautansa on tässä lähellä onnettomuuden muistomerkin ympärillä.
Yksi onnettomuudessa menehtynyt oli 17-vuotias Helmi Rasi. Kuru-laivan historia kertoo hänen kohtalostaan. Kun sukeltaja myöhemmin tutki pohjaan vajonnutta laivaa, hän näki eräästä ikkunasta Helmi-tytön polvillaan. Tällä oli kädet ristissä, silmät auki katse ikkunaan päin. Hytin lattialla oli vähän vettä. Ilmeisesti tyttö oli kuollut hapenpuutteeseen. Kun sukeltaja mursi oven, vesi toi ruumiin hänen syliinsä.
Helmi Rasi ei ollut ainoa nuori, joka menehtyi onnettomuudessa. Aikuisten lisäksi laivassa oli paljon kotiin matkanneita koululaisia, tehtaiden työntekijöitä ja palvelijoita. Monen nuoren elämän katkaisi hyinen syysmyrsky.
Vaikka tiedämme haaksirikkoon johtaneet syyt, hyökyaallot ja puutteet laivan rakenteissa ja varustuksissa, silti monia kysymyksiä jää avoimeksi: Miksi juuri niin monen nuoren elämä päättyi äkkiä? Miksi niin monet tulevaisuuden toiveet ja unelmat hukkuivat kuohuihin? Miksi suojelusenkelit eivät varjelleet? Miksi Jumala salli onnettomuuden?
Vaikeita kysymyksiä, joihin ei vastauksia taida löytyä. Mutta on oikein, että kysymme. On oikein, että ymmärrämme elämän haurauden.
Vaikeiden kysymysten keskellä joudumme kumartamaan päämme ja olemaan hiljaa. Tätä kokemusta tänne Kalevankankaalle haudattu Juice Leskinen kuvaa laulussaan Syksyn sävel:
”Katu täyttyy askelista / Elämä on kuolemista / Pane käsi käteen, ollaan hiljaa.”
On hyvä, jos elämän kivun ja kuoleman kohdatessa on toinen, jonka käteen tarttua ja vaikka olla hiljaa. On hyvä, jos on joku, jonka kanssa voimme jakaa elämän kiitosta ja kipua. Ehkä voimme aavistaa, että elämä kaikkineen on korkeammissa käsissä. Voimme luottaa, että jokainen päivä on Jumalan tiedossa. Jokainen päivä on lahjaa.
Evankeliumikertomuksen samarialainen palasi kiittämään Jeesusta. Tämä muukalainen ymmärsi tavanneensa hänet, jolla on valta yli sairauden ja kuolemankin. Hän kuuli rohkaisun sanat: ”Nouse ja mene. Uskosi on pelastanut sinut.”
Elämä jatkui. Kiitollisuus oli elämän perusvire. Tuo muukalainen ymmärsi, että lopulta kaikki on Jumalan lahjaa.
Mistä on aihetta kiittää? Elämästä, kaikista sen lahjoista. On syytä kiittää läheisistä, välittää heille kiitosta ja kiintymystä jo silloin, kun he ovat vielä täällä. On aihetta kiittää poislähteneistä, yhteisestä ajasta heidän kanssaan, monista muistoista.
Ja lopulta on aihetta kiittää Jumalaa, joka katsoo myötätunnon katseella jokaista luotuaan. Vaikka kaikkea emme ymmärrä, ehkä luotamme, että hän on kanssamme elämässä ja kuolemassa.
Tänne haudattu Pispalan suuri runoilija Lauri Viita pukee kiitollisuuden näin runossaan Alfhild:
-Oi kuinka on ihana elää
ja tuutia lastenlapsiaan
ja kertoa kauniita uniaan !
Niin suuri on Jumalan taivas ja maa,
oi lapseni, rakastakaa !