Pitäisi puhua kiitollisuudesta.
Tätä mietin sinä aamuna, jolloin ajelin puhumaan koululaisille. Olin varannut siihen oikein kirjoittamani jutun aiheesta, jonka ajattelin sitten keskusradiosta esittää. Kun puhutaan keskusradiosta, koetan aina keksiä musiikkia, jos mahdollista. Kaikessa kiireessä se musiikki sitten jäi. Autosta löytyi kuitenkin yksi levy ja vielä sitä uudempaa hengellistä musiikkia. Mahtaisiko siinä olla kiitollisuudesta kertova laulu?
Olihan siinä. Itse asiassa useampi. Oikeastaan ne kaikki sisälsivät runsaasti kiitosta, vaikka kaikkien kappaleiden yleissävy oli hyvinkin surumielinen.
Surumielisyys toi mieleeni joskus käymäni keskustelun jonkin toimituksen yhteydessä. Nykyään käydään paljon keskustelua kirkollisten toimitusten musiikista. Joskus tuntuu, että ihmisten toiveet ovat aivan jotain muuta kuin tilaisuuden luonteeseen olisi sopivaa. Täytyy toki muistaa, että musiikkimaku on kovasti muuttunut Suomessa viime vuosikymmeninä. Se perinteinen hengellinen musiikki on suurimmalle osalle kansalaisista tuiki tuntematonta. Niinpä he valitsevat tilaisuuteensa musiikkia tilanteessa, jossa sopiva musiikki ja tuttu musiikki eivät mitenkään kohtaa.
Tässäkin keskustelussa ehdotettiin jotain kappaletta, joka ilmeestäni päätellen taisi olla sopimaton. Kappaletta kuitenkin perusteltiin sillä, että se on hyvin surumielinen, joten se on oikeastaan hengellinen!
Minä en ole musiikillisesti kovin lahjakas, joten minun on vaikeaa arvioida, mikä on hengellistä musiikkia. Jotenkin vaisto sanoo, ettei tuota surumielisyyttä voi oikein ottaa hengellisen musiikin kriteeriksi, vaikka usein hengellinen musiikki tai ainakin suomalainen hengellinen musiikki on nimenomaan surumielistä. Huomasin kerran jutellessani brittiläisen pastorin kanssa, että osaamme samoja virsiä. Meillä ne reippaimmat ja iloisimmat virret olivat usein brittilainaa, mutta sikäläisen virsikirjan kärsimys-kuolema-ahdistus osastosta niitä kaikkein synkimpiä. Onpa näissä toimitustilanteessa usein etsitty sitä iloista ja reipasta musiikkivaihtoehtoa sitä kuitenkaan löytämättä.
Mikä tekee musiikista hengellistä?
Koen hengellisen musiikin vaatimuksen vähän kovana, kun monissa kirkollisissa tilanteissa perinteiseksi koettu musiikki ei kuitenkaan ole mitenkään hengellistä. Meille tuttu Sibeliuksen Finlandia-hymni ei tuo maailmalla mieleen erästä kaukaista pohjolan maata. Finlandia tunnetaan eräänä maailman tunnetuimpana hengellisenä lauluna ”Be still my soul”.
Ehkä musiikista tekeekin hengellistä sen käyttötarkoitus. Siksi prinsessa Ruusunen mielletään kirkkoon sopivaksi kappaleeksi, kun se siellä usein esitetään, eikä kukaan enää sitä aseta kyseenalaiseksi. Ehkä meidän kirkon työntekijöiden pitää enemmän sopeutua siihen, että koko hengellisen musiikin laji muuttuu ja laajenee.
Kappaleiden sanoituksista syntyy vahvoja mielikuvia niiden hengellisyydestä. Kaikki Jumalasta laulavat kappaleet eivät ole hengellisiä. Jostakin aivan muusta tehty laulu voi olla väkevä hengellinen kokemus. Toisaalta sanoitusten tulkinta on sikäli helppoa, etteivät muut kuin hengelliset laulut käsittele Jeesuksen elämää, kuolemaa tai ylösnousemusta. Selkeästi kristillinen musiikki on oma erottuva lajinsa, eikä sekään ehkä automaattisesti sovi joka tilanteeseen.
Kuitenkin tuo aamuinen automatka ja sopivan kappaleen etsiminen toi mieleen vahvan elämyksen:
Kiitollisuus on tyylilajista ja tunnelmasta riippumaton hengellisen musiikin tuntomerkki.
Ei kiitoksesta tarvitse laulaa, mutta se sisältyy kaikkeen siihen, mistä ja miten lauletaan. Ja vaikka kuinka laulaisi Jumalasta, ilman kiitollisuutta se ei aiheestaan huolimatta ole mitenkään hengellistä. Hengellisyyteen kuuluu paitsi aihe, myös sävy. Kiitollisuus on hengellistä. Usko ja kiitollisuus ovat sama asia.
Vanhemmat suomalaiset ovat kovin hiljaisia puhumaan uskostaan ja puhumaan muutenkin. Sen vähän, mitä he puhuvat, on usein juuri kaiken elämän keskellä olevan kiitollisuuden sävyttämää. Turhanaikuista marinaa he eivät siedä. Pitkä ja vaikea hengellinen vaellus ei ole opettanut puhumaan paljon, mutta se on opettanut kiittämään paljon.
Samoin kuin musiikki, kaikki hengellinen puhe ei suinkaan ole niin hengellistä kuin miltä se kuulostaa. Jumalaa, Jeesusta ja hengellisiä termejä vilisevä puhe ei nosta sen hengellistä tasoa. Ylpeys, suvaitsemattomuus, viha tai katkeruus eivät tuota hyvää hengellistä sanomaa. Hengellisyyteen kuuluu paitsi aihe, myös sävy. Jeesuksen kohtaaminen ja hänen opetuslapsenaan eläminen on kiitollisuutta ja kiitollisuuden opettelua. Jeesuksen elämä, hänen ristinkuolemansa ja ylösnousemuksensa merkitsevät meille Jumalan ylenpalttista rakkautta, jotka tekevät meidän sydämestämme kiitollisuuden lähteen.
Kenelle kuuluu kiitos? Ihmiselle, persoonalla, ennen muuta Jumalalle. Kiitollisuus on hengellistä, koska kiitollinen ymmärtää saaneensa lahjan, joka on tullut joltakulta, ja joka on meille tavattoman tärkeää. Kiitollisuus merkitsee tärkeää henkilökohtaista sidettä toiseen persoonaan. Kiitollisuus on suhde Jumalaan.
Siksi kiitollisuus on hengellisyyttä, ja sama toisinpäin; hengellisyys on kiitollisuutta.
Jeesuksen parantamista vain yksi tuli kiittämään Jeesusta. Hän ei ollut niitä arvostettuja uskovaisia, vaan hän oli tuon ajan syntinen pahinta lajia. Ehkä juuri siksi hänen oli tunnustettava, että kiitos kuuluu Jeesukselle.
Millainen laulu meidän sydämessämme soi? Onko se synkkää, ankaraa ja ahdistavaa, vai onko siinä kuitenkin myös ripaus sitä kiitollisuutta?