15. sunnuntai helluntaista, Luuk.17:11-19, Leena Flander

Leena Flander
Naantali

Evankeliumien kuvaamista ihmisistä spitaaliset ovat erityisesti kouraisseet sydänalaani. Kenties ahdistavinta heidän kammottavasa sairaudessaan on se, että se erotti heidät sananmukaisesti muiden ihmisten yhteydestä. Taudin tarttumisvaaran vuoksi he eivät saaneet enää asua kodeissaan, kotikaupungeissaan ja kylissään. Heidän oli oli asuttava asutusten ulkopuolella siellä. mistä jonkun suojan löysivät- Ruokaa ja muuta apua saadakseen heidän oli kuitenkin aika-ajoin tultava asutuksen liepeille. Heidän velvollisuutensa oli oli silloin huutaa kuuluvalla äänellä, että että tulossa on saastainen, terveille ihmisille vaarallinen.

Näin oli asianlaita myös niiden kymmenen kohdalla, jotka tekstissämme sairastivat tuota myös lepraksi nimitettyä tautia.. Jeesus kohtasi heidät Samarian ja Galilean rajaseudulla. Yhteinen kohtalo oli saanut nämä kymmenen miestä lyöttäytymään yhteen. Tässä tapauksessa yhteinen kärsimys oli oli saanut yhden raja-aidan kaatumaan. Joukossa oli ainakin yksi samarialainen. Samarian alue ja kansa olivat -niinkuin varmaan muistamme- juutalaisten silmissä halveksittavia. Heidän kanssaan ei juutalaisten pitänyt olla missään tekemisissä. Me emme saa tietää, olivatko he todella samanarvoisia, vai oliko samarialainen siinäkin tilanteessaa rajan väärällä puolella.

Joka tapauksessa Jeesus tapaa heidät ja parantaa heidät erikoisella tavalla. Hän lähettää heidät näyttämään itsensä papeille – ikäänkuin he olisivat jo parantuneet. Matkalla he huomaavat olevansa terveitä. Olen vasta aika hiljattain huomannut ja päätellyt, että samarialainen jotui todennäköisesti lähtemään matkalleen yksin. Hänen pappinsahan oli Samariassa! Samarialaiset eivät juutalaisesta näkökulmasta olleet kelvottomia vain rodultaan, vaan myös uskonnoltaan. Yksin hän tekee myös päätöksen jatkosta. Hän päättää palata takaisin Jeesuksen luo. Hän tulee riemusta suunniltaan ja ylistää saamastaan lahjasta. Muut eivät palaa. Tälle yhdelle, joka tuli niin monen rajan takaa, Jeesus sanoo:” Nouse ja mene. Uskosi on pelastanut sinut.” Polvistuessaan hän saa kokea, ettei ole siinä juutalaista ja samarialaista. On ihminen ja hänen Parantajansa. On Jumala, joka kohtaa ihmisen siinä, missä hän on.

Tekstissämme liikutaan raja-alueilla ja raja-aitojen vaiheilla. Niitä riitti silloin ja niitä riittää tänään. Me voimme itsekukin miettiä, ketkä ovat tämän päivän saastaisia, jotka ajetaan ulos yhteydestä. Ja voimme vain aavistella,mikä määrä kätkettyä raja-aitojen takana olemista on ihmisten sisäisessä kokemisessa. Ja kuinka moni meistä kokee itsensä täysin selkeäksi ja normien mukaiseksi? Kuka voi rehellisesti sanoa, ettei missään asiassa koe olevansa itselleenkin tuntemattomalla rajaseudulla, ettei missään asiassa koe olevansa ulkopuolelle suljettu niin JUmalan kuin ihmisten taholta? Sellaisessa maailmassa me elämme. Sellaisessa maailmassa Jumala tietää meidän elävän.

Nuo miehet evankeliumissa pysähtyivät matkan päähän Jeesuksesta ja hänen oppilaistaan.
Meitäkin kutsutaan, Jeesus kutsuu meitä tänään. Jokainen saa tulla sille etäisyydelle kuin tällä hetkellä uskaltaa tai kykenee. Jokaisella on tässä omat raja-aitansa, ennakkoluulonsa, pelkonsa, häpeänsä voitettavanaan. Jeesuksen luona on tarjolla rakkautta, armahdusta, vapautumista, tervehtymistä – mitä ikinä tarvitsemmekin. Silloin, nyt ja aina.

Kun tuo parantunut mies nousi ja lähti, hän ei ollut enää ennallaan. Mutta se maailma, johon hän palasi, ei ollut muuttunut. Sen silmissä hän oli edelleen rajan väärällä puolella, samarialainen ja entinen spitaalinen. Hänen oli siitä eteenpäin vaalittava sen hetken muistoa. ”Minä olen Jumalan rakastama ja hyväksymä, vaikkeivat muut sitä tunnustaisikaan ja vaikkei minusta itsestänikään siltä tuntuisi”. Näin on myös meidän tehtävä. Noustava ja tultava niiden raja-aitojen takaa, jotka meitä eristävät. Etsittävä yhä uudelleen Parantajamme Jeesusta Kristusta.

Tämän sunnuntain teema on kiitollisuus. Nuo yhdeksän todennäköisesti juutalaista parantunutta eivät tulleet kiittämään. Silti ei tietenkään ole epäilystäkään heidän kiitollisuudestaan. Oliko kenties niin, että he riemastuivat terveydestään ja uuden elämän avautumisesta niin, että he takertuivat siihen kaksin käsin? OLi kiire lähteä mukaan elämään, josta he olivat olleet vuosia osattomia. Kuinka ymmärrettävää. Mutta he jäivät paitsi oleellisinta. He jäivät ilman rauhaa ja eheyttä Jumalassa sitä pelastus syvimmältään tarkoittaa. Silloin kun me olemme osallisia pelastuksesta, ei lopulta ole ratkaisevaa, olemmeko terveitä vai sairaita.

Kiitollisuuden ja ilon osoittamisessa me ihmiset olemme vain niin erilaisia- niinkuin kaikessa muussakin. On niitä, joille ylistäminen ja ilon osoittaminnen on luontaista ja tärkeää. Ja sitten niitä, joilla se jää pienemmäksi ellei ulkonaisesti olemattomaksi. Erkki Lemisen sanoin:
Joittenkin ihmisten ilo
pulpahtelee pintaan asti.
Minun iloni on sekoittunut suruun
ja on syvällä kuin pohjavesi.
Kun elämä ravistelee minua
ja sisälläni läikkyy niin,
että kyynelkanavat täyttyvät,
ei aina tiedä ilon vaiko surun kyyneleet
sieltä esille pyrkivät.

Totisesti ne ovat vierekkäin, ilo ja suru. Kahta laulua seurakunta ja yksityinen kristitty laulaa vuorotellen: ”Kyrie eleison”, ”Herra armahda” ja ”Laudamus Dominum” ”Kiittäkäämme Herraa”. Näitä molempia me tarvitsemme, niin kauan kuin me tässä maailmassa elämme. Kerran perillä saamme vain ylistää.