(Saarna kirkon 200-vuotisjuhlamessussa Mikkelin pitäjänkirkossa)
Heinäkuussa 1978, kesäisen aurinkoisena päivänä oli Mikkelin maaseurakunnan kirkon ympärillä oleva nurmikko ajettu. Vastaleikattu nurmi tuoksui kesäteologin nenään, koska kämppä sijaitsi seurakuntatalon vierashuoneessa. Lähdin huoneestani pienelle kävelylenkille kirkonmäelle. Kellotapulin ovi oli auki. Sisällä hämärässä näin monenlaista tavaraa, kuten yleensä seurakunnissa tapuleihin kertyy. Siellä oli myös nippu pölyttyneitä kirjasia, joista otin yhden mukaani. Tein nimittäin mielestäni löydön. Kertoessani löydöstäni kirkkoherra Sakari Levoselle hän lupasi kirjan minulle. Se oli vuonna 1929 painettu ”Kuuden vuosisadan varrelta 1329-1929. 600-vuotisjuhlaansa julkaissut Mikkelin maaseurakunta.”
Kirjassa kuvataan mielenkiintoisesti maaseurakunnan kirkon rakentamisen vaiheita 1800-luvun alussa. Vanha kirkko oli palanut vuonna 1806. Tilalle rakennettiin väliaikainen rukoushuone, ja samalla päätettiin rakentaa uusi kirkko. ”Itse kirkon rakennuspuuhaa sen sijaan kohtasivat monet vaikeudet, ja seurakunta joutui tämän asian tähden kokonaisen vuosikymmenen ajan kokemaan suuria ikävyyksiä.” Näin kirjoitti Ilmari Salonen artikkelissaan. Ensin piti saada erivapaus rakentaa kivikirkon sijasta puukirkko. Sitten tuli sota, joka keskeytti rakennushankkeen vuosiksi 1808-1809. Mutta ei tässä vielä kaikki. Ilmari Salonen kertoo: ”Sodan jälkeen ryhdyttiin rakennuspuuhaan hartaan innostuksen vallassa, mutta ei kestänyt kauaa ennen kuin koko yrityksen perustuksia rupesi järkyttämään seurakuntalaisten erimielisyys rakennettavan kirkon paikkaan nähden.” Entistä paikkaa kirkkopuistossa ei pidetty sopivana maaperän takia. Syksyllä 1811 päätettiin rakentaa kirkko Kaukolan torpan maalle Heinolan ja Kangasniemen maanteiden yhtymäkohtaan. ”Kun tieto tästä päätöksestä levisi seurakuntaan, herätti se tavatonta mieltenkuohua eri tahoilla. Rovasti Forsiusta piiritettiin valituksilla, ja kun jouluk. 1 p. samana vuonna asiasta pidettiin vielä pitäjänkokous, oli vastustajien joukko hyvin huomattava ’ainakin huutamisesta ja meluamisesta päättäen’.” (s 30-31). Näin Salonen kuvasi tapahtumia.
Riidat ja valituksen jatkuivat vuoteen 1815, jolloin keisari määräsi kirkon rakennettavaksi päätetylle paikalle. Kirkko rakennettiin tunnetun kirkonrakennusmestari Matti Salosen johdolla ja se oli valmis lokakuun puolivälissä 1816. Tosin sisustustyöt kestivät vielä syksyyn 1817 ja kirkon vihkiminen tapahtui vasta kesällä 1826.
Tänään kiitollisuuden sunnuntaina iloitsemme ja kiitämme tästä kirkosta sekä menneiden sukupolvien työstä ja toiminnasta. On oikeastaan aika lohdullista lukea nykyajan seurakuntien kiistojen keskellä, että ennenkin on ollut pulmia ja ongelmia. Silti tämä kirkko on rakennettu ja se oli ja on yhä seurakuntalaisille tärkeä. Itseäni puhuttelee tämän kirkon historiassa se, että seurakuntalaisten yhteistyö ei rajoittunut vain tarpeellisten varojen keräämiseen. Seurakuntalaiset olivat myös henkilökohtaisesti ottaneet osaa tarvikkeiden kuljetukseen, rakentamiseen ja jopa nikkarointiinkin. Muun muassa penkkien rakentamisessa pitäjäläiset kerrottiin loppuvaiheessa olleen mukana. (Hannele Wirilander, Mikkelin pitäjän historia, s 315).
Juhlapäivän evankeliumi opettaa kiitollisuuden merkitystä. Kymmenen spitaalista huusi Kristusta armahtamaan heitä. Kun yksi heistä palasi kiittämään, hänessä näkyi syvempi muutos kuin muissa. Kenties muut yhdeksän kiirehtivät Jeesuksen käskyn mukaan pappien luo saadakseen todistuksen paranemisestaan ja jatkaakseen sitten elämäänsä kuka missäkin. Mutta vain yksi muisti, että oli juuri edellä huutanut apua Jeesukselta.
Tavallisesti tämän raamatunkohdan äärellä voivotellaan sitä, että niin harvat osaavat kiittää. Kiittämättömyys on maailman palkka. Olemmeko huomanneet, miksi yksi poikkesi muista ja tuli kiittämään?
Kiittämään tulleesta miehestä sanotaan yksinkertaisesti: ”Huomattuaan parantuneensa yksi heistä kääntyi takaisin.” Siis ”huomattuaan parantuneensa”. Kiitollisuus syntyy ”huomaamisesta”, siitä, että silmät avautuvat ja katse kiinnittyy siihen hyvään, jota on saanut. Samalla kiitollisuus kääntää katseen Jumalaan, jolta kaikki hyvä loppujen lopuksi tulee.
Kiitollisuus on uusi tapa katsoa asioita. Kiitollisuus on sitä, että kiinnitämme huomiomme hyvään. Kiitollisuus merkitsee, että alamme nähdä itsemme ja ympäristömme uudessa valossa. Se tekee ihmisen nöyräksi.
Tänään samarialainen spitaalinen on esimerkki kiitollisuudesta. Hädästä selviydyttyään moni kristitty on toiminut samarialaisen tavoin. Toiset ovat ääneen kiittäneet Jumalaa. Suu on puhunut sydämen kyllyydestä. Toiset ovat olleet Jumalan hyvyyden ja armon mykistämiä ja kuitenkin sydämessään kiittäneet. He ovat oivaltaneet, että luottamus Jumalaan on pelkkää parantumista suurempi ihme. Sitä Jeesuskin tarkoitti, kun hän sanoi samarialaiselle: ”Nouse ja mene. Uskosi on pelastanut sinut.” Iankaikkisen elämän toivo on enemmän kuin parantumisen ihme tässä maailmassa. Tällaiseksi uskon ja toivon välittäjäksi on Mikkelin pitäjänkirkko rakennettu. Siinä on sen tehtävä edelleen.
Hyvät seurakuntalaiset. Mikkelin pitäjänkirkko on ollut kahden vuosisadan ajan keskeinen maamerkki. Kuitenkaan kirkkorakennus ei ole vain maisemallinen tai ulkoinen todellisuus, metrein mitattava tai euroin arvioitava. Kirkkorakennus on suurempien asioiden kantaja. Olemassaolollaan – etenkin kun hautausmaa on sen välittömässä läheisyydessä – se julistaa elämän jatkuvuutta yli sukupolvien. Vaikka yksilöt siirtyvät yksi toisen jälkeen ajan rajan tuolle puolen, elämä jatkuu, perheiden ja sukujen perinteet siirtyvät eteenpäin. Jumala on uskollinen polvesta polveen.
Rakennuksena kirkko tekee näkymättömän näkyväksi. Kirkko on Jumalan pyhyyden kohtaamisen tila. Kun astutaan sisälle kirkkoon, ei astuta mihin tahansa taloon. Kirkko on rakennettu paikaksi, jossa ihminen voi hiljentyä pyhän edessä. Kirkossa voidaan aavistaa, että pyhä todellisuus on maallisen vastakohta. Se avaa ovia toisenlaiseen todellisuuteen. Erityisen merkityksen tähän tuo se kirkko, joka on meille läheisin, kotikirkko.
Monen teidän tavoin Mikkelin pitäjänkirkko on minulle erityisen tärkeä paikka. Monet sukumme keskeiset ilo- ja surujuhlat on vietetty tässä kirkossa. Minut ja vaimoni on vihitty täällä avioliittoon. Pappani ja mummoni, isäni ja äitini sekä muita läheisiä sukulaisia on siunattu täällä hautaan ja haudattu kirkon vieressä olevalle hautausmaalle.
Tietyssä mielessä täällä olen aloittanut kirkollisen virkaurani, kun olen pitänyt ensimmäisen saarnani kesällä 38 vuotta sitten tämän kirkon saarnatuolissa, samassa paikassa kuin nyt saarnaan. – Pitäjänkirkkoa ajatellen syvä kiitollisuus täyttää mieleni.
Kiitollisuus on myös kirkon perustapahtuman, jumalanpalveluksen perussävy. Monesti pysähdyn ehtoollisrukouksen sanoihin: ”Totisesti on oikein ja arvollista, että me kiitämme sinua aina ja kaikkialla, pyhä Herra, kaikkivaltias Isä, iankaikkinen Jumala, Jeesuksen Kristuksen, meidän Herramme kautta.” Tässäkin messussa kuulemme ne kohta.
Ehtoollisrukous ei kehota meitä hokemaan sanaa ”kiitos” aina ja kaikkialla. Ei meitä monisanaisuutemme tähden kuulla. Kyse on koko elämän sävyttävästä kiitollisuuden mielialasta ja vireestä, sen ymmärtämisestä, että olemme joka hetki Jumalan käsissä ja hänen huolenpitonsa kohteena, myös vaikeuksien keskellä. Se syntyy siitä, että kohtaamme elävän Jumalan, joka on lähettänyt Poikansa maailmaan meidän pelastajaksemme ja Vapahtajaksemme. Siitä tämän kirkon yksinkertainen alttaritaulu kertoo. Ristiinnaulittu ja ylösnoussut Kristus on itse luvannut olla läsnä sanassaan ja sakramenteissaan. Hän on luvannut olla kanssamme kaikki päivät maailman loppuun asti. Tämän todellisuuden välittämistä varten Mikkelin pitäjänkirkko on rakennettu. Sitä varten sitä tarvitaan myös tulevaisuudessa.