Vanhan- ja keskiajan teologit pohtivat paljon uskon ja tiedon välistä suhdetta. Keskiajan jälkeen tämän aiheen pohdinta on jatkunut ja jatkuu edelleen. Myöhemmissä pohdinnoissa on tullut kuitenkin aika vähän esille sellaista, mitä jo keskiajan teologit eivät tavalla tai toisella käsitelleet. Luonnontieteet ovat kehittyneet keskiajan jälkeen pitkin harppauksin, mutta teologian laita on toisin. Teologia ei välttämättä kehity ajan kuluessa, ja voi käydä jopa niin, että teologia taantuu ja kehittyy väärään suuntaan.
Keskiajalla muotoutui joitakin uskon ja tiedon suhteen eri tavoin selittäviä ja keskenään kilpailevia näkemyksiä. Ne eivät kuitenkaan olleet välttämättä kokonaan ristiriidassa keskenään vaan täydensivät toisiaan, ja siksi niitä voidaan pitää myös erilaisina näkökulmina. Yhden tällaisen näkökulman uskon ja tiedon suhteeseen esitti kirkkoisä Tertullianus. Hänen näkökulmansa kiteytyi iskulauseeksi: “Uskon, koska sen järjetöntä”. Tertullianus katsoi, että kristinuskon totuudet – ennen kaikkea Jumalan syntyminen ihmiseksi ja hänen kuolemansa ristillä – ovat niin käsittämättömiä, että ihminen ei ole voinut niitä keksiä, vaan Jumalan täytyy olla niiden takana.
Tertullianuksen näkökulmassa on epäilemättä jotain itua tai järkeä, ja järkeenhän hänenkin perustelunsa loppujen lopuksi vetoaa, vaikka hän korostaa uskon “järjettömyyttä”. Siksi Tertullianuksen – ja yleensä teologien – pohdinnat liikkuvat kokonaan eri tasolla kuin Jeesuksen sanat päivän evankeliumissa. Jeesus sanoo, että uskolla ei ole perimmäisessä mielessä mitään tekemistä tiedon ja järjen kanssa: uskoa voi vain lapsenmielinen, sellainen, joka ikään kuin näkee tiedon ja järjen tuolle puolen.
Jos lapsenmielisen vastakohta halutaan ilmaista yhdellä sanalla, mieleen tulee, että tämä sana voisi olla “itseriittoinen”. Itseriittoinen ihminen tietää, miten asiat ovat ja miten niiden tulisi olla. Itseriittoinen ihminen ajattelee, että hän on saavuttanut ainakin kaiken olennaisen ja hänellä on riittävästi kaikkea sitä, mitä kussakin tilanteessa tarvitaan, olipa se sitten viisautta, tietoa, taitoa jne. Hengellistä itseriittoisuutta on vanhastaan kutsuttu itsevanhurskaudeksi tai omavanhurskaudeksi. Itsevanhurskas voi pitää itseään hyvänä ihmisenä, joka ei ole tehnyt mitään erityistä pahaa, ja katsoo pääsevänsä tällä perusteella taivaaseen. Itsevanhurskas voi myös kuvitella, että hänellä omasta takaa uskoa, joka tee hänet Jumalalle kelpaavaksi.
Itseriittoisuus ei välttämättä liity millään tavoin esimerkiksi oppineisuuteen tai ihmisen hankkiman tiedon määrään. Tieto ja oppineisuus voivat kyllä johdattaa ihmisen kiusaukseen langeta itseriittoisuuteen, mutta todellinen tieto voi myös tehdä ihmisen nöyräksi, kun hän ymmärtää, kuinka vähäistä hänen tietonsa sittenkin loppujen lopuksi on. Vastaavasti ihminen, jonka tieto on kovin vajavaista, voi itseriittoisesti kuvitella tietävänsä sellaista, mistä hänellä ei ole todellisuudessa mitään käsitystä. Jeesuskaan ei päivän evankeliumissa suinkaan väheksy oppineisuutta tai inhimillistä viisautta, vaikka tältä saattaa tuntua. Kirkossa on tarpeellista ja välttämätöntä pohtia uskon ja tiedon suhdetta ja harjoittaa teologiaa muutoinkin. Jos näin ei tehdä, itseriittoiset ja tosiasioiden vastaiset kuvitelmat valtaavat väistämättä alaa. Teologia voi myös poistaa vilpittömästä epäillystä johtuvia uskon esteitä. Sen sijaan se ei ole lääke epäuskoa vastaan eikä tavoita uskoa perimmäisessä mielessä eli pelastavaa uskoa. Juuri tästä on päivän evankeliumissa kysymys.
Kun Jeesus ylistää päivän evankeliumissa taivaallista Isäänsä siitä, että hän on “salannut tämän viisailta ja oppineilta”, Jeesus puhuu itsestään. Sana “tämän” viittaa evankeliumiin, hyvään sanomaan Jeesuksesta ja siitä, mitä hän tehnyt hyväksemme. Evankeliumi pysyy salattuna Jumalan viisautena, jota inhimillisesti viisas ja oppinut eikä kukaan mukaan voi omin neuvoin ymmärtää. Evankeliumi avautuu vain lapsenmielisille, joille Jumala sen ilmoittaa. Kysymys ei ole siitä, että jotkut ihmiset ovat luonnostaan lapsenmielisiä mutta toiset sen sijaan itseriittoisia ja itsevanhurskaita. Kysymys on pohjimmiltaan siitä, että evankeliumi tekee itseriittoisista ja itsevanhurskaista lapsenmielisiä, sellaisia, jotka ottavat evankeliumin iloiten ja kiitollisesti vastaan.
Jeesus sanoo: “Tulkaa minun luokseni, kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat. Minä annan teille levon.” Jeesus lupaa antaa meille syntien anteeksiantamuksen, levon ja rauhan aivan ilmaiseksi. Me teemme kuitenkin mieluummin turhaa ja raskasta työtä kelvataksemme Jumalalle ja päästäksemme itse tavalla tai toisella synnin kuormasta. Vaikein asia maailmassa on tunnustaa ja uskoa Kristus Kristukseksi, ainoaksi syyksi, minkä perusteella on mahdollista kelvata Jumalalle. Pidämme uskomista helppona asiana ja ajattelemme itseriittoisesti tietävämme, mistä Kristukseen uskomisessa on kysymys, kunnes joudumme Jumalan sanan puhutteluun ja meistä tulee syntisiä Jumalan edessä. Kun synnintunto herää, suurin toiveemme ja kaipauksemme on, että pääsemme rauhaan ja sovintoon Jumalan kanssa, mutta samalla me kuitenkin yritämme sitkeästi ja itsevanhurskaasti löytää itsestämme jotain sellaista, minkä perusteella näin voi tapahtua.
“Omavanhurskaus ja itseriittävyys ovat sielun lemmikkejä, joita se varjelee kuin omaa henkeään.” Näin sanotaan pienessä kirjasessa “Kallis hunajan pisara”. Kuten monet varmaan tietävät, tämä kirjanen oli Paavo Ruotsalaiselle tärkeä opastaja uskon tiellä. Vaikka myös Paavon vaiheet saattavat olla monille tuttuja, ajattelin lyhyesti käsitellä sitä, miten Paavo oppi tuntemaan Kristuksen sisäisesti eli miten hän oppi sydämessään uskomaan Kristukseen.
Paavo luki jo pienenä poikana paljon Raamattua. Paavon nuoruudessa oli hänen kotiseudullaan hengellistä liikehdintää ja hän osallistui ahkerasti seuroihin, joissa esiintyi hurmosilmiöitä. Mutta rauhaa sydämeensä Paavo ei näistä seuroista löytänyt ja koki olevansa erilainen ja huonompi kuin muut. Lopulta Paavon korviin kantautui tieto, että Jyväskylän seudulla asui Högman-niminen seppä, joka osasi opastaa sielun hätään joutuneita. Kun muu ei auttanut, Paavo taivalsi jalkapatikassa kotiseudultaan Ylä-Savosta pitkän matkan sepän luokse.
Meille ei ole säilynyt tarkkoja ja luotettavia tietoja seppä Högmanin pajassa käydyistä keskusteluista. Emme tiedä, lausuiko seppä tunnetut sanat: “Yksi sinulta puutuu ja sen mukana kaikki: Kristuksen sisäinen tunteminen.” Ehkä seppä sanoi jotain tämänsuuntaista, ilmeistä ainakin on, että hän luki “Hunajan pisarasta” Paavolle seuraavan kohdan: “Sinulla voi olla monia hyviä ominaisuuksia ja kuitenkin ehkä tärkein puuttuu, mikä saa sinut menemään murheellisena pois Kristuksen luota. Sinä et ole koskaan myynyt kaikkea, mitä sinulla on, et ole koskaan luopunut omasta vanhurskaudestasi.”
“Hunajan pisaran” kohta viittaa rikkaaseen nuorukaiseen, jolle Jeesus esitti pyynnön luopua omaisuudesta hänen tähtensä. Nuorukainen ei halunnut tätä tehdä vaan lähti murheellisena pois Jeesuksen luota. Hän joutui mahdottoman eteen mutta ei ollut valmis tätä tunnustamaan. Joskus myöhemmin näin saattoi toki tapahtua.
Jeesus näki nuorukaisen sydämeen ja tiesi, että tämä ei halua luopua omaisuudestaan. Mutta voimme ajatella, että hän olisikin pystynyt tähän. Olisiko silloin kaikki ollut hyvin hänen kohdallaan? Ei, koska hän olisi omavanhurskaasti kuvitellut, että hän oli tehnyt sellaista, minkä perusteella kelpaa Jumalalle. Siksi hänen olisi täytynyt joutua jollain muulla tavoin mahdottoman eteen. Omaisuuteen kiintyminen oli rikkaan nuorukaisen synti ja epäjumala, mutta omavanhurskaus oli vielä perustavampi ongelma ja synti hänen elämässään.
Meidänkin täytyy joutua mahdottoman eteen omassa elämässämme. Kristus voi tulla meille Kristukseksi vasta sitten, kun olemme joutuneet tunnustamaan, että emme pysty täyttämään Jumalan ehdottomia vaatimuksia – vaikka niin omavanhurskaasti haluamme –, emme pysty luopumaan epäjumalistamme ja omavanhurskaudestamme emmekä pysty uskomaan Kristukseen omin neuvoin ja kääntymään vilpittömästi hänen puoleensa.
Paavolle selvisi sepän pajassa, että hän oli yrittänyt omavanhurskaasti itse uskoa, mutta myös se, että hänen ei tarvitse etsiä uskoa itsestään, koska usko tulee Kristukselta. Vapahtaja itse sai aikaan sen, että Paavo otti hänet omista mahdollistuksista riisuttuna syntisenä lapsenmielisesti ja kiitollisesti vastaan. Näin voi tapahtua meidänkin kohdallamme. “Hunajan pisara” vakuuttaa meille kuten aikoinaan Paavolle: “Koko Raamatussa ei ole yhtään ainoata kovaa sanaa köyhää, omasta vanhurskaudesta riisuttua syntistä vastaan. Ei, Raamattu selvästi osoittaa, että vain sellaiselle ihmiselle kuuluu evankeliumin armo. … Jos huomaat, ettet voi uskoa, niin muista, että uskon alkaja on Kristus. Jätä asia hänelle. Hän vaikuttaa sekä tahtomisen että tekemisen. … Jos tahdot jotain itse tehdä syntisi sovittamiseksi, silloin kiellät Kristuksen, joka on edestäsi tehty synniksi. … Luota Kristukseen, niin että hän saa olla puolustajasi ja sinä näet, että hän, Jeesus Kristus, on vanhurskas.”