16. sunnuntai helluntaista, Lk. 17: 11 – 19, Esko Väyrynen

Esko Väyrynen
Orimattila

Kehitysvammaisten leirillä

Alkutervehdys: Meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen armo, Isän Jumalan rakkaus ja Pyhän Hengen osallisuus olkoon meidän kaikkien kanssa.
Teksti: Lk. 17: 11 – 19
Me elämme erikoista aikaa. Olemme kasvaneet yhteiskunnassa, joka on aina korostanut työn merkitystä. Erittäin arvokkaana on aina pidetty korven raivaamista uudispelloksi. Kulttuuri, viljely on näin saanut uutta maata. Me olemme ehtineet elää jo niin kauan, että uudispellon raivaaminen on tullut tarpeettomaksi. Jopa vanhojen viljelystenkin hoitaminen on kansan hyvinvoinnin kannalta vahingollista. Peltojensa viljelemättä jättäminen kohottaa nykyisin kansan elintasoa. Sitä on äkkiä vaikea uskoa vakavasti tarkoitetuksi.
Hengellisessä eli uskonnollisessa kielenkäytössä myös puhutaan viljelystä ja kylvämisestä. Jumalan sanan opettamista kutsutaan sanan kylvöksi sydämen peltoon. Myös hengellisen viljelyn alalla on peltojen paketointi suurta huutoa. Julkisista joukkotiedotusvälineistä saamme miltei päivittäin kuulla tavalla tai toisella väitteen: nuorison tulevaisuuden kannalta on edullisinta, jos Jumalan sanan opettaminen yksinoikeutena henkisen kehityksen luojana lopetetaan. On siis valtaamassa yleistä hyväksymistä katsomus: korven raivaaja ja Jumalan sanan opettaja ovat yhteiskunnalle vahingollisia. On hämmästyttävää, kuinka nykyaikaa koskevilta tuntuvat alttarilta kuulemamme apostoli Paavalin sanat: ”Ottakaa vaari oikeasta hetkestä, sillä aika on paha”.
Aika todella on paha. Meidän on tässä tarpeetonta ryhtyä tämän pitemmälle luettelemaan ajan pahuuden ilmenemismuotoja.Ajan pahuudessa nyt ja Jeesuksen päivinä näyttää olevan eräs yhteinen piirre: kopeus. Nyt selitetään, ettei nuorisolle tarvitse opettaa Jumalan tahtoa, koska sivistynyt ihminen tulee toimeen ilman Jumalaakin.
Yhdeksän pitalista parantuneen juutalaisen miehen ei tarvinnut tulla kiittämään parantumisestaan Jeesusta, koska he olivat valitun kansan jäseniä. Jumalan valittuna kansana olo tarkoitti sitä, että kansa noudattaa Jumalan tahtoa. Siitä syystä Jumala on velvollinen aina auttamaan kaikissa tilanteissa yksityisiä jäseniä. Kun yhdeksää juutalaista oli kohdannut sellainen hirveä onnettomuus, että he olivat sairastuneet pitaliin ja kun he nyt huomasivat parantuneensa, niin he eivät nähneet siinä mitään kiitoksen aihetta. Jumala oli vain hoitanut hänelle kuuluvan osuuden. Jumala oli sallinut omiensa pelastua pahasta.
Kiitos kyllä tahtoo unohtua meilläkin, jotka emme ole edes valitun kansan jseniä. Itselläni on siitä, siis kiitoksen unohtamisesta, yksi aika voimakas kokemus. Muutamaa päivää vaille vuosi takaperin ajoin autollani verraten pahan kolarin. Siinä meni minulta tajunta, heräsin vasta sairaalassa parin tunnin kuluttua. Kun sitten aikanaan pääsin pois sairaalasta, niin minulta kysyttiin kotona, muistitko sinä kiittää Jumalaa, kun selvisit hengissä. Vasta silloin huomasin sen puolen asiasta. Olin vain ollut tyytyväinen, kun ketään ei kuollut ja itse olin ainoa loukkaantunut.
Miksi sitten samarialainen, tuo valitun kansan halveksima puolipakanallinen luopio, tuli kiittämään? Mikä sai hänet kesken matkaa pappiensa luo pyörtämään takaisin ja esittämään sydämensä kiitoksen Jumalalle? Samarialaisella ei ollut mahdollisuutta toivoa Jumalalta parannusta, koska hän ei ollut valitun kansan jäsen. Hän ei siis ilman muuta kuulunut pelastuvien joukkoon. Oikeastaan hänellä ei ollut mahdollisuutta pelastukseen. Juuri tuo pelastuksen osattomuus, mahdottomuus Jumalan edessä, synnytti kiitosta pelastuksen kohdalla. Samarialaisella ei ollut pelastukseen oikeuttavaa valitun kansan jäsenyyttä. Mutta hänellä oli vielä enemmän, usko eli luottamus Jeesuksen sanaan. Jeesus totesikin:”Sinun uskosi on sinut pelastanut.”
Emme mekään kansallisuutemme tai kulttuurimme perusteella pelastu. Alussa totesimme, että yhä edelleen aika siinä suhteessa on paha. Ei meilläkään ole Jumalan eteen tuotavana yhtään muuta kuin kiittämättömyys, välinpitämättömyys ja mahdottomuus. Mutta meillekin on Jeesuksen sana, evankeliumi. Siitä apostoli Paavali sanoo roomalaiskirjeessään: ”Se on Jumalan voima, itsekullekin uskovalle pelastukseksi.” (Rm. 1:16)
Kun pitaliset pyysivät Jeesusta armahtamaan eli auttamaan vaikeassa sairaudessa, niin on huomattava, ettei Jeesus luvannut auttaa heitä. Sensijaan Jeesus pani miesten uskon koetukseen. Mooseksen laki näet määräsi, että pitalista parantuminen oli osoitettava pappien tarkastuksessa todeksi. Kun sairaat pyysivät Jeesusta auttamaan, niin hän käyttäytyi kuin nämä jo olisivat parantuneet. Hän käskee mennä osoittamaan papeille parantumisensa. Edelleen juutalaisen hurskauskäsityksen mukaan pitalista parantunut joutui erikoisen ihailun ja ihmettelyn kohteeksi. Sairaus, pitaali ennenkaikkea, juutalaiselle oli jonkun suuren synnin seurausta. Ja jos joku parani pitaalista, se oli merkki siitä, että hän oli Jumalan tahdon noudattamisella lepyttänyt Jumalan eli sovittanut rikoksensa. Jo toki pappienkin kannatti ihailla ja kiittää sellaisia miehiä, joihin Jumalakin oli suostunut.
Jeesuksen opetuslapsen osana ei kuitenkaan ole kiitoksen odottaminen. Opetuslapsi itsessään on kelvoton ja mahdoton. Hänessä ei ole mitään kiitoksen ansaitsevaa. Jeesuksen opetuslapsen osana on osoittaa kiitosta. Opetuslapsi joutuu osoittamaan kiitosta, koska – niinkuin Paavali kirjoittaa korinttolaisille -”Se kyky, mikä meillä on, on Jumalasta, joka myös on tehnyt meidät kykeneviksi olemaan uuden liiton palvelijoita”. (2. Kor. 3:5-6)
Jos tämän oppisimme omalle kohdallemme todeksi ymmärtämään, niin silloin me saisimme samarialaisen kanssa yhdessä langeta ylistämään Kristusta, joka on pelastanut meidät kadotukseen tuomitut pyhällä, kalliilla verellään vapaaksi kaikesta synnistä. Siitä kaikesta me saamme häntä kiittää ja ylistää.