Muutamat Raamatun sanat ovat syvällä sielussamme. Niin hyvät sanat aina ovat. Niitä toistetaan päivästä toiseen, sukupolvesta toiseen. Hyvät sanat ovat uskon, toivon ja rakkauden sanoja, joita sielu kaipaa. Niitä ei voi sivuuttaa.
Yksi monista Raamatun hyvistä sanoista on kertomus Martasta ja Mariasta. Kertomus on kummallisen puhutteleva, vaikka sen henkilöistä me muistutamme eniten juuri Marttaa, jonka touhukkuutta Jeesus nuhteli.
Vajaan kymmenen vuoden takaa, Pappilan puutarhan näyttelystä on jäänyt mieleeni Martan ja Maria mukaan nimetty työ. Tekijää en muista.
Risuista kootun kehän sisällä kasvoi punainen kukka ja vähän vihreää. Risukehän läpi oli painettu maahan ruosteisen talikon viisi piikkiä. Teoksen nimi oli yksinkertaisesti ”tarpeellisia on vähän”.
Teoksen äärellä muistan ajatelleeni itämaista viisautta siitä, että vain puutarhan hoitaminen on tärkeää, eikä sekään ole kovin tärkeää. Talikko saa joskus jäädä ruostumaan.
Ihmisen ikiaikainen kokemus on, että tarpeellisia asioita on lopulta vähän.
Maailma on touhukas. On työtä, on itsensä toteuttamista, on harrastusta, on vastuulle uskottujen asioiden hoitamista.
Mutta mitä kaikesta jää käteen? Ehkä lopulta kokemus siitä, että tarpeellisia on vähän, eikä sekään vähä aina ole tärkeää.
Muistan muutaman vuoden takaisen lehtikirjoituksen. Kolumnisti, professori Anu Kantola kirjoitti, että mitä paremmin taloudella menee, mitä enemmän koulutamme itseämme, mitä paremmin voitamme sairaudet, sitä masentuneempia olemme. Siis mitä enemmän annamme itsestämme, sitä merkityksettömämmiksi tunnemme itsemme.
Kolumnistin havainto liittyy ihmisen ikiaikaiseen kokemukseen: edes suuret onnistumiset eivät anna sielunrauhaa. Samainen kolumnisti muistutti suuren neron, Leonardo da Vincin toteamuksesta, joka kuuluu: Melankolia on iloni. Da Vincin, jos kenen luulisi olleen tyytyväinen saavutuksiinsa. Hänen luulisi voineen iloita saavutuksistaan. Mutta näin ei ollut: Melankolia oli neron ilo.
Sielun rauha ei ole tekojen summa. Teot ovat hengissä pysymisen perusedellytys, mutta sielun rauhaa ne eivät anna. Kuusi päivää ilman seitsemättä on turhuuksien turhuus.
Jeesus vaelsi ja tuli erääseen kylään. Sisarukset, Martta ja Maria ottivat Jeesuksen vieraakseen. Martta talon emäntänä teki, mitä hänen kuului tehdä: puuhasi vieraiden hyväksi.
Maria, toisin kuin sisarensa Martta, istui kuuntelemaan Jeesusta. Martta toivoi apuja Marialta ja pyysi Jeesusta vaikuttamaan tilanteeseen. Jeesuksen vastaus on yksi raamatun tutuimmista lauseista. Jokin meissä vaistoaa, että juuri niin se on: Vain yksi on tarpeen. Kunpa kukaan ei ottaisi sitä minulta pois.
Kristinusko elää siellä, missä tuodaan yhä uudestaan esille tuota yhtä. Kristinusko elää siellä, missä puolustetaan Mariaa.
Martta elää ja voi hyvin kautta maailman. Jokainen meistä osaa olla puuhakas. Jokainen meistä hakeutuu työhön, josta maksetaan palkkaa. Jokainen meistä iloitsee työn ja tekojen kautta saatavista ansioista ja palkinnoista. Jokainen meistä tuntee velvollisuuden tunteita muita kohtaan. Meissä olevaa Marttaa ei tarvitse herätellä. Martta herää itse joka aamu.
Maria jää Martan jalkoihin. Mariaa ei palkita, pikemminkin häntä paheksutaan. Maria ei tuota kokemuksia meille muille. Maria ei hanki ansioita, joita yhteiskunta voi verojen kautta hyödyntää. Ei ihme, että Maria jää jalkoihin.
Mikä on Marian hyvä osa, jota Jeesus lujasti puolustaa?
Evankeliumi ei nimeä Marian osaa. Nimeämättömänäkin sen kuitenkin aavistamme. Maria tunnisti sielun kaipauksen ja antoi sille tilaa, kun sen aika oli. Sielun aika tuli keskelle vieraanvaraisuuden harjoittamista. Jeesuksen sanat koskettivat, ja muu sai jäädä. Herramme ei tuominnut Mariaa, päinvastoin kannusti tätä.
Sielun autiomaa on elämä, joka on vain tekojen summa. Sielu kuihtuu, jos sille ei anneta Marian aikaa kätkeä sanoja, säveliä ja muita Herramme luomakunnan lahjoja sisimpäänsä. Kukoistava sielun puutarha on ulkopuolisen kastelun varassa. Mutta kukoistaessaan tuo puutarha tuottaa kauniin kukan ja hyvän hedelmän.
Kuinka osuva olikaan Pukkilan pappilan puutarhan saarna martastajamariasta. Molemmat olivat mukana, mutta tasapainoisesti. Se oli saarna sielusta sieluun. Sana tuli keskellemme ja me saimme ihmetellen pysähtyä sen puhuteltaviksi.