Jumala on hyvä, rakastava Jumala. Hän tahtoo ihmiselle pelkkää hyvää. Ihmisen on hyvä olla siellä, missä Jumalan tahto on täydellisesti toteutunut. Siellä ihminen tuntee olonsa vapaaksi, levolliseksi ja iloiseksi. Hän tuntee olonsa ihanan kodikkaaksi. Kaikki varautuneisuus, pelko, teeskenteleminen, huoli on poissa. Myös kaikki mieltä painava viha, katkeruus ja rakkaudettomuus on poissa. Jumalan valtakunta on Jeesuksen sanojen mukaan Isän koti. Se on vanhurskautta, rauhaa ja iloa.
Vanhurskaus merkitsee täydellistä oikeudenmukaisuutta. Se ei ole vain lain kirjaimen, vaan myös sen hengen täyttämistä. Se kestää sielläkin, missä koko totuus syvintä sisintä ja käyttäytymisen vaikuttimia myöten on tiedossa ja paljastettu. Vanhassa Testamentissa vanhurskas, heprean ”saddik” on ennen kaikkea Jumalan ominaisuus, hänen, jolta mikään ei ole salassa, ja joka rakkaudessaan tahtoo meille hyvää.
Vanhurskas, Uuden Testamentin alkukielessä kreikassa ”dikaios”, oli täydellisen tuomarin ominaisuus. Mutta sanalla oli roomalaisessa oikeudessa myös toinen tärkeä käyttö. Joskus tuomari kaiken tutkittuaan julisti päätöksenään: ”dikaios”. Se merkitsi, että kaikki syytökset olivat rauenneet. Syytetty oli silloin vapaa. Hänelle tuli antaa takaisin hänen kansalaisoikeutensa ja kunniansa.
Tämän päivän evankeliumikertomus on kuin oikeuden istunto, jossa tuomari ja lautamiehistö ovat tulleet aivan päinvastaiseen johtopäätökseen. Lautamiehinä on joukko itseään hurskaina pitäviä Jumalan lain tutkimiseen ja täyttämiseen omistautuneita fariseuksia, tuomarina Jeesus itse. Jeesus näkee ja kuulee, miten lautamiehet arvioivat ohikulkevia ja keskusteluissaan puheeksi tulevia ihmisiä. Hän huomaa, miten he arvioivat itsensä muita paremmiksi ja heidän yläpuolelleen. Hänen vanhurskautensa on jotakin aivan muuta kuin noiden Jumalan nimissä esiintyvien lainopettajien. Siksi hän asettaa heidän eteensä pelkistetyn vertailuparin ja lausuu heistä oman tuomarin sanansa.
Jeesus kertoo: Temppeliin tulee kaksi miestä rukoilemaan. Molemmat tulevat siis pyhän Jumalan eteen, hänen joka on täydellisen vanhurskas ja näkee kaiken totuuden ihmisen sisintä myöten. Nyt näitä kahta on siis katseltava pyhän Jumalan eikä ihmisten silmin.
Ensimmäisenä asettuu arvonsa mukaiselle paikalle fariseus, kuin yksi keskustelun lautamiehistä. Hän on temppelissä kuin kotonaan. Hän rukoilee muista erillään seisten pää pystyssä ja katse ylös kohotettuna. Hän lausuu siis sen, mitä hän itsestään ja toisista aidosti ajattelee. Hän kiittää Jumalaa, ettei hän ole kuin muut ihmiset, joista jokaisen hän on leimannut ja viskannut omaan lokeroon-sa: rosvoihin, huijareihin, huorin tekijöihin ja kaikenkarvaisiin muihin syntisiin. Siinä ohessa lentää takaa lähestyvä publikaanikin heikäläisille varattuun sylkykuppiinsa. Kaikkia heitä ajatellessaan rukoilija tuntee epäilemättä syvää kiitollisuutta, ettei ole heidän kaltaisensa.
Samalla hän tulee kiittäneeksi itseään omasta erinomaisuudestaan. Fariseusten opetuksen mukaan Jumala punnitsee kerran ihmisen hyvät teot ja laiminlyönnit. Asia on kunnossa, jos hyvät teot ja lain käskyjen täyttämiset painavat vaa’assa enemmän kuin puutteet ja laiminlyönnit. Tässä rukoilija tunteekin olevansa vahvoilla. Temppelille tulevat kymmenyksetkin hän on maksanut tunnollisesti, jopa paljon sellaistakin, mitä laki ei ole häneltä vaatinut. Ei siis hätäpäivää.
Fariseuksen rukousta kuvatessaan Jeesus ei liioittele, eikä pilaile. Hän muuttaa rukoukseksi vain sen, mitä oli juuri noiden lautamiesten omasta suusta kuullut tai heidän ajatuksistaan lukenut. Oman äänensä kuulijat siinä tunnistavat. Lain kirjain, käskyjen täyttäminen ja muiden ihmisten puutteet ja heikkoudet se peili, josta nämä itseensä luottavat yhä uudestaan katselivat itseään. Siksi heillä oli sisäinen tarve penkoa muiden virheitä ja nyrpistää syntisille nenäänsä.
Varsinaiseksi alkukuvaksi, josta jokaisen ihmisen pitäisi itseään katsoa, on Jumala kuitenkin jo luomisessa asettanut oman itsensä. Meidät on luotu Luojamme kuviksi. Oikea kysymys kuuluukin: Heijastuuko minusta Jumalan hyvä tahto, rakkaus, oikeus, armahtavaisuus, kärsivällisyys. Heijastuuko halu ja kyky jakaa Jumalan lailla sitä hyvää ja iloa, mitä minulla on ja sitä häpeää ja tuskaa, mikä toisella on. Tätä meiltä viime kädessä kysyy hän, joka tahtoo totuutta salatuimpaan saakka.
Sitten tulee publikaani. Publikaanit olivat roomalaisten palvelukseen rahasta suostuneita juutalaisia. He nöyryyttivät Jumalan kansaa keräämällä kaupungin porteilla tulleja pakanallisen miehittäjän hyväksi. He olivat suostuneet tähän halpamaiseen toimeen vain siksi, että roomalaiset sallivat heidän kiskoa kulkijoilta sellaista ylihintaa, että heidän omatkin kukkaronsa täyttyivät. Homma oli siis tuottoisa mutta äärimmäisen halpamainen ja halveksittu.
Publikaanit tiesivät nahoissaan, mitä heistä ajateltiin. He olivat varakkaita, hyvin toimeentulevia ihmisiä, joiden menestystä kadehdittiin. Mutta hurskaat juutalaiset, fariseukset varsinkin, halveksivat heitä varkaina ja pakanoiden kanssa veljeilijöinä. Publikaanin oli vaikea tulla temppeliin, jossa he tiesivät ohmisten katselevan heitä halveksien. Jo se, että tämä publikaani kaikesta huolimatta oli uskaltautunut temppeliin, kertoi siitä, että hänellä oli todellinen hätä itsestään ja kaipaus Jumalan yhteyteen. Hänen hätänsä Jumalan edessä oli niin suuri, ettei hän välittänyt, mitä ihmiset hänestä ajattelivat. Hän jäi oven pieleen, pitemmälle hän ei rohjennut. Häpeästä ihmisten ja Jumalan edessä hänen katseensa ei kohonnut ylös vaan maahan. Hän tiesi tilansa, totuuden itsestään ja siksi hän saattoi vain temppelin perällä parkaista tuskansa ulos: ”Jumala, ole minulle syntiselle armolli-nen.”
Lopuksi tuomari, Jeesus, sanoo lautamiehille, noita muita tuominneille: Publikaani lähti kotiinsa van-hurskaana, tuo toinen ei. Miksi Kristus, vanhurskas tuomari lausuu publikaanista: dikaios, vanhurskas, mutta ei tuosta hurskaasta lainnoudattajista. Fariseus eli valheessa. Hänen sisimmät vaikutti-mensa olivat ylpeitä ja itsekkäitä. Lakiakaan hän ei täyttänyt rakkauden tähden, itseään heikom-pien auttamiseksi, vaan itsensä tähden ja ollakseen muita parempi. Sen sijaan publikaani oli nähnyt pimeän totuuden itsestään. Hän näki ja tunnusti tuon totuuden Jumalan edessä. Ja hän jättäytyi Jumalaan ja hänen armonsa varaan. Muuta apua hänellä ei enää ollut. Hänelle Jumala lahjoitti vapautensa, rauhansa ja ilonsa.
Fariseuksilla ei ole keskuudessamme hyvä maine. Kukaan ei halua tulla leimatuksi fariseukseksi. Silti fariseusten lautamiesneuvosto istuu meissä. Samankaltaisin perustein se arvioi meissä
omaa itseämme ja muita. Usein yhtä vaikeaa on syntisen lähestyä kirkkoa tai seurakuntakeskusta kuin publikaanin oli lähestyä temppeliä. Monet ovat oppineet aroiksi, koska heitä on lyöty ja leimattu. Monet ovat pettyneet, koska he ovat kohdanneet teennäisyyttä ja omahyväisyyttä. Evanke-liumi ja heidän kohtaamiensa kristittyjen elämä ja sanat ole pitäneet yhtä.