16. sunnuntai helluntaista, Matt. 6: 19-24, Martti Vaahtoranta

1.
Me ihmiset pidämme itseämme järkevinä olentoina. Usein tämä ”järkevyys” esiintyy väittäen samoin kuin tunnettu suomalainen, joka ”ei usko, ennen kuin näkee”. Tämä sananparsi on tosin jo pahasti kulunut, mutta silti se näyttää olevan aina vain ajankohtaisempi.
Erityisesti nuoret suomalaiset miehet vaativat jotakin, mihin tarttua ja minkä voi laittaa pöydälle, ennen kuin sen voi uskoa edes olevan olemassa, saati että siihen voisi luottaa ja turvautua. Senköhän tähden varsinkin suomalaisten miesten parissa usko Jumalaan on vähentymistään vähentynyt ja ehkä kokonaan häviämässä?
Kovin vahvoissa kantimissa kristillinen usko ei ole muidenkaan suomalaisten parissa. Meillä on kyllä loistava kristillinen menneisyys herätysliikkeineen, kaikkineen, mutta kuka nyt menneestä ajasta piittaisi? ”Nyt on nyt, ja uskon vain siihen, mihin voin koskea ja mistä on minulle hyötyä.” Niin ajattelee moni tämän hetken suomalainen.
2.
Silti koko järkevyys ja muka perusteltu epäusko ovat lopulta pelkkää silmänlumetta ja itsepetosta. Ne eivät sittenkään ohjaa ajatteluamme ja tunteitamme, eivät ainakaan niin kattavasti, kuin luulemme. Olemme lopulta kaikkea muuta kuin järkeviä olentoja, ja ainahan meillä joku itse tehty jumala on. Jumalatonta ihmistä ei ole olemassakaan, sillä jokainen panee turvansa johonkin, joko oikeaan Jumalaan tai johonkin niistä epäjumalista, joiden olemassaoloon ei aina uskota, mutta joita silti uskollisesti palvellaan. Varsinaiselta todellisuudelta ja Totuudelta itseltään sen sijaan suljetaan silmät ja korvat.
Vai mitä ajattelette? Itse ajattelen sitä yhtä asiaa, joka on varma ja jonka pitäisi olla sellainen myös niille, jotka eivät usko mihinkään muuhun kuin siihen, minkä he näkevät. Juuri heille sen pitäisi olla varma tosiasia. Silti siitä vaietaan tai puhutaan siitä kauniiden kiertoilmaisujen avulla. Eipä siihen itse asiassa usein kai edes uskota, vaikka se onkin totisen totta. Ei uskota, että se koskee myös minua eikä vain kaikkia muita.
Tarkoitan tietysti kuolemaa. Me kristityt tosin tiedämme, että Herramme voi palata Tuomarina ja Vapahtajana jo meidän elinaikanamme tuomaan maan päälle kuolemaakin todellisemmat tosiasiat kaikkien nähtäväksi. Ne, jotka silloin elävät, eivät enää kuole. He vain muuttuvat.
Kaikkia muita koskee kuitenkin se perimmäinen tosiasia, johon jokaisen sellaisenkin on uskottava, joka ei usko mihinkään. Ja se on se karu totuus, että kaikki me kerran kuolemme. Se on yhtä varma tosiasia kuin meidän syntymämme. Kuolema voi olla edessämme pitkän, rikkaan elämän päätteeksi tai keskellä nuoruuden kukoistusta. Loppu tulee joka tapauksessa.
Silti siihen ei uskota, vaikka se tiedetään todeksi. Tiedetään, että jokainen ihminen kuolee, mutta ei oikeastaan, ei sydämen pohjia myöten uskota, että minäkin olen kuolevainen ihminen. Oma kuolevaisuus torjutaan jo ajatuksena siellä, missä pilkataan kaikenlaisia uskovaisia ja vaaditaan ainoastaan käsinkosketeltaviin tosiasioihin perustuvaa elämänasennetta. Silti eletään vastoin juuri näitä ilmeisiä tosiasioita ja ikään kuin tämä elämä olisi ikuista. Turvaudutaan sellaiseen, mihin ei voi turvautua eli hauraaseen ja langan lailla katkeavaan ihmisen elämään.
3.
Sama koskee vieläkin turhempaa turvaa, nimittäin rahaa ja tavaraa. Sitähän päivän evankeliumissa mainittu sana ”mammona” tarkoittaa, kun Jeesus sanoo: ”Ette voi palvella Jumalaa ja mammonaa.”
On tosin pakanoita, jotka laittavat tai ainakin joskus ovat laittaneet kalliita lahjoja haudattavan mukaan. On ajateltu, että se auttaisi heitä matkalla, jolle elävät eivät voi heitä seurata. Haudoille on saatettu myös viedä ruokaa, jottei kuolleille tulisi nälkä.
Me kuitenkin tiedämme ja sanomme sen joskus ääneenkin, ”ettei kuolinpaidassa ole taskuja”. Me tulemme tähän maailmaan alastomina, avuttomina ja köyhinä, ja samanlaisina me täältä lähdemme. Rahaa tai tavaraa emme saa mukaamme, eikä siitä ole meille pienintäkään hyötyä silloin, kun maallinen matkamme päättyy. Sama koskee kaikkia saavutuksiamme ja lahjoja, joista tämän lyhyen elämämme ajan nautimme.
Ja lyhyt se todella on. Kun se on aivan lopuillaan ja kun katselemme menneitä vuosikymmeniä tietäen, että viimeiset elinvuotemme ovat käsillä, mitä meitä hyödyttää silloin se, että joskus olimme rikkaita ja oppineita, arvostettuja ja hyvinvoivia. Mennyt on mennyttä, ja edessä vain vääjäämätön kuolema. Sen tuntee nahoissaan jo tällainen myöhäistä keski-ikää elävä, saati sitten sellainen, jolle on annettu vuosikymmenien verran lisää aikaa puolen vuosisadan mittaisen iän päälle.
Me emme todellakaan saa täältä rahaa emmekä tavaroita mukaamme rajan toiselle puolelle, emme myöskään muita saavutuksiamme, emme tutkintojamme emmekä sivistystämme, emme hienoa uraa emmekä maallisia arvonimiä. Mitään niistä ei ole kuolinpaitamme taskuissa, sillä niitä ei siinä ole.
Jotakin meidän mukanamme silti on, kun lähdemme täältä. Se on jatkoa sille, minkä jätimme jälkeemme, mutta omaisuutta se ei ole eikä edes henkistä ylemmyyttä. Meillä ovat mukanamme vain ne ihmiset, joiden kanssa vietimme tämän lyhyen elämämme ajan.
He seisovat kanssamme Viimeisellä tuomiolla. He kertovat meistä sen, mikä usein jää myös maineena jälkeemme, kun itse olemme jo menneet kaiken maailman tietä. He kertovat, mitä teimme kaikella sillä hyvällä, jonka Jumala meille antoi, oli se sitten rahaa ja omaisuutta tai viisautta ja taitoja tai vaikka vain kykyä luoda ympärillemme hyvää mieltä – tai sen puutetta ja yleistä kovuutta ja itsekkyyttä.
4.
Voi siis olla, että viimeisellä tuomiolla meillä on ystäviä eikä vain vihamiehiä rinnallamme. Mutta emme me heidänkään puolustuspuheisiinsa voi luottaa.
Miksi emme? Ensinnäkin Tuomari on täysin vapaa tekemään päätöksensä oman tahtonsa eikä ihmisten puheiden mukaan. Toiseksi voi olla, ettei mitään sellaista löydy, jota meissä voisi puolustaa.
Lisäksi tiedämme, ettei tämä maailma oikein mistään muusta puhukaan kuin rahasta ja sen puutteesta ja että me suomalaiset olemme erityisen kateellinen kansa. Mahtaisivatko siis naapurimme ja tuttavamme viimeisellä tuomiolla puhua lainkaan puolestamme, jos meillä heidän mielestään on ollut tässä ajassa jotakin enemmän kuin heillä?
Saksassa asuessamme oli jotensakin mahdotonta kuvitella, että television pääuutisissa pantaisiin puoluejohtajat kertomaan kansalle, mitä he omistavat ja kuinka paljon he tienaavat tai että iltapäivälehdet vuosi toisensa perään mässäilisivät kansalaisten verotustiedoilla tai kauhistelisivat julkkisten ”ökyhuviloita”, autoja ja veneitä ja mitä nyt sitten ikinä kauhisteltavaksi keksitäänkin. Ja saksalaiset sentään uskovat olevansa kateellisia ja moittivat itseään siitä. Suomessa kateutta kuitenkin pidetään moraalisesti oikeana asiana. On muka oikein olla kateellinen niitä kohtaan, joilla on jotakin enemmän kuin minulla.
Silti kateuskin on vain ahneuden kaksoissisar. Ahne ja kateellinen kokevat kumpikin olevansa puutteenalaisia ihmisiä. Kateellinen haluaa katkeruuteen asti omakseen sitä, mikä ei ahneellekaan riitä, vaan hänenkin pitää saada aina vain lisää ja varastoida, sijoittaa ja investoida, niin että paljosta tulisi vielä enemmän. Mutta kateellinenkaan ei ole tyytyväinen siihen, mitä hänellä on. Vaikka hänelläkin olisi kaikkea tarpeeksi, hän kokee olevansa osaton ja köyhä nähdessään ahneen häntä vieläkin suuremman hyvinvoinnin – tai vain ihan tavallisen ihmisen, jota Jumala on siunannut maallisella hyvyydellä.
5.
Monenlaisella hyvyydellä siunattuja me olemmekin, me suomalaiset ja jopa ne köyhät, jotka meillä on keskuudessamme, jos vertaamme elämistämme maailman todella köyhiin ja kurjiin. Yhteiskuntamme suhteellisesti köyhät ovat meille kyllä iso haaste kysyä, mitä kristillinen rakkaus meille käytännössä merkitsee. Silti köyhimpienkin osa on meillä monin verroin parempi kuin miljoonien ja taas miljoonien todella köyhien tilanne maailmassa. Autammeko heitä edes vähän omilla varoillamme?
Ahne ja kateellinen ovat hekin silti köyhiä siitä riippumatta, kuinka paljon he omistavat ja ansaitsevat. Suomen julkista keskustelua ja median kohinaa kuunnellessa voisi ajatella, ettei Suomessa edes ole muita kuin pelkkiä kateellisia ja ahneita, jotka kumpikin panevat turvansa rahaan ja aineelliseen hyvinvointiin tai surevat turvattomuuttaan, kun sitä ei ole tai sitä ei koeta olevan.
Raha ja tavara ovatkin ne ihmisen näkyvät epäjumalat, joiden hankkimiseen ja säilyttämiseen ja enentämiseen käytetään suuri osa elämän parhaista päivistä, tai sitten niitä kadehditaan oikein kokopäivätoimisesti koettaen unohtaa, että kerran kuitenkin tulee kuolema ja ottaa kaiken, niin puutteen kuin rikkaudenkin. Jäljelle jäävät vain ne sukulaiset, ystävät ja tuttavat, jotka ovat perillä kertomassa, mitä teimme omaisuudella ja rahalla, jota meillä ei ollut tässä elämässä koskaan olevinaan tarpeeksi, mutta jota emme myöskään saaneet mukaamme, kun lähtö tuli.
6.
Tämän päivän evankeliumi onkin ankaraa ja realistista lain saarnaa meille, jotka uskovinakaan emme oikein tahdo uskoa, vaan haluamme nähdä ja pitää käsissämme ja tallettaa ja sijoittaa. Herramme kysyy, kumpaan loppujen lopuksi luotamme, siihen, mikä meillä on juuri nyt, vai siihen, minkä voimme saada vain lahjaksi ja mihin voimme tässä elämässä tarttua vain uskolla. Herra kysyy, turvaudummeko siihen, minkä Jumala on meille luvannut vai ajattelemmeko, että meidän on itse hankittava se, minkä varassa selviämme elämästä ja kuolemasta. Herra kysyy, turvaudummeko Hänen ajallisiin lahjoihinsa, vai käytämmekö niitä vain Hänen tahtonsa mukaan kiitollisina, tyytyväisinä ja anteliaina, mutta turvaudumme yksin Häneen?
Sillä Jumalan lahjoista riittää jaettavaksi ja toistenkin iloksi. Niistä on myös helppo luopua, kun aika on, jos tietää vihdoin saavansa nähdä niiden ihmeellisen Antajan. Jos sen sijaan turvaudumme sellaiseen, minkä vain itse ja omin voimin ansaitsemme, emme koskaan löydä tässä elämässä sitä huoletonta iloa, johon Jumala on meidät kaiken murheenkin keskellä kutsunut. Emme koskaan saa tuntea antamisen autuutta, emme jakamisen riemua emmekä yhteistä iloa Jumalan lahjoista, jos kaikki voimamme menevät omaisuuden kartuttamiseen, mutta silti koko ajan pelkäämme, että se häviää tai turmeltuu. Ja yhtä huonosti meidän käy, jos meidät täyttää kateellinen ja kaunainen katkeruus, syvä osattomuuden tunne aina, jos näemme jonkun, jota on siunattu meitäkin runsaammin maallisilla lahjoilla.
Jottei meille vain kävisi niin, vastalääkkeenä sille ahdistukselle, jota Jumalan lain saarna päivän evankeliumissa synnyttää luen tähän perään uudelleen, mitä jo alttarilta kuulimme eli sen, mitä Herra sanoo heti saarnatekstimme jälkeen. Kuunnelkaa tarkasti! Se, mitä luen, on ehkä suurenmoisinta, mitä voimme kuulla, me luonnostamme ahdistuneet, ahneet ja kateelliset suomalaiset, me, jotka koko ajan pelkäämme, että menetämme kaiken.
Näin Jeesus jatkaa Vuorisaarnaansa:
Sentähden sanon minä teille: älkäät murehtiko henkenne tähden, mitä te syötte ja mitä te juotte, eikä ruumiinne tähden, millä te teitänne verhootte. Eikö henki enempi ole kuin ruoka? ja ruumis parempi kuin vaate? Katsokaat taivaan lintuja, ei he kylvä eikä niitä, ei myös kokoa riiheen, ja teidän taivaallinen Isänne ruokkii heidät. Ettekö te paljoa enempi ole kuin he? Mutta kuka teistä voi surullansa lisätä yhden kyynärän pituudellensa? Ja mitä te surette vaatteista? Katsokaat kukkasia kedolla, kuinka he kasvavat: ei he työtä tee, eikä kehrää. Kuitenkin sanon minä teille, ettei Salomon kaikessa kunniassansa ollut niin vaatetettu kuin yksi heistä. Jos Jumala näin vaatettaa pellon ruohon, joka tänäpänä seisoo ja huomenna pätsiin heitetään, eikö hän paljoa enemmin teidän sitä tee, te vähäuskoiset? Älkäät siis surulliset olko, sanoen: mitä me syömme, taikka mitä me juomme? eli millä me meitämme verhoomme? Sillä kaikkia näitä pakanat etsivät; sillä teidän taivaallinen Isänne kyllä tietää teidän kaikkia näitä tarvitsevan. Vaan etsikäät ensin Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskauttansa, ja niin kaikki nämät teille annetaan. Älkäät sentähden sureko huomisesta päivästä; sillä huomisella päivällä on suru itsestänsä. Tyytykään kukin päivä surullensa. (Matt. 6:25-34)
Olisi hurmahenkistä väittää, ettemme tarvitse niitä asioita, joita joka päivä pyydämme Herran rukouksessa, kun sanomme: ”Anna meille tänä päivänä meidän jokapäiväinen leipämme.” Se sisältää kaiken, mitä tarvitsemme, eikä sillä ole tarkkoja rajoja. Elämämme tarpeet vaihtelevat ihmisestä, maasta, kulttuurista ja ajasta toiseen.
Yhteistä niille kaikille kuitenkin on, että ne ovat kovankin työn tuloksina Jumalan lahjoja, joihin ei koskaan voi kuoleman tullessa eikä elämän hädässä turvautua, mutta joista saa murehtimatta kiittää ja joita pitää Jumalan tavoin antaa iloisesti eteenpäin, jakaa niitä toisten kanssa ja hoitaa niitä, jotka ovat avun tarpeessa.
Murheen pitämisen jätämme kuitenkin Jumalalle. Hän pitää meistä huolen, vaikka kaikki Hänen lahjansa loppuisivat. Ja lopusta käsin katsottuna rikkaimpia ovat ne köyhät, jotka eivät köyhyytensäkään keskellä menetä uskoaan Häneen, johon yksin kannattaa ja johon ainoastaan voi turvata, ja jotka perille päästyään elävät loputtomassa ilossa Herran luona tuskin muistaen sitä lyhyttä aikaa, jonka he elivät täällä, ja siitäkin he muistavat ne monet kiitoksen hetket, joita heillä oli samaan aikaan, kun rikkaat murehtivat murehtimasta päästyä omaisuutensa painon alla, ja loput kadehtivat heitä samoin elämänsä ilon menettäen. Niiden kuitenkin, jotka panevat toivonsa Herraan, niiden kasvot loistavat ilosta köyhyydenkin keskellä, ja myös rikkaus on heille itselleen ja heidän kauttaan monille siunaus.
He ovat niitä, jotka etsivät ensin Jumalan valtakuntaa ja Hänen vanhurskauttansa turvautuen elämässä ja kuolemassa yksin Häneen. Suokoon armon Jumala, että me olisimme kaikki näitä Herran Jeesuksen opetuslapsia. Suokoon Hän, että nöyrässä ilossa kiittäisimme Häntä Hänen kaikista lahjoistaan, mutta turvautuisimme yksin ja ainoastaan Häneen. Amen.