Mäntän kirkko viettää merkkipäivää. Yhdeksänkymmentä vuotta se on seissyt tällä paikalla, koonnut mänttäläisiä yhteen ja tarjonnut heille suojaa Jumalan sanan, yhteisen rukouksen, virsien laulamisen ja pyhän ehtoollisen äärellä. Tänne ovat tulleet myös toisten paikkakuntien sukulaiset, kun on vietetty jotain perhejuhlaa. Kirkko on koonnut myös muualta matkanneita ja ohikulkijoita tutustumaan rakennukseen ja sen taiteeseen. Onpa kirkkoon välillä ripustettu myös julkisivuun taidetta ja siten saatu sille laajaa näkyvyyttä. Kirkko on osoittautunut aarteeksi seurakuntalaisille.
Miten moni kirkossa istuvista tietää tulleensa täällä kastetuksi? Kuka on päässyt täällä ripille? Kuinka moni on vihitty täällä avioliittoon? Tämä kirkko on kestänyt jo kauemmin kuin useimmat kirkossakävijät. Moni suomalainen kirkko ja seurakuntatalo, kouluista, päiväkodeista ja muista rakennuksista puhumattakaan, on viime vuosina paljastunut ongelmataloksi. On tullut kosteusvaurioita vaikkapa sisään vuotaneen veden vuoksi, tai väärin remontoidun ilmanvaihdon vuoksi. Monissa taloissa sisäilma on huono, eikä sitä onnistuta jatkuvilla remonteillakaan korjaamaan. Jos ei ole rakennusta koi syönyt ja ruoste raiskannut, niin hiljaa kasvava home on sen pilannut.
Toki Mäntässäkin ovat aina ajan kuluessa olleet omat kunnossapitotarpeensa, kuten kaikkialla. Mutta kun kirkkoa on hoidettu hyvin, se myös on kestänyt. Kirkkorakennuksen ylläpitäminen on huomattava rasite seurakunnan taloudelle. Mänttä-Vilppulan seurakunnalla on kokonaista neljä kirkkoa hoidettavanaan. Mutta seurakunta on ymmärtänyt, että ne on rakennettu kukin nimenomaan jumalanpalveluskäyttöä varten, ja sellaisina niiden elämä on jatkunut. Kirkkoa pitää parhaiten kunnossa se, että siellä vietetään säännöllisesti jumalanpalvelusta. Silloin huomio kiinnittyy luonnostaan sen hoitamiseen.
Kirkko ei ole seurakunnalle ekstraa, vaan se on sille välttämättömyys. Se on välttämättömyys jo siksikin, että kirkkolaki edellyttää seurakunnalla olevan kirkon. Mutta se on välttämättömyys siksi, että seurakunta tarvitsee pysyvän jumalanpalveluspaikan, tilan, joka on erotettu pyhien palvelusten viettämistä varten. Kirkko eroaa muista rakennuksista juuri vihkimyksensä ja tarkoituksensa tähden. Kirkko on rikkautta, jonka arvo on ymmärrettävissä nimenomaan jumalanpalveluksen näkökulmasta. Jumalanpalvelus ei ole valinnainen toimintamuoto seurakunnan aktiviteettien joukossa, vaan se on seurakunnan elämisen muoto, välttämätön seurakunnan olemassaolon ja tehtävän kannalta.
Tänään kuullussa Vanhan testamentin lukukappaleessa ei oltu kirkossa vaan erämaassa. Inhimillisesti katsoen mistään ei enää ollut saatavissa ruokaa pitämään elossa kokonainen kansakunta, joka oli matkalla pois orjuudesta. Heillä ei ollut enää omia eväitä. Matkalle oli lähdetty Jumalan johdatuksesta, ja Jumalan käsissä oli myös, miten pitkäksi matka muodostuu ja miten sen aikana säilytään hengissä. Matkasta tuli Israelin kansan peruskokemus, joka teki siitä tietoisen omasta asemastaan Jumalan kutsumana sekä roolistaan Jumalan nimikkokansana, jolla on oma tietty tehtävänsä maailman kansojen joukossa.
Neljänkymmenen vuoden vaelluksen aikana kansa kulki meren poikki, erämaan läpi ja vuoriston halki luvattuun maahansa, mutta ennen muuta se kulki tietyn ja Jumalan tarkoittaman kehityskulunlävitse. Siinä tapahtui muutos: orjista tuli vapaita, mutta Jumalan palvelukseensa sitomia. Jumala teki liiton kansansa kanssa, otti sen armoihinsa ja antoi liiton merkiksi sille kymmenen käskyn lain. Liitossa Israelin tuli palvella Jumalaa ja olla maailman kansojen joukossa pappiskansa, joka julistaa Jumalan suuria tekoja, Jumalan tahtoa ja Jumalan uskollisuutta ja armollisuutta. Myöhemmin tultaisiin näkemään, että myös kansan papillinen rooli ajan mittaan muuttuisi: sen keskuudesta nousisi ylimmäisenä pappina Jumalan oma Poika, joka antaisi itsensä uhriksi maailman syntien puolesta. Mutta tämä oli vasta kaukana edessä. Nyt oltiin erämaassa ilman ruokaa, täysin Jumalan huolenpidon varassa.
Jumala antoi ihmeellistä ruokaa, ensin viiriäisiä ja sitten mannaa. Mannaa piti israelilaisten koota maasta joka päivä uudestaan, sillä se ei kestänyt seuraavaan päivään. Mannasta tuli jokapäiväinen leipä, aivan kuten myöhemmin Jeesus opetti rukoilemaan. Mannaa saatiin kullekin riittävästi, ei liian vähän eikä myöskään liikaa. Ihmeellisesti se riitti kunkin tarpeisiin.
Mannassa on nähty paljon enemmän kuin vain ruokaa. Kristillisessä kirkossa siinä on nähty viittaus pyhään ehtoolliseen. ”Leivästä enkelten sai osan ihminen”, lauletaan laulussa Panis angelicus (César Franck / Thomas Aquinas). Enkelten leipä on lopulta itse Herra Kristus, joka antaa itsensä ihmisten ruoaksi. Katselin joitakin vuosia sitten Saksassa erästä vanhaa alttaritaulua. Siinä israelilaiset keräsivät maasta mannaa, joka oli pieniä, valkoisia, pyöreitä ja litteitä kakkuja, siis aivan kuin ehtoollisleipiä. Ehkä taiteilijan tarkoituksena oli antaa juuri viittaus ehtoollisen sakramenttiin. Sama rinnastus lienee mielessä, kun meillä usein ehtoollisen aikana messussa lauletaan virttä 300, ”vaan parhain manna, hunaja, on hänen läsnäolonsa”.
Ei kuitenkaan ollut manna mieleen kansalle; myöhemmin kerrotaan, miten israelilaiset kyllästyivät mokomaan herkkuun. Aina vaan tätä samaa mannaa, he napisivat. Egyptissä sentään saatiin kalaa, kurkkua, purjoa, valkosipulia jne. (4.Moos. 11:5). Kun on nälkä, tulevat mieleen hyvät syötävät. Israelilaisetkin kaipasivat takaisin Egyptiin, missä oli kaikki hyvin, ainakin paremmin kuin erämaassa! Mutta he halusivat herkkujen tähden jopa takaisin orjuuteen mieluummin kuin söisivät vuodesta toiseen samaa ruokaa, jota ei tarvinnut kuin maasta keräillä. Jokapäiväiset tarpeet olivat hoidetut, mutta parempaa kaivattiin.
Tällainen on ihmisen mieli. Mikään ei riitä. Jolla on paljon omaisuutta, joutuu hankkimaan sitä lisää pysyäkseen tyytyväisenä ja kyetäkseen pitämään huolta siitä, mitä hänellä jo on. Se, mitä on saavutettu, ei tunnu riittävältä. Monelle on tullut motoksi ”elät vain kerran”, ja siksi on ehdittävä tehdä kaikki ja saatava kootuksikaikki. Tällainen elämänohje tekee ihmisestä tyytymättömän. Hänellä ei koskaan tunnu olevan tarpeeksi. Missä on hänen aarteensa, siellä on hänen sydämensä. Jos hän onnistuu saamaan paljon, suuri omaisuus voi suistaa hänen elämänsä raiteiltaan.Tärkeämpää kuin turha paljous kaiken varalta on tyytyväisyys siihen, että on sopivasti jokapäiväisiin tarpeisiin, olkoon se sitten vaikka niukasti.
Kristus kehottaa kokoamaan aarteita taivaaseen. Miten sellainen tapahtuu? Siten, että kohottaa katseensa sen yli, mitä tässä elämässä on näkyvissä. Mitä täällä on itselle saavutettavissa, ei voi olla koko päämäärä. Päivän lukukappaleessa apostoli Paavali neuvoi Timoteusta kehottamaan ihmisiä keräämään rikkaudekseen hyviä tekoja ja jakamaan omastaan muille (1. Tim. 6:18). Ihmisellä on häntä itseään suurempi kutsumus, nimittäin palvella Jumalaa ja lähimmäistä. Sellainen kutsumus on myös seurakunnalla. Sitä on nyt 90 vuoden ajan tämän kirkon jumalanpalveluksissa kuljetettu ja ohjattu tällaista tehtävää kohti. Koko seurakunnan jäsenistön papillisena tehtävänä on tässä kaupungissa sanoin ja teoin julistaa Jumalan suuria tekoja. Mäntän kirkko kertoo Jumalan uskollisuudesta. Tänne sisään astuva voi löytää aarteen, ei ainoastaan taideteoksia, vaan sanasta, rukouksesta, virsistä, sakramentista. Voi löytää Jumalan armon ja rakkauden.