Opetuslausumien joukko Jeesuksen vuorisaarnasta. Kuten olen monesti sanonut, Vuorisaarnaa ei todennäköisesti koskaan pidetty tällaisenaan vaan se on Matteuksen kirjallinen luomus Jeesuksen eri aikoina antamasta opetuksesta. Kyse on siten kirjallisesta tyylistä esittää asia. Asia on hieman samanlainen kuin ns. synoptisten evankeliumien (Mt, Mk, Lk) tapa esittää Jeesuksen toiminta yhden vuoden kiertomatkana Jordanilta Galilean kautta Jerusalemiin vaikka Jeesus Johanneksen evankeliumin mukaan toimi kolme vuotta.
On huomattava, että Raamatussa on erilaisia kirjallisuudenlajeja ja niitä pitää kaikkia tarkastella tuon kirjallisuudenlajin ehdoilla. Esimerkiksi syntiinlankeemuskertomus on luonteeltaan opettava satu. Saduille on tyypillistä että eläimet puhuvat. Mutta oleellista saduissa on niiden antama opetus – ei se, ettei käärme biologisesti kykene millään puhumaan.
Samalla tavoin lait ja liturgiset tekstit ovat sanamuodoiltaan paljon tarkemmin ilmaistuja kuin runot tai novellit, joita niitäkin löytyy Raamatusta. Nämä kirjallisuuden eri lajityypit on hyvä pitää mielessä kun Raamattua tulkitsee.
Vuorisaarnalle on hyvin tyypillistä kärjistäminen ja asioiden yksipuolinen esittäminen. Ajatellaanpa vaikka käden irti hakkaamista tai silmän repäisemistä pois. Tätäkin tekstiä on tulkittava tämän retorisen liioittelutyylin näkökulmasta.
Päivän tekstimme on siis kokoelma Jeesuksen opetuksia siitä, ettei kristityn tarvitse huolehtia maallisesta elannostaan vaan turvata Jumalan huolenpitoon.
Taustalla tässä oli yleisitämainen käsitys siitä, että kansan tai kaupungin pääjumala oli sen varsinainen päämies ja ihmiset olivat hänen perheenjäseniään. Kun perheenpäällä oli velvollisuus ”ruokkia ja vaatettaa” perheensä jäsenet, nämä saattoivat luottaa siihen ja keskittää omat ponnistelunsa niihin asioihin, jotka heille oli määrätty omiksi vastuualueikseen.
Taustalla oli myös – edelleen yleisitämainen – käytäntö, että temppelit toimivat keskeisimpinä sosiaalihuoltoinstituutioina. Temppelit järjestivät työllisyystöitä sekä huolehtivat orvoista ja leskistä. Jokainen temppelin holhokki sai tietyn ”jokapäiväisen leivän” eli normin mukaisen määrän jauhoja, öljyä ja harvemmin kangasta ja lihaa. Vastineeksi he työskentelivät temppelin heille osoittamissa töissä.
Jeesuksen ajatuksena on siis myös muistuttaa siitä, että jos epäjumalatkin huolehtivat omistaan, kuinka ei Taivaan Herra tekisi sitä.
Monesti tämä huolenpito tapahtuu meidän ihmisten kautta. Paavali kirjoittaa useissakin kirjeissä kuinka hän keräsi avustusvaroja Vähän Aasian seurakunnista ja toimitti ne Jerusalemin köyhille. Kristillinen diakonia onkin ollut alusta alkaen eräs kirkon ydintehtävistä.
Kristinuskon syntyhistoriaa tutkinut amerikkalainen sosiologi Rodney Stark jopa väittää, että tämä keskinäinen huolenpito oli se syy, miksi kristinusko levisi. Erityisesti kun tautiepidemiat saattoivat pyyhkäistä puoletkin kaupungin väestöstä, kristittyjen harjoittama sairaiden perushuolto – ruokinta, nesteytys ja perushygienia – tiputti kristittyjen kuolleisuutta dramaattisesti. Se koettiin ihmeeksi ja jokaisen epidemian jälkeen kristittyjen prosentuaalinen määrä kaupungissa oli hieman suurempi kuin aikaisemmin.
Jumalan huolenpito ei yleensä ole sitä mitä vanhassa vitsissä kerrotaan juutalaisesta, joka rukoili, että Jumala auttaisi häntä hänen vaikeuksissaan lottovoiton avulla. Kun voittoa ei tullut, kyseinen herra kääntyi vihaisena Jumalan puoleen syyttäen lupauksen pettämisestä. Silloin Jumala sanoi, että ”Jaakob – voisit sinäkin tulla jollain tavalla vastaan. Ostaisit edes yhden lottorivin.”
Useimmiten Jumalan huolenpito tapahtuu muiden ihmisten kautta. Siksi Raamattu on täynnä lähimmäisenrakkautta korostavia kohtia. Jumalalla on vain meidän kätemme.
Kun tutkii eurooppalaista köyhyyden historiaa, sieltä käy ilmi useampikin tärkeä asia.
Ensimmäinen on se, että nälänhädän tullessa koko yhteisö kärsi samalla tavalla. Kertomus Saarijärven Paavosta kuvaa hyvin tätä asennetta. Silloinkin kun katovuosien jälkeen saatiin hyvä sato, Paavo sanoi vaimolleen: ”Pane leipään puolet petäjäistä. Veihän naapurimme touon halla.” Keskinäinen vastavuoroinen apu oli entisaikaan ainoa selviämistapa. Joko selvittiin yhdessä tai sitten ei kukaan selvinnyt.
Tämä panee meidät miettimään nykyisen yksilöllisyyttä korostavan aikamme mielekkyyttä. Kaikki halutaan itselle eikä muista niin väliksi. Tällaisella asenteella ei pidemmän päälle ole siunausta.
Toinen asia on se, minkä jo mainitsinkin: diakonia on kristillisyyden keskeinen ydinasia. Tämä näkyi mm. Kaarle Suuren kirkkosäännöissä joissa oli pykälä, jonka mukaan seurakunnan tuloista kolmannes pantiin kirkon ylläpitoon, kolmannes pappien palkkoihin ja kolmannes jaettavaksi köyhille.
Mitä tänään merkitsisi kirkolle ja sen toiminnalle jos budjeteista kolmannes varattaisiin köyhäinhoitoon?
Kolmas asia on se, että luterilaisuuden eräs tavoite oli köyhyyden poistaminen kokonaan. Luther otti ohjeellisena Vt:n toteamuksen ”Köyhiä ei tulisi olla keskuudessanne lainkaan” ja uudisti Pohjois-Saksan kaupunkien säännöt, yhdisti kiltojen ja sääntökuntien rahastot yhdeksi kaupungin sosiaalikassaksi ja siten loi kunnallisen sosiaalihuollon perustan. Pietismi alkoi sitten myöhemmin poistaa köyhyyttä koulutuksen avulla ja tuli samalla luoneeksi modernin koululaitoksen. Siinä mielessä se onnistuikin, että vahvimmat nykyeurooppalaiset kansantaloudet ovat lähes samat joissa oli jo 1800-luvun puolivälissä yli 70% lukutaito.
Olen puhunut tässä siitä miten tuo Jumalan huolenpito yleensä on toteutunut kirkon kautta. Entäpä sitten mitä tuo Jeesuksen saarnaama ”pyhä huolettomuus” sitten merkitsee?
Ensinnäkin se tarkoittaa sitä, että tuohon edellä kuvaamani mekanismiin on voitava luottaa. Kyse on pitkälti siitä, että ”kaveria ei jätetä.” Se on kaiken yhteiskuntamoraalin pohja. Mikäli tuota luottamusta ei ole, muuttuu yhteiskunta viidakoksi, jossa kaikki taistelevat toisiaan vastaan. Tämä on itse asiassa 1800-luvun liberaalien yhteiskuntafilosofien kuten Townsendin tavoite: hänelle ihmiset olivat joko saalistajia tai saalistettavia. Ajatus on sangen kaukana tuosta itämaisesta ajatuksesta, jossa hallitsijalla on perheenpään tavoin velvollisuus ”ruokkia ja vaatettaa” perheensä jäsenet.
Mitä me kristityt teemme palauttaaksemme tuon luottamuksen, jota uusliberalismi niin tehokkaasti on murentanut?
Tuon ”pyhän huolettomuuden” yksilökohtainen opetus on siinä, että se varottaa meitä keskittämästä tarmoamme kaikkeen joutavaan. Me juoksemme oravanpyörässä tavoittelemassa erilaisia statushyödykkeitä, jotta voisimme niiden avulla osoittaa edes itsellemme, että olemme jotain. Että meillä on arvo.
Valitettavan usein, kun saavutamme nuo tavoitteemme, huomaamme että ne olivatkin merkityksettömiä. Haluamme saada jonkin aikuisten lelun ja kun sen saamme, huomaamme ettei se loppujen lopuksi ollutkaan niin tärkeä. Itse kullakin meillä on nurkat täynnä tavaraa, jota joskus piti saada mutta jota nyt yritetään kirpputorilla kaupata jollekin toiselle.
Ihminen tulee toimeen loppujen lopuksi aika vähällä. Meitä vain houkutellaan tähän oravanpyörään valheellisilla lupauksilla ja esittämällä uhkakuvia siitä mitä tapahtuu jos emme purista viimeistämme työelämässä.
On hyvä muistaa vanha tarina Karibianmeren asukkaasta joka yleensä makoili laiturilla suurimman osan päivää. Hänellä ei ollut omaisuutta muuta kuin mitä päällään kantoi. Siihen sitten tuli kaksi amerikkalaista kehityskonsulttia jotka alkoivat patistella kaveria töihin ja kertoa mitä kaikkea miehen pitää tehdä saavuttaakseen varallisuutta. Kun mies sitten kysyi mitä hän sitten sillä varallisuudellaan tekisi, vastaus oli, että voit sitten makoilla suurimman osan päivää laiturilla.
Liian usein elämme eräänlaista ”sitkun”-elämää. Ajattelemme, että kun tämän ja tämän saavutamme, sitten me voimme tehdä sitä ja tätä. Unohdamme elää tätä päivää. Murehdimme tulevaisuudesta niin paljon, että hukkaamme tämän päivän siunaukset.
Päivän tekstiä ei pidä tulkita niin, että unohtaisimme tulevaisuuden kokonaan vaan siten, että mietimme asioiden tärkeysjärjestystä omassa elämässämme. Ennen kaikkea mietimme sitä ovatko kaikki ne asiat, joiden perässä juoksemme, todellakin sen arvoisia, että niiden eteen kannattaa uhrata nykyisyys.
Jumala on luvannut pitää meistä huolta. Hän tekee sen usein kutsumalla meitä auttamaan toinen toistamme. Tähän Jumalan lupaukseen ja kutsuun me vastaamme nousemalla tunnustamaan yhteisen kristillisen uskomme:
Minä uskon Jumalaan, Isään, Kaikkivaltiaaseen,taivaan ja maan Luojaan…