Päivän evankeliumi piirtää eteemme hienon, vaikuttavan ja rohkaisevan kuvan siitä, millainen Jumala on. Evankeliumi kertoo hyvästä Jumalasta, joka luonut kaiken, sekä meidät ihmiset että tämän maailman, missä me elämme. Tämä maailma on hyvin moninainen, se on täynnä mitä erilaisimpia kasveja ja elämiä. Vielä nykyäänkin löydetään jatkuvasti aikaisemmin tuntemattomia kasvi- ja eläinlajeja eri puolilta maailmaa. Tässä maailmassa on paljon ihmeellistä kauneutta: katsokaamme vaikka kedon kukkia, jotka Jumala on pukenut sellaisella kauneudella, että rikkaudestaan tunnettu kuningas Salomo ei suuressa loistossaan ollut niin vaatetettu kuin mikä tahansa niistä. Jumala myös pitää isällisessä hyvyydessään huolen luomastaan maailmasta. Hän antaa sateen kastella maan, niin että kasvit saavat ravintonsa. Hän ruokkii taivaan linnut, merten kalat ja kaikki maaeläimet.
Jokainen ihminen on aivan erityinen Jumalan huolen pidon kohde. Toisaalla Jeesus sanoo, että jokainen päämme hiuskin on laskettu. (Matt. 10:30) Jumalan huolenpito ulottuu aivan kaikkeen, pienempiinkin yksityiskohtiin. Jesajan kirjassa sanotaan, että Jumala on piirtänyt meidät “käsiensä ihoon”. (Jes. 49:16) Tämä vertauskuva puhuu siitä, että jokainen ihminen on aina Jumalan silmien edessä ikään kuin piirtyneenä hän “käsiensä ihoon”. Jumala on tallentanut kuvan meistä itseensä niin kuin tietokoneen muistiin tallennetaan erilaista tietoa. Erona on se, että tietokoneen muistista voi kadota tietoa, mutta Jumala ei ikinä unohda ainuttakaan luomaansa ihmistä. Jokainen pysyy aina hänen muistissaan. Toinen ero on siinä, että tietokoneen muistitiedot ovat pelkkiä kylmiä numeroita, mutta Jumalan ja meidän välillä on tunneside: Jumala muistaa meidät luominaan olentoina, jotka ovat hänelle tärkeitä ja rakkaita.
Eikä Jumala ei ole luonut meitä sarjatuotantona, vaan hän on tehnyt jokaisesta meistä täysin ainutlaatuisen ja ainutkertaisen ihmisen. Olemme kaikki suuria ihmeitä. Psalminkirjoittaja sanoo itsestään: “Sinä olet luonut minut sisintäni myöten, äitini kohdussa olet minut punonut. Minä olen ihme, suuri ihme, ja kiitän sinua siitä. Ihmeellisiä ovat sinun tekosi, minä tiedän sen. Minä olen saanut hahmoni näkymättömissä, muotoni kuin syvällä maan alla, mutta sinulta ei pieninkään luuni ole salassa. Sinun silmäsi näkivät minut jo idullani, sinun kirjaasi on kaikki kirjoitettu. Ennen kuin olin elänyt päivääkään, olivat kaikki päiväni jo luodut. Kuinka ylivertaisia ovatkaan sinun suunnitelmasi, Jumala, kuinka valtava onkaan niiden määrä! Jos yritän niitä laskea, niitä on enemmän kuin on hiekanjyviä. Minä lopetan, mutta tiedän: sinä olet kanssani.” (Ps. 139: 13–18)
Eikö tosiaankin ole hieno asia, käsittämättömän hieno asia, että Jumala on juuri sellainen kuin Raamattu ilmoittaa hänen olevan? Sillä ei kai mikään ole sen parempaa, että Jumala on hyvä ja rakastava Jumala? Ja eikö ole tunnustettava, että emme osaa itse kuvata Jumalan hyvyyttä ja huolenpitoa samalla tavoin kuin Raamattu tekee? Sillä eikö ole niin, että jos mietimme, millainen hyvä Jumala olisi omasta mielestämme, ja yritämme kuvata häntä, meidän kuvaustamme ei voi verrata siihen, mitä Raamattu Jumalasta ilmoittaa?
Me emme murehdi mistään, jos uskomme Raamatun Jumalaan. Päivän evankeliumissa meitä kehotetaan tai rohkaistaan olemaan murehtimatta, ja näin myös tapahtuu, jos sydämestämme uskomme siihen, että on olemassa Jumala, joka suhtautuu meihin sillä tavoin kuin Raamatussa sanotaan. Meillä ei ole mitään syytä murehtia emmekä voi murehtia, jos uskomme, että kaikkivaltias ja hyvä Jumala on kanssamme ja pitää meistä huolta.
Mutta onko meillä uskoa ja luottamusta Jumalaan? Kun ajattelemme Jumalan hyvyyttä, meillä ei pitäisi olla mitään syytä olla uskomatta. Jeesus kuitenkin kyseli, että löytäneekö hän uskoa maan päältä, kun hän tulee uudestaan luoksemme? (Luuk. 18:8)
Uskomisen vaikeuden voidaan ajatella piilevän siinä, että maailmassa on paljon sellaista, mikä puhuu sen puolesta, että Jumalaa ei ole olemassa, tai jos on, hän ei ole hyvä eikä pidä huolta luomastaan maailmasta. Mieleeni on jäänyt, kuinka sarajevolainen nainen totesi kaupungin piirityksen aikaan kymmenisen vuotta sitten, että jos Jumala on olemassa, hän asuu jossain toisessa maassa. Emme voi moittia tätä naista. Kärsimysten ja vastoinkäymisten keskellä joutuu kysymään, onko Jumalaa olemassa tai onko hän kääntänyt selkänsä?
Tällainen kysely on luonnollista ja ymmärrettävää, mutta pohjimmiltaan sen, että ihmiset eivät luota Jumalaan, täytyy sitenkin johtua jostain muusta kuin kärsimyksistä ja vaikeuksista. Sillä eihän hyvinä aikoina uskota Jumalaan yhtään sen enempää kuin vaikeuksien keskellä. Päinvastoin erityisesti hyvinä aikoina Jumala unohtuu, kun taas kärsimykset ovat usein vetämässä meitä Jumalan luo ja pakottavat meitä huutamaan häntä avuksemme.
On myös huomattava, että ihminen ei voi elää ilman jonkinlaista jumalaa, koska me tarvitsemme jotain sellaista, minkä uskomme ja toivomme antavan meille turvan tässä maailmassa ja tuovan tarkoituksen elämäämme. Jos Jumala ei ole meidän Jumalamme, meillä on jokin epäjumala – ja mikä merkillistä: ihminen turvautuu mieluummin epäjumaliin kuin todelliseen Jumalaan. Oikea Jumala antaa meille kaiken lahjaksi ja palvelee meitä, mutta epäjumalat orjuuttavat meitä ja vaativat, että me palvelemme niitä. Eikö kuittenkin ole niin, että me tästä huolimatta – niin nurinkurista kuin se onkin – käännämme Jumalalle selkämme ja haluamme palvella epäjumalia.
Päivän evankeliumi on Jeesuksen vuorisaarnasta, ja Jeesus puhuu edellä maailman yleisimmästä epäjumalasta, mammonasta eli maallisesta omaisuudesta. Vaikka meillä olisi omaisuutta kuinka paljon tahansa, se ei anna todellista turvaa: se ei takaa meille terveyttä eikä voi pelastaa kuolemalta. Kun mammonasta tulee epäjumalamme, meidän täytyy hamuta sitä yhä lisää. Mammona ei vapauta meitä murheista, vaan päinvastoin lisää niitä. Pahimmassa tapauksessa käy niin, että emme uskalla käyttää omaisuuttamme, koska ikään kuin pelkäämme suututtavamme epäjumalamme.
Jeesus sanoo: “Kukaan ei voi palvella kahta herraa. Jos hän toista rakastaa, hän vihaa toista; jos hän toista pitää arvossa, hän halveksii toista. Te ette voi palvella sekä Jumalaa että mammonaa.” (Matt. 6:24) Me petämme itseämme, kun yritämme olla kahden herran palvelijoita. Siksi on tärkeää, että tunnistamme olevamme epäjumalan palvelijoita, olipa epäjumalamme mikä tahansa, ja murehdimme tätä. On siis olemassa myös oikeaa, Jumalan mielen mukaista murhetta. Paavali kirjoittaa: “Jumalan mielen mukainen murhe saa aikaan parannuksen, jota ei tarvitse katua, sillä se johtaa pelastukseen. Maallinen murhe sen sijaan tuottaa kuoleman. “ (2. Kor. 7:10)
Suomen kielen “parannus” -sana johtaa harhaan. Emmehän me pysty parantamaan itseämme eli vapautumaan epäjumalistamme ja luottamaan todelliseen Jumalaan ja hänen huolenpitoonsa. Parannuksen tekemisessä onkin kysymys siitä, että tunnustamme tämän. Kun tunnustamme epäuskomme, olemme sillä paikalla, missä usko syntyy.
Uskon syntyminen on Jumalan teko. Me emme pysty synnyttämään oikeaa uskoa ja luottamusta häneen. Usko syntyy, kun Jumalan Henki kirkastaa meille, kuinka käsittämättömän paljon Jumala rakastaa meitä ja kuinka ihmeellisesti hän pitää meistä huolta. Jumalan rakkaus ja huolen pito sai syvimmän ilmauksensa, kun lähetti Poikansa maailmaan kärsimään ja kuolemaan puolestamme. Ilman tätä Jumalan ihmeellistä tekoa me voisimme väittää vastaan, kun Jumala sanoo rakastavansa meitä. Se, mitä Jeesus on tehnyt meidän puolestamme, tekee tyhjiksi kaikki vastaväitteet. Uskon syntymiseksi ei riitä se, että koemme elämässämme Jumalan huolenpitoa; usko syntyy sitä, että meille kirkastuu, mitä Jumala on tehnyt hyväksemme Jeesuksessa Kristuksessa.
Usko Kristukseen antaa luottamuksen siihen, että Jumala on aina kanssamme eikä hylkää meitä, vaan armahtaa murheen allakin, kuten alussa lauloimme, ja tarkoittaa kaikella parastamme. Paavali kirjoittaa roomalaiskirjeessä: “Jos Jumala on meidän puolellamme, kuka voi olla meitä vastaan? Kun hän ei säästänyt omaa Poikaansakaan vaan antoi hänet kuolemaan kaikkien meidän puolestamme, kuinka hän ei lahjoittaisi Poikansa mukana meille kaikkea muutakin? … Olen varma siitä, ettei kuolema eikä elämä, eivät enkelit, eivät henkivallat, ei mikään nykyinen eikä mikään tuleva eivätkä mitkään voimat, ei korkeus eikä syvyys, ei mikään luotu voi erottaa meitä Jumalan rakkaudesta, joka on tullut ilmi Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme.” (Room. 8: 31–39)