”Elämä on minulle Kristus ja kuolema voitto” julisti apostoli Paavali. Toinen apostoli, Tuomas nimeltään, oli skeptisempi ja vaati näkyviä todisteita. Tämä kaksinaisuus näkyy nykyäänkin kristikunnan elämässä. On niitä, joille uskoon riittää oma henkilökohtainen kääntymiskokemus kuten Paavalille. Toisaalta on myös niitä, jotka vaativat selkeitä todisteita.
Kristikunnan ulkopuolella näkyy sama kahtalaisuus. On niitä, joille tuonpuoleinen todellisuus on itsestään selvää ja on niitä, jotka vaativat luonnontieteellisiä empiirisiä todisteita Jumalan olemassaolosta.
Tavallinen kristitty yrittää selvitä mitenkuten tästä uskon ja tiedon jännitteestä. Jotkut kieltävät kaiken tieteellisyyteen viittaavankin ja toiset taas näkevät uskon lähinnä kulttuurin arvomuistina ja tapakulttuurin ylläpitäjänä.
Jännite on olemassa ja uskonnon kritiikkiä kuunnellessa usein tuntuu siltä, että ollakseen kristitty ihmisen olisi jätettävä aivot kirkon narikkaan päällysvaatteiden kanssa.
Mika Waltari kuvasi tätä jännitettä useissa romaaneissaan. Mm. teoksessaan Valtakunnan salaisuus hän kuvaa kuinka päähenkilönä oleva roomalainen upseeri kulkee Palestiinassa rakastettunsa kanssa Jeesuksen jalanjäljissä ja näkee hänen toimintansa ja kohtalonsa. Hänellä on mukanaan puukuppi, eräänlainen sikäläinen versio kuksasta. Tuosta kuksasta hän tarjoaa myös Jeesukselle juotavaa ja myöhemmin tuosta asiasta tulee hänen uskonsa symboli. Toisaalta hän toistaa toistamasta päästyään, että kyseessä on vain puukuppi. Toisaalta hän ei pääse irti siitä, että tuo kuppi muistuttaa häntä jatkuvasti mysteeristä, jota hän ei kykene selittämään.
Kirjailijoiden lisäksi filosofit ovat pohtineet uskon ja tiedon suhdetta. Alussa esittämäni kaksinaisuus näkyy sielläkin. Vanhan kirkon ja keskiajan filosofit käsittelivät ns. jumaltodistuksia Platonin ja Aristoteleen filosofioiden pohjalta. Modernilla ajalla mm. Friedrich Schleiermacher puhui ns. ”uskon hypystä” jolla hän tarkoitti sitä, ettei uskoa pidäkään ymmärtää järjellä.
Eräällä tavalla molemmat suuntaukset ovat oikeassa. Toisaalta on niin, että on oikeasti asioita, joita ei voida selittää rationaalisesti. On hyväksyttävä, että ihmisjärki ei yksinkertaisesti kykene ymmärtämään kaikkea. Silloin vaaditaan Schleiermacherin vaatimaa ”uskon hyppyä.”
Sitten on niitä asioita, jotka ihminen luulee selittävänsä nimenomaan rationaalisesti. Tieteellinen tieto on nimenomaan tällaista. Varsinkin luonnontieteissä hellitään ajatusta tieteellisen tiedon objektiivisuudesta ja tieteen itsekorjaavuudesta. Tällainen ajattelu perustuu erittäin kapeaan tietoteorettiseen ajatteluun sekä olemattomaan tieteenfilosofian ja tieteensosiologian tuntemukseen.
Tietoteoria on tutkimussuunta, joka tutkii sitä mitä ylipäätään on tieto ja miten se syntyy. Empiristisen tietoteorian, joka vallitsee erityisesti luonnontieteissä, voisi kärjistää sanontaan, että mitään ei ole olemassa ennen kuin siitä on tehty tieteellinen tutkimus. Tietoteoreettisesti voi esimerkiksi kysyä paransiko akupunktio jo silloin kun länsimainen lääketiede tuomitsi sen huuhaaksi. Eli alkoiko se toimia vasta sitten kun siitä oli tehty tarpeeksi monta tutkimusta? Samoin voi kysyä alkoivatko revontulet rätistä Lapissa vasta sitten kun oli keksitty mittalaitteet niiden havaitsemiseksi. Siihen saakka fyysikot vakuuttivat Lapin ihmisille, ettei se ollut mahdollista.
Kyse on hieman samasta kuin Tuntemattoman sotilaan Lahtisen puuskahdus herrojen rätingeistä, joiden mukaan sotilaalla ei voi olla nälkä. Eli kyse on usein siitä, että ihmisten arkikokemus sanoo toista mitä tieteellinen vallitseva teoria. Samoin voi kysyä onko muistitieto ja kokemustieto oikeaa tietoa.
Empirismin lisäksi on muitakin tietoteorioita. Rationalismi pohjautuu pitkälti alussa mainitsemiini klassisiin filosofeihin. Se ei edellytä empiirisiä havaintoja vaan loogista päättelyä tietyistä yhteisesti hyväksytyistä lahtökohdista. Kant kritisoi molempia siitä, että sekä ideat että havainnot ovat sidoksissa toisiinsa. Pragmatismi puolestaan korostaa ajattelua jonka mukaan asia, joka toimii, on totta.
Ajatus tieteen itsekorjaavuudesta on myös saanut melkoisen kolauksen kun tieteensosiologit ovat osoittaneet, että valtaosa tieteellisistä teorianmuutoksista ei tapahdu suinkaan uusien tutkimustulosten vuoksi vaan poliittisista tai taloudellisista syistä. Esimerkiksi marxismin luhistuminen vaikutti merkittävästi mm. taloustieteisiin kun reaalisosialismissa eläneet alkoivat kertoa asioita, joista marxilaiset tutkijat olivat poliittisista syistä vaienneet. Lisäksi on muistettava, että lääketieteessä joudutaan tekemään todella paljon tutkimuksia samastakin asiasta yksinkertaisesti siksi, että yksittäisen tutkimuksen puolueettomuuteen ei enää voi luottaa. Lääketiede on liian sidoksissa liike-elämään. Jotenkin on koomista, että ranskalaiset tutkijat löytävät jatkuvasti punaviinistä terveellisiä ominaisuuksia kun taas saksalaiset löytävät niitä oluesta. Jostain syystä skotit korostavat viskin terveellisyyttä ja suomalaiset löytävät kahvista terveellisiä ainesosia.
Tämän tietoteoreettisen katsauksen tarkoituksena on muistuttaa, ettei ns. tieteellinen tietokaan ole niin aitoa tietoa kuin mitä tiedeuskovaiset haluavat väittää. Sekin on loppujen lopuksi inhimillistä toimintaa, jonka tuloksiin vaikuttavat monet poliittiset ja taloudelliset tekijät.
Kun tältä kannalta katselemme uskomme perusteita, huomaamme, että se kritiikki, mitä kristinusko on saanut vastaanottaa, on usein melko epäreilua. Kriitikot vertaavat omia ihanteitaan kirkon raadolliseen todellisuuteen. Näin ei pitäisi koskaan tehdä. Ihanteita voi verrata keskenään ja todellisuuksia toisiinsa mutta ihanteita ja todellisuutta voi verrata ainoastaan itsekriittisesti. Toista ei voi kritikoida omien ihanteidensa perusteella tai toiselle vieraan tietoteorian pohjalta. Tämän kristinuskon kriitikot ovat unohtaneet.
Kuitenkin kirkko on kautta vuosisatojen pyrkinyt totuuteen. Uskoa on tulkittu eri historian tilanteissa eri tavoin mutta näistä tulkinnoista ei voi tehdä dogmia. Paavali varoittaa meitä ”mukautumasta tämän maailmanajan mukaan.” Kirkko ei voi ripustautua tämän päivän tieteen tuloksiin koska jo huomenna ne todennäköisesti kumotaan – olipa syynä tieteen itsekorjaavuus tai poliittis-taloudelliset syyt.
En sano myöskään sitä, että kirkolla on hallussaan ehdoton totuus. Varmasti kirkon tulkinnoissa totuudesta on virheitä. Ajatus uskonnosta kulttuurin arvomuistina on kuitenkin sikäli pätevä, että se korostaa asioiden yhteistä tulkintaa. Kristinoppi on koko yhteisön yhteinen käsitys siitä, että näin todennäköisesti asiat ovat. Yksityiskohdissa saattaa olla sellaista mitä on vaikea hyväksyä mutta kokonaisuus on kestänyt historiallisen testin.
Siten Paavalin teesi ”Elämä on minulle Kristus ja kuolema voitto” ei suinkaan ole niin epätieteellinen kuin monet kriitikot väittävät. Siellä on takana syvällinen ajattelu, oma kokemus ja yhteisön yhteinen tulkinta. Myös me voimme Paavalin tavoin ylpeinä tunnustaa oman kristillisen uskomme:
Minä uskon Jumalaan, Isään, Kaikkivaltiaaseen, taivaan ja maan Luojaan…