Kirkon piirissä on perinteisesti ajateltu, että kuoleman ajatteleminen – kohtuullisessa määrin – on ihmiselle hyväksi. Kerrotaan, että luostareiden hautausmailla on aina valmiiksi luotu, avoin hauta muistutuksena ihmisen kuolevaisuudesta. Kun tiedostaa ajan rajallisuuden, niin se opettaa myös antamaan elämälle arvon.
Vuosia sitten olin ottanut talteen Helsingissä ilmestyvän Kirkko ja kaupunki -lehden artikkelin, joka kertoo kuolemasta. Siinä toimittaja Marja Kuparinen pohtii elämää ja suhdettaan kuolemaan.
Hän kirjoittaa, että nuorempana ihminen kokee olevansa kuolematon tai ainakin lähes melkein. Kaikki on avoinna ja mahdollista. Ehkäpä moni meistä voi sen allekirjoittaa. Nelikymppisenä Siperia on jo ehtinyt opettaa; on kulkenut jo monen tienhaaran ohi; tehnyt valintoja, jotka ovat sulkeneet pois toisia valintoja. Viisikymppisenä alkaa oman rajallisen elämän tiedostaminen ja sen pohtiminen, mitä jäljellä olevalta elämältä haluaa. Ehkä myös vastuu vanhenevista vanhemmista alkaa painaa tai omat vanhemmat kuolevat. Toimittaja kertoo, että kuusikymppisenä hän osti itselleen kuolinmekon, joka puetaan hänelle viimeiselle matkalle arkkuun. Samalla hän pohtii, millaiset hautajaiset hän itselleen haluaisi.
Hautajaiset voivat kertoa myös siitä, millainen vainaja on eläessään ollut. Onko saattojoukko pieni vai suuri? Ketkä vainajaa ovat saattamassa? Ovatko hautajaiset niin sanotusti hiljaiset vai onko niihin avoin kutsu?
Ajattelen, että hautajaisissa elämä jollakin tavalla pysähtyy ja pelkistyy. Kysymys elämän tarkoituksellisuudesta nousee pintaan. Suru voi tuntua musertavalta, mutta se voi avata myös uusia uomia. Rakkaan edesmenneen ihmisen elämä jää vaikuttamaan meihin.
Siunaustilaisuudessa hautajaisvieras voi tehdä inventaariota myös omasta elämästään. Mitä haluaisin elämässäni vielä tehdä? Mitä olen jo tähän mennessä tehnyt? Mitä elämästäni jäisi jäljelle, jos nyt kuolisin? Kuka minua jäisi kaipaamaan? Vaikuttaako Jumala ja toinen todellisuus elämässäni? Onko Jumalaa?
Uskon, että moni ajattelee, että pahinta kuolemassa on se, että minä kuolen. Minuus kuolee. Maailma loppuu, minun maailmani. Kun ihminen kuolee, niin kokemukset ovat poissa. Ihmisen kokemusmaailma on poissa. Hyvästeltävien asioiden lista on pitkä.
Vaikka edesmenneen ihmisen kokemukset eivät sinällään siirry jälkipolviin, niin ihmisen elämä jättää aina jäljen ympäristöönsä. Hänen unelmansa voivat jäädä elämään. Hänen tapansa kohdella toisia jää niihin ihmisiin, joiden kanssa hän on elämäänsä elänyt.
Itse asiassa se, että uskaltaa tiedostaa kuoleman kulkevan koko ajan vasemmalla olkapäällään, antaa elämälle oikeat mittasuhteet. Kun kuolema majesteettisuudessaan riisuu turhasta, niin monet asiat voivat näyttäytyä aivan uudessa valossa. Se, mikä on ollut salassa, voikin tulla esiin. Se, mitä on pidetty esillä, voikin menettää merkityksensä. Siksi elämässä on aika ajoin hyvä pysähtyä ja tarkistaa suunta. Olenko minä kotonani omassa elämässäni?
Jokaisen ihmisen elämä on niin paljon enemmän kuin päälle päin näyttää. Meillä on toiveemme ja unelmamme, pelkomme ja salaisuutemme. Meissä on kipumme ja särömme. Joku viisas on sanonut, että jokaista ihmistä pitäisi kohdella suurella kunnioituksella ja rakkaudella, sillä me emme voi tietää, millaisia taakkoja kukin joutuu elämässään kantamaan.
Kristinuskon toivo on siinä, että me säilymme aina Jumalan muistissa. Jumala tietää, Jumala muistaa minut. Jumalan aika ei ole meidän aikamme rajoissa. Jokaisessa hetkessä on kaikki, ikuisuus ja tämä hetki, Jumalan läsnäolo. Olemme jo nyt – ei vielä -jännitteen sisällä. Taivasten valtakunta ja Jumalan todellisuus on jo keskellämme, mutta ei kuitenkaan vielä täysin näkyvänä. Usko ylösnousemukseen on uskoa ennen kaikkea elämään. Se on arkisessa elämässä ennen kaikkea elämänhalua ja elämän voimaa. Se on toivoa, luottamusta ja rauhaa.
Tänään luetussa Jesajan kirjan luvussa puhutaan rauhasta, Jumalan rauhasta, jonka Herra meille valmistaa. Rauha on Jumalan tekoa, samoin kuin se, mitä me saamme aikaan. Kaikki se, mitä me annamme omastamme, on ensin annettu meille. Kaikki on lahjaa.
Jesajan kirjassa myös ylösnousemusnäköala on kirkkaasti esillä. Siellä sanotaan: ”Sinun kuolleesi heräävät eloon, heidän ruumiinsa nousevat ylös. Tomuun vaipuneet, herätkää ja riemuitkaa! Sinun kimaltava aamukasteesi virvoittaa maan, ja niin maa palauttaa kuolleet elämään.” Tässä Raamatun sanassa kuultaa kirkkaana toivo, joka on kuoleman synkkyyttä ja pimeyttäkin väkevämpi.
Psalmissa 139 tämä sanoitetaan näin: ”Sinulle ei pimeys ole pimeää, vaan yö on sinulle kuin päivänpaiste, pimeys kuin kirkas valo.” Samaa ajatusta toistaa myös ekumeenisen Taizé-yhteisön laulu: ”Yön synkkyys ei ole yötä sinulle. Yö loistaa kirkkauttasi, Herra.”
Eilen Helsingin Agricolan kirkossa vietettiin runoilijan ja kirkollisen vaikuttajan, Anna-Maija Raittilan siunaustilaisuutta ja muistojuhlaa. Hänen myötään Taizén ekumeeninen yhteisö ja Taizé-laulut, kuten äsken kuulemamme laulu, saivat jalansijaa Suomessa. Raittilalta jäi laaja kirjallinen tuotanto sekä paljon eri kielistä käännettyä runoutta ja kirjallisuutta. Myös hiljaisuuden liikkeen ja retriittiliikkeen juuret Suomessa kaartuvat Raittilaan. Raittila loi henkilökohtaisia yhteyksiä kylmän sodan aikaan myös Itä-Euroopan kristittyihin ja käänsi suomeksi muun muassa unkarinkielistä kirjallisuutta. Ehkä merkittävintä oli kuitenkin Anna-Maijan persoona. Hän oli monelle hengellinen äiti ja sielunhoitaja, matkakumppani.
Tässä jumalanpalveluksessa kaikki laulettavat virret ensimmäistä Niilo Rauhalan virttä lukuun ottamatta ovat Anna-Maija Raittilan käsialaa. Virsikirjaa, jota nyt käytämme, voisi oikeastaan luonnehtia Anna-Maija Raittilan virsikirjaksi. Jos katsotte takaosasta virsien tekijöiden nimiluetteloa, niin sieltä löytyy Anna-Maija Raittilan kohdalta maininta 101 virrestä. Osan näistä virsistä hän on kokonaan kirjoittanut, osan suomentanut ja toisia vanhoja virsiä uudistanut. Jo pelkästään virsien kautta hänen vaikutuksensa suomalaiseen hartauselämään ja teologiaan on ollut valtaisa.
Anna-Maija Raittila on sanoittanut uudella ja raikkaalla tavalla syviä tuntoja ja kokemusta Jumalan läsnäolosta. Anna-Maijan teologiaa leimaa hyvin vahvasti ruohonjuuritasolta maailmaa tarkasteleva asenne. Ristinteologinen ajatus siitä, että Kristus on väkevä ja voimallinen heikoissa ja Jumala toimii niin lahjojemme kuin puutteidemmekin kautta. Paradoksien, vastakohtien kautta Jumalan suuruus tulee näkyviin. Ihanteena on valvova ja oikeuden puolesta taisteleva kirkko, jossa Kristus valaisee ja näyttää tietä määränpäätä kohti.
Ihana, valaiseva toivo kuultaa Anna-Maijan virressä 104: ”Kuka tuskaani hiljaa koskettaa? Kuka tuskaani hiljaa koskettaa? Läpi lukkojenkin Herra Jeesus tulla voi. Kuolleista hän noussut on.”
-Tähän toivoon me jätämme Anna-Maijan ja kaikki ne, joita tänään kaipaamme.
Se mikä ihmiselle on mahdotonta, on Jumalalle mahdollista!