Näin nuorena filmin, joka oli tehty tanskalaisen Kaj Munkin romaanin pohjalta. Filmi oli romaanin kanssa samanniminen: Sana. Tuo filmi oli mustavalkoinen. Minun muistoissani sen kuva oli rakeinen ja ääni värisevää. Sen keskeisessä kohtauksessa suuren maatilan nuori emäntä, pienten lasten äiti; makaa kuolleena arkussaan talon salissa. Paikalle tulee talon psyykkisesti sairas poika, teologiaa opiskellut. Hän sanoo jotain, – en muista mitä vaikka ne sanat ovat niin keskeiset- ja kuollut herää ja nousee istumaan. Hänen katseensa on tyhjä, kummastunut. Hän on vielä jossain muualla. En ole nähnyt filmiä uudelleen. Mutta muistikuvani siitä on edelleen tämä: Noinko pitäisi tapahtua? Tuollainenko usko meillä pitäisi olla? Saako ihminen noin puuttua elämän ja kuoleman kulkuun? Miten nuo ihmiset pystyivät jatkamaan elämäänsä?
Evankeliumimme kertoo tilanteen, joka äskeisellä kirjailijallakin oli taatusti mielessään. Jeesus kutsuu haudasta henkilökohtaisen ystävänsä, Lasaruksen, Martan ja Marian veljen. Kun hänet vapautettiin kuolinkääreistään, voin tuon filmin perusteella nähdä, että hänenkin katseensa kuvasti muuallaoloa ja äärimmäistä hämmennystä.
Kuoleman kohdatessa läheisillä voi olla voimakas tarve saada se peruutetuksi. Mitä nuoremmasta ihmisestä on kysymys, sitä enemmän. Ja kun ihminen kuolee äkkiarvaamatta, vieläkin enemmän. Mutta vaikka kuolema on joskus niin hirvittävän vaikea hyväksyä, se kuuluu ihmisen osaan, me emme voi sitä välttää. Siitäkään huolimatta, että hoitomuodot ja lääkkeet siirtävät monien ihmisten kuolinhetkeä kauemmaksi kuin Jeesuksen ajan ihmiset ikinä voisivat ymmärtää. Se että joku kutsuttiin kuolemasta takaisin elämään, oli Jeesuksen toiminnassa harvinaista. Evankeliumit kertovat Jeesuksen herättäneen kuolleista vain kolme ihmistä. Vain joskus, vain jostain syystä. Tällä kertaa ” näiden ympärilläni seisovien ihmisten tähden, että he uskoisivat”..kertoo evankeliumimme. Mutta meitä ei tänään ensisijaisesti kutsuta uskomaan Lasaruksen kuolleista herättämiseen.
Se ihme, joka kutsuu meitä uskomaan yhä uudelleen, on Jeesuksen kuolleistaherääminen kolmantena päivänä. Jeesus kuoli ihan oikeasti. Olemme kuulleet lapsesta asti tuhansia (satoja) kertoja, että Jeesus kuoli ja haudattiin. Kuulemme heti valmiiksi, että hän nousi kolmantena päivänä. Läheisen arkun tai haudan äärellä asia voi tulla todemmaksi, koska me olemme siellä. Läheisemme on kuollut. Jeesus heräsi kuolleista ja astui ulos haudastaan niin kuin Lasarus. Siinä on meidän toivomme.
Lasaruksen hautaluolaan kantautui Jeesuksen, Jumalan Pojan ääni. Kuollut kuuli sen ja tuli esiin elävänä. Tämä tapahtui kuin ennakkotapauksena. Sama ääni kutsuu kerran meitäkin. Niin kuin Job sanoi: ”Minä tiedän, että lunastajani elää. Hän sanoo viimeisen sanan maan päällä.”
Mutta entä sitten, kun Lasarus ja hänen muistotilaisuuteensa kokoontuneet ihmiset menivät takaisin elämäänsä? Mitä heille sanottiin? Miten tuo heidän kokemansa ihme tuli osaksi heidän elämäänsä? Entä me?
Tämänpäiväinen kertomuksemme ja koko kristillinen sanoma korostaa, että Jeesukseen uskovat ovat jo siirtyneet kuolemasta elämään. Siitäkin huolimatta, että ”olisimme kaikin tavoin ahtaalla, emme ole umpikujassa, vaikka olisimme neuvottomia, emme ole toivottomia… Me tiedämme, että Hän, joka herätti kuolleista Herran Jeesuksen, herättää Jeesuksen tullessa meidätkin”..(päivän toisesta lukukappaleesta 2 Kor.4:7-14), sanoo apostoli Paavali. Kun Jeesus voitti kuoleman, se menetti hirmuisuutensa myös Häneen uskovan kohdalla.
Kaikissa meissä elää se lapsi, joka sanoo: kuolemaa ei saa olla, minun ja rakkaitteni on elettävä ikuisesti. –Tämänaamuinen sanomalehteni kertoi, että Kenian entinen diktaattori Daniel arap Moi, sääti lain, jonka mukaan hänen kuolemansa ajatteleminen on ankaran rangaistuksen vaativa rikos. –
Kuoleman hyväksyminen osaksi elämää vaatii meiltä kaikilta jatkuvaa kasvua. Siihen kuuluu myös haurauden, kärsimyksen, surun ja epäonnistumisen hyväksyminen. Tunnettu kuolevien ihmisten ymmärtäjä Elisabeth Kubler-Ross kertoo, että usein kuolevien vuoteiden äärellä toistuu ahdistus elämättömästä elämästä. Läheskään aina ei ole kyse siitä, etteikö elämässä olisi ollut sisältöä ja rikkauttakin. Ennemminkin tuntuu olevan kyse siitä, ettei ole osattu olla läsnä omassa elämässä. Ja ettei ole eletty elämää omana aitona itsenä. On aina oltu ”jossain muualla” , menneisyydessä, tulevaisuudessa, peloissa, toiveissa tai toisten odotuksissa.
Meidän ei tarvitse kantaa huolta perimmäisistä. Syntimme on sovitettu ja kuolema on voitettu. Meidän kutsumuksemme on elää. Elää luottaen Jeesukseen Kristukseen, joka on ylösnousemus ja elämä.