Juuri ennen näitä Jeesuksen sanoja on tapahtunut melkoinen ihme. 38 vuotta Betesdan lammikolla parantumista odottanut mies parani, kun Jeesus kohtasi hänet.
Mutta tämä ei suinkaan saanut ihmisiä riemun valtaan, niin kuin olisi voinut kuvitella, vaan se ärsytti ihmisiä. Etenkin kun oli sapatti.
Niinpä todetaankin (Joh. 5: 18): ”Sen tähden juutalaiset vielä enemmän tavoittelivat Jeesusta tappaaksensa, kun hän ei ainoastaan kumonnut sapattia, vaan myös sanoi Jumalaa Isäksensä, tehden itsensä Jumalan vertaiseksi.”
Jeesus oli siis jo tuolloin tappouhan alla, ja tätä uhkaa ei mitenkään poistaneet nämä hänen sanansa, jotka tänään evankeliumissa kuulimme. Koko Johanneksen 5. luvun loppuosa on Jeesuksen puhetta ja vastausta siihen arvosteluun, jota hän sai.
Sanoma oli, että Jeesus ja Isä olivat yhtä. Isä rakastaa kaikkia ihmisiä, mutta erityisrakkaus kohdistuu Poikaan Jeesukseen. Tämän ainoan Poikansa Jumala uhraa kuitenkin meidän ihmisten tähden. Isä herättää kuolleet. Ensiksi hän herättää Poikansa kuolleista. Poika antaa elämän kenelle tahtoo; kaikille jotka uskovat häneen.
Jeesuksen sanat herättivät ärtymystä ja vihastusta. Oli toki niitäkin, jotka uskoivat häneen. Mitä ajatuksia ja tunteita Jeesuksen sanat meissä herättävät? Loukkaannummeko me niihin? Opetuslapsiltaankin Jeesus joutui kysymään, että tahdotteko tekin mennä pois, kun hän näki joidenkin lähtevän seurastaan. Vai saavatko Jeesuksen sanat iloitsemaan, että on jotain, minkä varaan rakentaa elämänsä. Vastaammeko Simon Pietarin sanoin, että ”Herra, kenen tykö me menisimme? Sinulla on iankaikkisen elämän sanat.” (Joh. 6:68)
Vaikka emme ymmärrä kaikkea, mitä Jeesus sanoo, vaikka emme ymmärrä ja hyväksy kaikkea, mitä maailmassa ja meidän elämässämme tapahtuu, niin minne muualle me menisimme, sillä vain Jeesus antaa elämän. Vaikka petymme Jumalaan, vaikka emme tunne hänen läheisyyttään elämässämme, niin minne muualle menisimme kuin Vapahtajan luo? On paljon sinänsä hyviä ja hienoja ajatuksia siitä, miten elää tätä elämää, mutta vain Jeesuksella on iankaikkisen elämän sanat.
”Tämä on iankaikkinen elämä, että he tuntevat sinut, joka yksin olet totinen Jumala, ja hänet, jonka sinä olet lähettänyt, Jeesuksen Kristuksen.”(Joh. 17:3) Ilman Jeesusta olemme kuoleman vallassa, mutta kun hän saa antaa syntimme anteeksi, siirrymme pimeydestä valoon. Iankaikkisen elämän toivo on salatulla tavalla läsnä jokaisessa Jeesukseen uskovan elämän hetkessä.
Uuden testamentin lukukappale oli katkelma apostoli Paavalin kirjeestä filippiläisille (Fil. 1:20-26). Apostoli Paavali oli Jeesuksen innokas apostoli. Hän rakasti elämää, koska sai kertoa Jeesuksesta, mutta hän oli myös valmis lähtemään, kuolemaan, milloin tahansa, koska saisi kuollessaan nähdä rakkaan Vapahtajansa. Hän ei oikeastaan tiennyt, kumpaa hän enemmän halusi, elää vai kuolla. Tuo verbi synkehomai kuvaa, että hän on pahassa puristuksessa. Vanha käännös sanoo ”olen ahtaalla”, mikä on parempi kuvaus kuin uuden käännöksen ”olen kahden vaiheilla.”
Lopulta Paavali tuli kuitenkin siihen tulokseen, että vaikka hänelle itselleen olisi parempi jo päästä Kristuksen luo, niin hänen tehtävänsä tähden ja myös filippiläisten tähden on parempi, että hän jää vielä eloon. Hänen elämänsä tarkoitus oli tuottaa kunniaa Kristukselle ja elää hänelle. Hän ei tahtonut ajatella vain omaa parastaan.
Niinpä, sitten vasta Jumala kutsuu ihmisen täältä, kun hänelle määrätty tehtävä on suoritettu. Niin on jokaisen ihmisen kohdalla. Vasta kun tehtävämme on täytetty ja päivämme ovat täydet, meidät kutsutaan. Tosin monesti joudumme kyllä suremaan ja kyselemään jonkun läheisen ihmisen meidän mielestämme liian varhaista kutsua. On aina vaikea luopua rakkaista emmekä aina ymmärrä Jumalan tarkoitusta ja tahtoa.
Jokaiselle ihmiselle Jumala on suunnitellut oman elämäntien ja tehtävän. Tässä elämässä Jumala kasvattaa ja kouluttaa meitä taivasta varten ja siksi, että meissä näkyisi jotain siitä rakkaudesta, millä Jeesus meitä rakasti. Me kypsymme ja kasvamme ihmisenä ja uskovana. Se on tärkeä prosessi. Jumala tekee meissä aloittamansa hyvän työn loppuun asti. Ja vaikka ihmiselle itselleen olisi parempi jo päästä taivaaseen, hänellä voi olla vielä tärkeä tehtävä elämässä jonkun toisen ihmisen kannalta ja siksi Jumala antaa hänelle vielä elinpäiviä. Tai sitten Jumala antaa ihmiselle elinpäiviä edelleen, koska rakkaudessaan tahtoo antaa hänelle vielä aikaa kääntyä Jeesuksen puoleen.
Joskus taas Jumala saattaa kutsua jonkun ihmisen pois aikaisemmin, jos näkee, että tämä kauemmin eläen irtaantuisi Jumalasta. Silloin varhaisempi kutsu on tälle ihmiselle itselleen parempi. Lapsen lyhyen elämän tarkoitus saattaa olla kutsua muita taivastielle. Olen kuullut eräiden vanhempien sanovan lapsestaan, joka sai elää vain muutaman vuoden, että Jumala lähetti hänet taivaasta tänne vetämään heitä Isän tykö, pelastukseen.
Jumalalla yksin on tiedossaan kunkin ihmisen elämän päivien määrä. Jumala tietää mitä tekee ja miksi tekee.
Paavaliin takaisin mennäkseni: Paavalin elämä ei ollut helppoa, koska hän sai työnsä tähden kärsiä paljon. Silti hän säilytti rohkean ja vahvan uskon Kristukseen. Hän koki jopa etuoikeudekseen saada kärsiä Kristuksen tähden. Hän ei pelännyt kärsimyksiä. Kärsimykset eivät myöskään estäneet häntä julistamasta Kristusta.
Hänen elämänsä oli tietyllä tavalla koko ajan toisaalta-toisaalta, sekä-että-tilanteessa. Tästä tilanteesta hän sanoo ”Me olemme kaikin tavoin ahdingossa, mutta emme umpikujassa, neuvottomat, mutta emme toivottomat, vainotut, mutta emme hylätyt, maahan kukistetut, mutta emme tuhotut” (2. Kor. 4:8-10).
Löytääpä aina tällainen asenne ja näköala vaikeisiin tilanteisiin. Että vaikka inhimillisesti katsoen olisi vaikea tilanne, niin silti pystyisi näkemään kirkkaasti Jumalan mahdollisuudet. Missä tahansa tilanteessa Jeesukseen uskova onkin, hän ei ole umpikujassa, hylätty tai tuhottu. Jeesus antaa elämän ja hänellä yksin on myös iankaikkisen elämän sanat.
Me emme ehkä pysty yhtä rohkeasti uskomaan ja luottamaan kuin Paavali. Mutta olemme saman Isän lapsia kuin Paavali, kun uskomme Jeesukseen. Saamme riippua kiinni Kristuksessa. Jeesus pelastaa niin uskossaan heikot kuin vahvatkin. Hänen varassaan on turvallista elää ja häneen turvaten uskallamme myös kuolla.
Martti Luther, uskonpuhdistajamme, oli aikanaan rohkea taistelija. Hänellä oli vahva usko siihen, että Jeesus vie perille taivaaseen, ja tämä usko säilyi hänellä silloinkin, kun kuoleman hetki tuli. Martti Lutherin kuolemasta kerrotaan ainakin kirjassa ”Elämän taisteluissa” ja siitä lyhyesti lopuksi.
Kerrotaan, että tammikuun lopulla 1546 Luther matkusti syntymäkaupunkiinsa Eislebeniin. Keskiviikkona 17. helmikuuta hänen huomattiin potevan heikkoutta ja kipuja. Hänet saatiin kovalla suostuttelulla pysymään sisällä. Noin klo 21 hän paneutui levolle. Hän nukkui hyvin ja hengitti luonnollisesti klo yhteen asti. Luther koki vahvasti, että hän kuolee Eislebenissä, synnyinkaupungissaan. Hän sai lääkettä ja hänen luokseen tuli lääkäreitä ja ystäviä. Hän sanoi: ”Minä kärsin kovasti ja minua vaivaa kova kipu. Minä lähden pois, minä kuolen Eislebenissä.” Häntä lohdutettiin, että hän paranee, mutta Luther ei uskonut sitä, vaan sanoi: ”Minä annan henkeni”.
Luther rukoili mm. sanoen: ”Minä rukoilen sinua, rakas Herrani Jeesus Kristus, anna minun kurjan sieluni olla sinun huomassasi. Oi, taivaallinen Isä, vaikka minun täytyy jättää tämä ruumis ja tulla temmatuksi tästä elämästä, niin tiedän varmasti saavani olla iankaikkisesti sinun luonasi ja ettei kukaan riistä minua sinun kädestäsi.” Ja hän luki ulkoa Raamatun tekstejä ääneen.
Hänen lopulta hiljaa levätessään kysyttiin häneltä: ”Kunnianarvoisa isä, tahdotteko kuolla vahvassa uskossa Kristukseen ja hänen oppiinsa niin kuin olette saarnanneet?” Tahdon”, kuului vastaus. Sitten hän kääntyi oikealle kyljelleen ja nukkui noin neljännestunnin niin, että alettiin toivoa paranemista, mutta lääkärit sanoivat, ettei siihen uneen ollut luottamista ja pitivät alati kynttilää hänen kasvojensa edessä.
Lutherin kasvot vaalenivat. Hänen kasvonsa ja jalkansa kylmenivät, hän vetäisi syvän, mutta keveän henkäyksen, pani kätensä ristiin ja antoi henkensä hiljaa ja hyvin kärsivällisesti, liikuttamatta kättä tai jalkaa ja kenenkään huomaamatta ilman pienintäkään sanaa tai kuolemantuskaa. Hän nukkui rauhaan ja suloisesti Herrassa. Hänessä toteutuivat sanat: joka pitää minun sanani, hän ei näe kuolemaa.
Tämä tapahtui noin neljä aamulla helmikuun 18.päivänä 1546.