Rakkaat kristityt, hyvät matkakumppanit.
Mitä on kristillinen usko? Mitä tai millaista on hengellinen elämä? Tai mitä se on, kun tämän sunnuntain aiheena on ”Jeesus antaa elämän”? Mitä on olla kristitty? Mitä on usko? Miltä se tuntuu? Onko minulla sitä? Voiko uskon jostain nähdä? Mitä on kristillinen oppi?
Aina välillä on sellainen olo, että tahtoisin kuin heittää palapelin palat ilmaan ja katsoa, mitä tästä oikein tulee.
Kun aiheena on ”Jeesus antaa elämän” – ovat oppilauselmat mielestäni hyvin kaukana. Kun elämänilo ja –halu tarttuvat on enemmän kyse kokemuksesta. Elämä tuntuu elämältä.
Koko kristilliseen uskoon liittyy oikeastaan vähän tämän suuntainen lähestymistapa. Näin ainakin tahdon uskoa. Tarkoitan tätä – kaikki oppilauselmat, myös ne, jotka löydämme Raamatun lehdiltä, tai vaikka luterilaisista tunnustuskirjoista – kuvaavat jotain, joka on ensin. Raamatun kirjoittajat ovat halunneet sanoittaa sellaista, minkä sanoittaminen on vaikeaa. He ovat sanoittaneet kokemustaan Jumalan läsnäolosta ja todellisuudesta. Evankeliumin kirjoittaja on sanoittanut sitä kokemusta, joka hänelle syntyi seuratessa Jeesusta läheltä. Mutta kokemus tuosta yhteydestä on ensin – sen jälkeen se on tavalla tai toisella yritetty sanoittaa.
Tuota kristittynä elämisen kokemusta mekin tämän ajan kristityt, uskovat ihmiset yritämme sanoittaa – kukin hieman eri tavalla.
Joitakin yhteneviä piirteitä voidaan ehkä löytää. Eräs vertauskuva, jota kristityn elämästä käytetään, on tie. Olemme tien kulkijoita. Sen tien kulkijoita, josta Jeesus sanoo: ”Minä olen tie.”
Tuolla tiellä on monenlaisia vaiheita. Eri aikoina ja eri perinteissä tuota tietä on kuvattu hieman eri tavalla. Hyvin monista kuvauksista voidaan kuitenkin löytää samankaltaisia piirteitä. Eräs tapa hahmottaa kristityn tietä on kuvata kolmea erilaista vaihetta.
Ensimmäinen näistä vaiheista on luonteeltaan ihmettelyä. Ehkä tunnistat tämän vaiheen. Se on sellainen uskonelämän vaihe, jolloin on aivan kuin herännyt ihmettelemään Jumalan todellisuutta. ”Tämä koskee minua” – on tuolle vaiheelle tunnusomainen kokemus. Tuolle tien pätkälle on ominaista Jumalan ja hänen hyvin lahjojensa rakastaminen. Jumalan hyvyys, kaikki se, mitä hän meille lahjoittaa puhuttelee ja koskettaa ja kutsuu Jumalan yhteyteen.
Toinen uskonelämän vaihe on sitten aivan toisenlainen. Tuohon vaiheeseen liittyy monenlaista irti päästämistä ja luopumista. Elämässä me joudumme luopumaan milloin mistäkin. Huomaamme, että kuolema on totta. Joudun luopumaan erilaisista asioista yhä uudelleen ja uudelleen. Luopuminen voi koskea omaisuutta, terveyttä, nuoruutta, läheisiä. On luovuttava omistamisesta, kuluttamisesta tai vallasta. Luopumisen vaihe johtaa usein kokemukseen Jumalan poissaolosta. Onko minun luovuttava uskostanikin? Tämä on uskonelämän vaihe, jota ei kaiketi kukaan halua. Siinä ei ole mitään ihanaa. Kukaan ei iloitse sellaisesta vaiheesta, jolloin joutuu kipeästi kyselemään, missä Jumala on? Missä Jeesus olet? Onko valoa näkyvissä edes tunnelin päässä?
Tätä kuvaa hyvin psalmikirjoittajan sana:
”Pelasta minut, Jumala! Vesi on noussut kaulaani saakka.
Olen vajonnut pohjattomaan liejuun, jalkani ei tavoita lujaa maata. Olen joutunut vetten syvyyksiin, pyörre tempaa minut mukaansa.
Minä olen väsynyt huutamaan, kurkkuni on käheä. Silmäni hämärtyivät, kun odotin sinua, Jumala. (Ps.69:1-3)
Kolmas hengellisen elämän vaihe on parantuminen. Silloin usko löytää tien arkeen. Usko ei elämässä olekaan enää jotenkin irrallinen saarekkeensa, vaan jotenkin löytyy se, että oikeastaan kaikki elämä on mitä syvimmin hengellistä. Ei ole mitään elämän aluetta, mikä olisi irrallaan Jumalan todellisuudesta. Mieli alkaa avautua toisten hädälle, oikeudenmukaisuudelle. Voin huomata myötä kärsiväni muiden kanssa. Arkikristillisyys saa arvonsa.
Jumalan todellisuus tulee entistä syvemmäksi – mutta kyse ei ole enää minun omasta jutustani. Yhteinen usko tuntuu tärkeältä, on tärkeä saada jakaa asioita toisten kanssa. Yhteinen hiljentyminen, yhteinen rukous yksityisen rukouksen rinnalla löytää vähitellen paikkansa. Usko ei ole tunteita – tai ainakaan vain tunteita.
Tunnistatko itsesi jostain? Sijoitatko itsesi johonkin kohtaan tietä? Ne kaikki kohdat ovat samalla tiellä. Ne ovat myös vaiheita, jotka voivat kestää vuosia – ja jotka voivat toistua uudelleen ja uudelleen. Sisäisessä maailmassa tapahtuu jotain.
Jeesus antaa elämän. Jeesus herättää kuolleista.
Elämä ei ole yhtä onnellista auvoa. Elämä on iloa ja surua. Elämään kuuluu elämän keveys – kuin myös hyvin syvissä vesissä kulkeminen. Elämään kuuluu syntymä, uudet löydöt ja ihmetyksen aiheet – mutta elämään kuuluu myös kuolema, luopuminen ja irrottaminen. Kaikki on elämää ja elämän rikkautta.
Kristus herättää kuolleista – niin tässä ajassa uudestaan ja uudestaan – kuin myöskin ruumiillisen kuoleman jälkeen. Kuolema ei ole piste elämän jälkeen, vaan aina kaksoispiste tai pilkku, jonka jälkeen seuraa jatkoa.