Päivän Sana on hyvin sielunhoidollinen, ja tuo esiin usein unohdetun asian. Siis sen että me olemme sittenkin iankaikkisuusolentoja, Kristuksen kuolemasta ja ylösnousemuksesta osallisia. Jumalan Sana ja hänen armonsa tarjotaan tänään sydämille ja omilletunnoille, niille, jotka vielä janoavat kirkkauden toivon perään, Kristuksessa täyttyneen toivon.. Jumalan kohtaaminen Kristuksessa antaa meille pahojen voimien sisältä ja ulkoa saartamille uuden toivon. Syntien anteeksisaaminen karkottaa pahan vallat yhä uudelleen. Suurin ja tärkein on jo tapahtunut: se kiinnittää katseemme ylösnousseeseen Vapahtajaan, esikoiseen kuolleista nousseitten joukosta, Jeesukseen Kristukseen.
Kuka hän on, jonka seurassa sokeat saavat näkönsä ja rammat kävelevät, spitaaliset puhdistuvat ja kuurot kuulevat, pahat ja saastaiset henget karkotetaan, kuolleet herätetään henkiin ja köyhille julistetaan ilosanoma. Tämä Jeesus ei ole vain Jumalan valtakunnan julistaja, hän mullistaa luovalla sanallaan ihmisten elämän, maailman, luonnon ja koko historian lainalaisuuksia.
Tämän päivän Sanassa Jeesus herättää kolme ihmistä kuolleista: Nainin lesken pojan, Lasaruksen, Jairuksen tyttären ikään kuin esinäytöksenä suuresta kuolleistaherättämisestä taivaissa.
Koko luomakunnan lunastus ja vapautus lähtee Jeesuksen sovitustyöstä. Sen vapauttavasta, tänäänkin läsnä olevasta Sanasta. Me tiedämme, että koko luomakunta yhä huokaa ja vaikeroi synnytystuskissa. Paavali sanookin vielä: Eikä vain luomakunta, vaan myös me, jotka olemme ensi lahjana saaneet omaksemme Hengen, huokailemme odottaessamme Jumalan lapseksi pääsemistä, ruumiimme lunastamista vapaaksi..
Khalkedon v. 451
Neljäs yleiskirkollinen kokous korosti vuonna 451 Khalkedonissa, että Jeesus Kristus on tosi ihminen ja tosi Jumala. Jeesuksessa Kristuksessa on ”sekoittamatta, muuttamatta, jakamatta ja erottamatta” täysi inhimillinen ja jumalallinen luonto. Kokous korosti myös, että tähän sisältyy mysteeri, joka voidaan ymmärtää vain uskossa ja rukouksessa. Päivän evankeliumi vahvistaa tämän asian kirjaimellisesti.
Kun Jeesuksen tosi jumaluus ja tosi ihmisyys myönnetään, on selvää myös, että
kun Jumala toimii Kristuksessa meidän keskellämme, se on vastaansanomattomalla tavalla ainoastaan Pyhän Hengen työtä. Juuri tässä Jumalan historiallisessa toiminnassa hän toimii myös jakamattomasti yhtenä.
Edelleen tästä seuraa: Jumala pysyy Jumalana, kun hän tulee ihmiseksi. Hän pysyy henkenä tullessaan lihaksi, hän voittaa, silloinkin kun hän kadottaa itsensä, hän pysyy koossa, vaikka vieraantuukin itsestään. Jumala rakastaa siksi, että hän on rakkaus. Kristinuskon Jumala ei ole ylä tai takajumala, vaan maailman keskus, minkä kanssa hän tulee vaihtoiseksi Jeesuksessa.. Tästä maailmaan tulleesta Jumalasta voidaan puhua vain maailmallisesti. Eikö tämä Jumalansa hylännyt maailma olekin kuin kaukainen kaiku Jeesuksen sanoista ristillä: ”Jumalani, Jumalani,
miksi hylkäsit minut”.
” Kiitetty olkoon Jumala ja meidän Herran Jesuksen Kristuksen Isä, laupeuden Isä, ja kaiken lohdutuksen Jumala! joka lohduttaa meitä kaikessa ahdistuksessamme, että me sillä lohdutuksella, jolla Jumala meitä itseämme lohduttaa, voisimme lohduttaa niitä, jotka kaikkinaisessa ahdistuksessa ovat. Sillä samoin kuin Kristuksen kärsimykset runsaina tulevat meidän osaksemme, samoin tulee meidän osaksemme myöskin lohdutus runsaana Kristuksen kautta”. 2 Kor.1:3
Luther lohduttaa meitä aivan hätkähdyttävällä tavalla: ”Tästä seuraa: kuolleet, jotka lepäävät nurmen alla kirkkomaassa, eivät makaa niinkään raskaasti kuin me vuoteissamme. Sinä saatat nukkua niin sikeästi, että sinulle täytyy huutaa kerran jos toisenkin ennen kuin kuulet. Mutta kuolleet kuulevat yhdestä ainoasta Kristuksen sanasta ja heräävät, kuten tämä nuorukainen ja Lasarus, josta puhutaan Johanneksen Evankeliumin 11. luvussa. Kuolema ei siis Herran Jumalan edessä ole kuolema. Meille se on kuolema: me kuolemme, sillä siihen kerran kaaduttuamme emme itse voi auttaa itseämme. Mutta Jumalan edessä se on niin keveä uni, että Kristuksen
tarvitsee vain sanoa Sana, niin me heräämme eloon. (Kirkkopostilla 18 kjs, 1vk)
Elias Lönnrot nautti kaksi viikkoa ennen kuolemaansa ehtoollisen, Gustaf Johanssonin Karjalohjan pappilan pojan, sittemmin arkkipiispan, antamana keväällä 1884. Hän totesi tuolloin, että voi vallan hyvin uskoa Kristuksen sovitustyöhön, kun hän oli jo eläessään saanut armoa armon päälle.
Siinä Elias Lönnrot osoittaa pitäytymistä luterilaisen uskon tulkinnan mukaiseen ymmärrykseen siitä, että Jumalan lapsen elämästä ei pyhä ristikään ole kaukana. Häneltä kuoli kolme lasta ja vaimo omana elinaikanaan.
Sen suurempaa täydellisyyttä Jumalan edessä kristitty ei saavuta kuin aina katumukseen ja parannukseen valmiina olemista ja toivon ulottamista aina Kristuksen päivään saakka. Näin voisi tiivistää Elias Lönnrotin hengellisen testamentin omalle ajalleen ja päivä Sanaan.
Meidän toivomme ulottuu jää usein vain hautakivelle asti, jos aina niinkään pitkälle. Olemme kiitollisuuden velassa sodankäyneelle sukupolvelle, joka on omalla rakkauden uhrillaan ja valmiudellaan monin rukouksin tasoittanut tietämme vapaaseen ja itsenäiseen maahamme. Sekin kuin ennakoivana kuvana siitä
isänmaasta, joka ylhäällä on.