Saarna Tuomiokirkossa Turun päivänä

Kaikki yhdessä

Kolme yhdessä

”Mitä Isä tekee, sitä tekee myös Poika.” ”Herra, sinä valmistat meille rauhan. Myös se on sinun tekoasi,
niin kuin kaikki mitä me olemme saaneet aikaan.” Tällaisista tekojen samuudesta puhuvat ne Uuden ja Vanhan testamentin katkelmat, jotka olemme tänään kuulleet. Tekojen samuudesta kirjoittaa menneellä viikolla ilmestyneessä Kotimaassa myös Freija Özcan – itse en koskaan ole tohtinut liittää mihinkään kolumniin mitään näin syväteologista ja ulkomaankielistä: ”Kolminaisuuteen kuului käsitys siitä, ettei sen persoonien toimintaa voinut erottaa toisistaan. Opera Trinitatis ad extra indivisa sunt eli luomisesta pelastukseen Kolminaisuuden toiminta on jakamatonta. Kaikki yhdessä kaiken aikaa.”

Özcan kuvaa edelleen, mitä tämä sitten siis tarkoittaa: ”Pojan kärsiessä ristillä Isä ei katsellut tapahtumia etäältä valtaistuimelta eikä Pyhä Henki odottanut taivaan portilla malttamattomana vuoroaan päästä maan päälle. Ei, vaan toiminta tapahtui koko ajan yhdessä niin kuin silloinkin, kun Jumala Sanallaan loi kaiken ja Henki väreili vetten päällä.”

Onhan tämä aika käsittämätöntä ja hurjaa. Vielä villimpää olisi voida kurkistaa Pyhän Kolminaisuuden sisään: tässähän on kysymys ”teoista ulospäin” (opera ad extra), mutta millaista onkaan Pyhän Kolminaisuuden sisäinen aktiviteetti (opera ad intra). Ei ihme, että merkittävät vanhan kirkon kirkkoisät ovat opettaneet, että iankaikkisuus kuluu seuratessa, miten Kolminaisuus avaa mysteeriään vähä vähältä. Aika ei käy pitkäksi – tai pikemminkin ajattomuus – tässä yhä vain kiihtyvässä tyrmistymisessä, haltioitumisessa, hehkussa ja jatkuvassa ihastelussa.

Toisin kuin ns. ”nykyihminen” mielellään kuvittelee, kaukaisten sukupolvien viisaat eivät suinkaan olleet tyhmiä. He eivät olleet naiiveja vaan täysivaltaisia, he eivät tuhlanneet aikaansa joutaviin spekulaatioihin ja ajatuskiemuroihin, vaan pinnistivät henkensä voimat tajutakseen, millaista Jumalaa me oikein olemme vastapäätä. He ponnistelivat ymmärtääkseen, mitä se meille merkitsee ja mihin meidät kutsutaan. Mikä voisikaan olla sen olennaisempaa?

Kaksi yhdessä

Evankeliumi siis kertoo, että ”mitä Isä tekee, sitä tekee myös Poika.” Näiden kahden teot nyt ainakin ovat jakamattomia; Johanneksen evankeliumi on muutenkin pääsemättömissä Isän ja Pojan yhteyden ihmettelystä. Läheskään kaikki pohdinta ei helpolla avaudu tai ei avaudu lainkaan – ja sen voikin huoletta jättää samankaltaiseksi iankaikkisuuden anniksi kuin Pyhän Kolminaisuuden mysteerin. Olennainen tulee kuitenkin selväksi: se, mitä Jumala tahtoo meille olla ja mitä hän meistä tahtoo, tulee silminnähtäväksi ja korvinkuultavaksi, kun katselee ja kuuntelee Jeesusta. Kristuksen seuraaminen on itse kolmiyhteisen Jumalan seuraan hakeutumista ja hänen seurassaan olemista. ”Mitä Isä tekee, sitä tekee myös Poika” – siinäs näet. Siinäs näemme.

Äkkiseltään ajattelisi, ettei tässä yhteisessä tekemisessä tai jopa tekemisen samuudessa ole mitään sellaista, mikä vastaisi meidän arkikokemustamme. Ettei tämä totisesti käänny meidän kielellemme, vaan on ilmaistavissa vain latinaksi – tai että se loppujen lopuksikin on meille täyttä hepreaa. Kuitenkin juuri hepreaksi meille on kirjoitettu sellaista Jumalan sanaa, joka huomauttaa tekemisen yhteisyyden olevan osa meidän kokemusmaailmaamme. Vanhan testamentin profeetta huudahtaa: ”Herra, sinä valmistat meille rauhan. Myös se on sinun tekoasi, niin kuin kaikki mitä me olemme saaneet aikaan.” Sen, minkä me olemme saaneet aikaan, juuri me olemme varmaankin aikaan saaneet. Mutta juuri se sama meidän aikaansaannoksemme onkin Jumalan tekoa. Yhtä aikaa ja kokonaan yksi ja sama menee kahden nimiin. Opera ad extra sunt indivisa, voisi joku kolumnisti innostua sanomaan…

Me yhdessä

Meidän kokemusmaailmastamme on kuitenkin kysymys ihan suomeksikin. Tänään on Turun päivä, ja me olemme sen juhlamessussa. Turku on yhteisyritys, jossa jokainen voi sanoa toiselleen ja kaikki kaikille: ”Kaikki mitä me olemme saaneet aikaan, on myös sinun tekoasi.” Tai: ”Kaikki mitä minä olen saanut aikaan, on meidän tekoamme.” Turun päivä on jokaisen päivä ja kaikkien päivä – sen Turun, jota tänään juhlitaan, on luonut kaikki se työ, jota täällä on nyt ja jo satoja vuosia tehty. Se Turku, jota me nyt juhlimme, merkitsee elämää ja olemassaoloa näissä puitteissa, joita kukaan ei yksin ole itselleen rakentanut, vaan jotka enimmäkseen ovat meille antaneet toiset. Ei meidän juuri tarvitse käyttää mielikuvitusta eikä ponnistella ymmärtääksemme, jotta tajuaisimme, mistä Jesaja oikein puhuu. ”Myös se on sinun tekoasi, niin kuin kaikki mitä me olemme saaneet aikaan” – näin on meidän ja Jumalan välillä, mutta näin on myös meidän kesken. Eikä ’me’ tässä tarkoita vain niitä, jotka me automaattisesti tunnistamme meikäläisiksi, vaan myös niitä, jotka eivät tule mieleen ensimmäisinä.

Olen tänä syksynä lupautunut vielä pariinkin tehtävään tässä kirkossa tai sen liepeillä. Lokakuussa iltahartaus johdattaa sellaiseen asunnottomien yöhön, jona tuomiokirkossa voi yöpyä. Kaikkien turkulaisten ei siis oikein voi sanoa asuvan Turussa, jos kerran asuntoa ei ole; yhtä lailla myös heidän on Turun päivä ja yhtä lailla he kuuluvat siihen elämänyhteyteen, jota me Turuksi nimitämme, yhtä lailla he ovat meitä. Jo ensi viikolla puolestaan tuomiokirkon edustalle suuntautuu uskontojen rauhankävely; hyvä muistaa, että se ”se”, johon Jesaja viittaa Jumalan tekona on nimenomaan rauha: ”Herra, sinä valmistat meille rauhan.” Se, mitä me hieman juhlallisesti ja ylevästi nimitämme ’rauhaksi’, on jokseenkin sama kuin ’arki’. Se, mitä eri uskontoihin kuuluvat turkulaiset yhdessä haluavat edistää, on rauhallinen arkinen yhteiselämä, yhteys ja turvallinen kanssakäyminen. Kun se vallitsee, me voimme lainata Jesajaa toinen toisillemme: ”Myös se on sinun tekoasi, niin kuin kaikki mitä me olemme saaneet aikaan.” Me olemme me. Me me olemme.

Yhdessä Ylösnousseen kanssa

Kiinteä elämänyhteys ulottuu kuitenkin vielä paljon syvemmälle; siihen viittavat tänään kuulemamme Vanhan ja Uuden testamentin kirjoitukset, ja siitä antaa vihjeen tämän nimenomaisen sunnuntain nimittäminen ”syksyn pääsiäiseksi”. Pääsiäisen salaisuus on juuri siinä, ettei se, mitä Kristukselle tehdään ja mitä hän tekee, ole vain jonkinlainen esimerkki, esikuva tai esiteko. Vaan, niin kuin Paavali tiivistää (Room. 6:3s): ”Tiedättehän, että meidät kaikki Kristukseen Jeesukseen kastetut on kastettu hänen kuolemaansa. Näin meidät kasteessa annettiin kuolemaan ja haudattiin yhdessä hänen kanssaan, että mekin alkaisimme elää uutta elämää, niin kuin Kristus Isän kirkkauden voimalla herätettiin kuolleista.” Mitä Kristus, sitä me, koska me olemme me hänen kanssaan.

Millainen onkaan oleva kuolleiden ylösnousemus, se on yhtä kaikki siinä suhteessa kuin P. Kolminaisuuden mysteeri, että se nähdään sitten. Niin läpitunkematon kuin tämä uskon suuri salaisuus onkaan, jotakin siitä väistämättä säteilee ja sirottuu meidän koettavaksemme ja elettäväksemme jo nyt – ”että mekin alkaisimme elää uutta elämää”, kirjoitti apostoli. Tässä jo nyt elettävässä uudessa elämässä nousee jo nyt sinnikkäästi ylös vähintäänkin toivo. Toivo hyvästä yhteisestä elämästä meille kaikille, toivo jostakin sellaisesta Jumala-lähtöisestä hyvästä, jonka Jesaja jo sanoitti: ”Herra, sinä valmistat meille rauhan.[ …] Tomuun vaipuneet, herätkää ja riemuitkaa! Sinun kimaltava aamukasteesi virvoittaa maan, ja niin maa palauttaa kuolleet elämään.”