Elämä ei ole meillä hallussa, mutta hallussa se on
Saarna Pomarkun piispantarkastuksessa 17. sunnuntai helluntaista
Kaikki on niin pienestä kiinni
Toissailta Tuunajärvellä oli kuin pohjustusta tai jatkoa sille, mitä me äsken veisasimme. Niilo Rauhala on yhdistänyt virteensä sadonkorjuun, kuoleman ja elämän, menetyksen ja toivon. Tuunajärvellä me pysähdyimme samojen tosiasioiden eteen. Miten käy kylien, miten maaseutupaikkakuntien, miten maan viljelemisen? Miten tulla toimeen ja miten jaksaa elää? Millä voimilla voi kantaa ahdistuksen, surun, häpeän ja masennuksen; missä on varavoimaa, jos missään? Miten kokea elämän kauneutta, kaikkea kannattelevaa perusluottamusta ja syvää olemisen mieltä – sitä kaikkea, mitä me tarvitsemme ja kaipaamme?
Elämä on niin pienestä kiinni. Evankeliumi kertoo tapauksesta, jossa kaikki oli juuri kääntymäisillään hyväksi, kun kaikki romahtikin. Leskiäiti oli jaksanut yksin kasvattaa poikansa ”nuorukaiseksi”, siis siihen ikään, jona hän puolestaan pystyisi ottamaan vastuun äidistään ja huolehtimaan tästä. Juuri silloin poika kuoli. Vaikka kuolema tuohon aikaan koko ajan olikin lähempänä yhtä hyvin nuorta ja vanhaa kuin nykyään, tapaus selvästikin järkytti: surusaatossa kulki ”runsaasti kaupungin väkeä”.
Elämä on niin vähästä kiinni. Joku on niinkin tätä kuvannut, että jos me ymmärtäisimme, kuinka ohuella pohjalla me olemme, me huutaisimme kauhusta. Todellisuus ei ole meidän hallinnassamme, varmuuden varaan ei voi rakentaa emmekä me ikinä saa maailmasta niskalenkkiä.
Tämä ei ole koko totuus
Tämä on varmasti totta. Evankeliumin kertomusta ei meille ole kuitenkaan kirjattu tämän muistuttamiseksi. Emme me sen muistamiseen mitään tekstiä tarvitse: elämä itse opettaa. Se saarnaa lakia, kovaa, kulmikasta ja ankaraa. Ihan omia aikojaan se riisuu omavoimaisuudesta ja itseriittoisuudesta. Elämää ei tarvitse kuin elää kokeakseen, miten ei riitä, kelpaa, jaksa eikä pysty. Mutta siihen erillinen evankeliumi on tarpeen, ettei tämä ole koko totuus. Eikä syvin totuus. Eikä lopullisin totuus. Vaikkei elämä meidän hallussamme ole, hallussa se on. Vaikkei sitä mitenkään saa näppeihinsä, korkeammassa kädessä se pysyy.
Jos kuvaa Niilo Rauhala elämän sadonkorjuuta kohdalleen, niin tarkasti olennaiseen osuu myös muuan sellainen virsi, joka on jäänyt virsikirjamme ulkopuolelle. Saksalainen Johan Fredrik Kryger kirjoitti varmaan jo viitisenkymmentä vuotta ennen Pomarkun vanhan kirkon rakentamista virren, jonka jokainen säkeistö päättyy lohdullisesti ”Jeesus vaivaiset syntiset korjaa”. Jossakin vaiheessa virsi on saanut muutaman uuden rivin: ”Hän kyynelet kuivaa ja suo elämän, hän kuolleenkin paareihin tarttuu. Jeesus vaivaiset syntiset korjaa.”
Älä itke
Siinä kuin elämä luistaa meidän käsistämme, siinä Jeesus ”vaivaiset syntyiset korjaa”, tarttuu asiaan ja kuivaa kyyneleet. Paareihin tarttuminen on vahva ele ja vaikuttava näky: kuoleman ja surun saatto pysähtyy. Meistä ei ole herättämään ketään eloon, mutta sikäli maailman sydämessä kaikki on Kristuksen myötä jo muuttunut, ettei kuolemaa, tappiota eikä tuhoa enää millään saa näyttämään lopulliselta. Valo tunkee väkisin esiin. Tai elämän mieli. Tai sellainen toivo kuin Abrahamilla: ”Abraham toivoi, vaikka toivoa ei ollut; Tähän Jumalaan Abraham uskoi, häneen, joka tekee kuolleet eläviksi ja kutsuu olemattomat olemaan” (Room. 4: 18, 17).
Uskottavaksi tämän paareihin tarttumisen ja tämän kuolemankulkueen pysäyttämisen tekee se, ettei tarttuja ja pysäyttäjä ole aivan muista maailmoista ja vailla täyttä ymmärrystä siitä, mitä oikeasti on kuolla, menettää ja surra. Kun Luukkaan tai kenen tahansa evankelistan kertomus jatkuu, se päätyy ristille. Siellä huudellaan ja ivaillaan ”muita hän on kyllä auttanut – auttakoon nyt itseään” (Luuk. 23: 35), mutta ei hän auta eikä apua tule taivaastakaan, ei mistään tuolta puolen. Kristitty tajuaa ja kokee, että juuri tästä syystä Jeesus voi pysäyttää paarit ja sanoa ”älä itke”; heprealaiskirje (2: 18) sanoo sen hyvin suoraan: ”Koska hän on itse käynyt läpi kärsimykset ja kiusaukset, hän kykenee auttamaan niitä, joita koetellaan.”
Outo pimeä valo
Pomarkun seurakunnassa tätä uskon paradoksia, tätä alimmaksi suostumisen evankeliumia, tätä ihmisen osan enemmän kuin täydellistä jakamista on vuosikymmenestä toiseen saarnattu keskeltä kuoleman kuvaa, kuin suoraan Golgatalta. Kirkkoherranne on oivallisesti tiivistänyt sen, mitä alttarifresko kuvaa: ”Maailmanhistorian pimein hetki valaisee meidän maailmamme.” Tälle oudolle pimeälle valolle toiset kääntävät selkänsä. Toiset taas katsovat siihen suoraan ja näkevät tarkemmin kuin koskaan ennen. He näkevät ”kuolemassa elämän, tyhjyydessä täyteyden, tuhossa uuden puhkeamisen ja kadottamisessa löytämisen (Karl Rahner).
Yksi näkijöistä on roomalainen sadanpäällikkö; Luukkaan evankeliumin (23:47) mukaan hän totesi, että ”tämä mies oli todella viaton” ja Markuksen (15:39) mukaan jopa: ”Tämä mies oli todella Jumalan Poika!” Hän ei nähnyt vain tarkemmin kuin koskaan ennen vaan tarkemmin kuin moni muu ikinä. Roomalainen kenturio oli ulkopuolinen, vailla ennakkokäsityksiä, ilman tietoa vanhan liiton uskonkäsityksistä. Epäilemättä juuri sen vuoksi hän pystyi näkemään, kokemaan ja sanoittamaan. Ei ole silkkaa sattumaa, että juuri ennen kuin Luukas kertoo Nainin lesken pojasta, hän on kirjoittanut Kapernaumissa vaikuttaneen toisen sadanpäämiehen palvelijan parantamisesta (7: 1-10). Tämä kertomus päättyy ja päätyy Jeesuksen hämmästelyyn: ”Kuulkaa, mitä sanon: tällaista uskoa en ole tavannut edes Israelin kansan keskuudessa.”
Näin Pomarkun seurakunnalle kuvataan, kerrotaan ja saarnataan, kuinka kartoittamattomat ja tutkimattomat ovat Jumalan tiet. Sen niistä tietää, etteivät ne päädy kuiluihin tai pimeään; virressä me veisasimme ylösnousseesta Kristuksesta myös, että ”hän elämä on meille ja tiemme valkeus”. Mutta sitä Jumalan teistä ei ennakkoon totisesti tiedä, minne ne vievät – tai ehkä on oikeampaa sanoa, että me emme tiedä, millaisilla meidän teillämme ja missä käänteissä Jumala meitä vastaan tulee. Sen voi kuitenkin ennakoida, että mitä syvemmälle meidän tiemme painuu, mitä vaikeampi sitä on kulkea ja mitä epäselvempi on sen suunta, sitä todennäköisemmin sitä kulkee Kristus vierellään. Mitä vähemmän tietää, sitä paremmin on Jumalan tiedossa.
Myötätunto pysäyttää paarit
Kun me siis kysymme miten meidän käy, miten jaksaa elää, missä on varavoimaa häpeän tai surun kantamiseen ja miten kokea elämän kauneutta ja mieltä, sieltä sitä ei löydä, missä kääntää selän ristille, yrittää torjua todellisuutta tai vähätellä menetystä. Se ei paareja pysäytä. Ne pysäyttää rakkaus, ystävyys ja myötätunto; niin kuin evankeliumi Jeesuksesta sanoo: ”Naisen nähdessään Herran kävi häntä sääliksi.”
Toissailtana Tuunajärvellä sain Anna Kiilholmalta kirjan. Se on täynnään toinen toistaan puhuttelevampia tarinoita ja runoja pitkän elämän varrelta. Niiden joukossa on pieni kertomus jatkosodan lopulta. Korpilahdella kulkevassa linja-autossa oli paljon rintamalta tulevia sotilaita, jotka puhuivat taistelun toivottomuudesta, ja yksi lausahti: ”Eipä taideta näillä teillä enää kauaa ajella.” Jo kertaalleen evakkoon ajetun nuoren naisen sydäntä puristi kuin rautainen koura. ”Tämän kaiken oivalsi kuitenkin nuori sotilas. Tunsin hänen kätensä kurkottavan ja puristavan rohkaisevasti kättäni… Näin lähettyvilläni nuoren sotilaan myötätuntoisen katseen.”
Varavoima, kauneus ja mieli ovat siellä, missä välitetään ja piitataan. Siellä, missä tartutaan käteen, pysäytetään myös paarit. Siellä, missä ei käännetä katsetta pimeän pelossa ja toisen ahdistuksen väistelyssä, siellä alkaa kyteä luottamus ja siellä rupeaa sarastamaan toivo. Ja siellä, missä kestetään katsoa ristiinnaulittua, päästään myös veisaamaan: ”Me saamme kuolemasta pois katseen kohottaa, katsella Kuningasta, kuoleman voittajaa.”