17. sunnuntai helluntaista, Luuk. 7:11-16, Jussi Mäkelä

Jussi Mäkelä
Vuosaari

”Kaikki on menetetty – ei ole enää mitään toivoa!” Jotain tällaista on täytynyt liikkua tuon leskiäidin päässä, kun hän menetti ainoan poikansa. Eikö se riittänyt, että hän oli jo menettänyt oman aviomiehensä, pitikö häneltä riistää vielä ainoa poika, elämän suurin ilo ja tulevaisuuden turva? Miksi? Miksi näin piti käydä? Suuren surun keskellä nämä kysymykset pyörivät hänen mielessään.

Niin – tuo leskiäiti oli menettänyt ihan kaiken, sillä perheen menetyksen lisäksi hän menetti kaiken toimeentulonsa. Oma poika olisi pitänyt hänestä huolta, nyt hän jäi vain toisten ihmisten almujen varaan. Tuohon aikaan kunniallisella naisella ei ollut mitään mahdolli­suutta elättää itseään, vaan hänet elätti ensin oma isä, sitten aviomies ja tämän kuoltua oma poika. Kaiken lisäksi en osaa keksia suurempaa murhenäytelmää, kuin saattaa oma lapsi hautaan. Voi hyvin kuvitella, että tuo leskiäiti olisi vain toivonut kuolevan­sa.

Tuon pojan hautajaissaattue – kuolemansaattue – oli jo päässyt ulos Nainin kaupungis­ta, kun sitä vastaan tuli toinen saattue – elämänsaattue. Mikä ihmeen elämänsaattue? Se oli saattue, jonka kärjessä kulki itse ”ylösnousemus ja elämä” eli Jeesus Kristus. Ja mitä tapahtui kun nuo kaksi saattuetta – elämän ja kuoleman saattue – kohtasivat toisensa? Elämä voitti – elämä voitti, sillä Jeesus herätti tuon leskiäidin pojan kuolleista. Jeesus antoi pojalle elämän ja äidille elämän ilon sekä tulevaisuuden. Äidin tulevaisuus oli nyt turvattu.

Tämä kaikki tapahtui noin 2000 vuotta sitten, joten mitä iloa meille tämän päivän ihmisille on tuosta raamatunkertomuksesta? Mitä tuo tarina kertoo ihmisille, etenkin jos he ovat menettäneet rakkaan ihmisen kuolemalle – liian aikaisin? Eikö tämä tarina voi herättää katkeruutta lä­heisensä menettäneissä, sillä miksei Jumala herättänyt heidän läheisiään eloon? Kyllä – kyllä se varmasti voi herättää katkeruuttakin.

Tutustuin aikanaan erääseen naiseen, joka oli murrosiässä ollessaan menettänyt oman äitinsä. Nuori tyttö oli hoitanut pik­kusiskoaan, kun hänen äitinsä meni kylpyhuoneeseen, josta hän ei koskaan enää tullut takaisin. Voi vain kuvitella millainen järkytys on murrosikäiselle tytölle löytää oma äiti kuolleena. Jotenkin näin hän sanoi minulle: ”Jos silloin joku olisi tullut mulle kertomaan, että Jumala rakastaa minua, olisin käskenyt hänen painua helvettiin.” Ja tuo kommentti olisi ollut aivan ymmärrettävä tuossa järkyttävässä tilanteessa. Ei tuo kertomus Jeesuksen herättämästä kuollees­ta olisi lohduttanut tuota naista silloin, mutta onneksi elämä jatkuu. Elämä jatkuu kaikista vastoin käymisistä huolimatta. Tuosta järkyttävästä kokemukses­ta on kulunut jo paljon aikaa. Nykyään tuo nainen on itse äiti ja kaiken lisäksi enää hän ei suuttuisi sille, joka kertoisi Jumalan rakastavan häntä – päinvas­toin hänen nykyinen työnsä on kertoa sitä samaa ilosanomaa toisille: ”Jumala rakastaa sinua”.

Niin, mutta mitä tuo tarina kertoo nykypäivän ihmiselle? Kehottaako se meitä herättä­mään kuolleita? Vuosituhannen vaihteessa julkisuudessa kohistiin niin sanotusta Nokian herätyk­sestä. Kaikki asiaa käsitelleet lehtikirjoitukset ja TV-ohjelmat toivat suureen ääneen esiin sen, että Nokialla oli yritetty herättää kuollut ihminen eloon. Se oli uutinen, sillä sellaista ei todellakaan yritetä joka päivä. Monia ihmisiä tuo uutinen järkytti. Sitä ei pidetty sopivana. Jo itse kuolema on meille tabu – eli me välttelemme siitä puhumista, ja eiköhän kuolleista herättäminen ole vielä suurempi tabu.

Nokialla tuo kuollut EI herännyt henkiin. Entä jos hän olisi herännyt? Mitä sitten olisi tapahtunut? Vaikka kuolleista herääminen olisi kaikista ihmeistä suurin, ei sillä olisi ollut juurikaan vaikutusta tämän maailman menoon. Ne, jotka uskovat Jumalaan, olisivat ylistäneet Häntä, mutta ne, jotka eivät usko, eivät olisi uskoneet koko kuolleista heräämiseen.

Voimmekin kysyä: kuinka tärkeää se olisi, että jo kuollut ihminen herätet­täisiin takaisin maalliseen elämään? Läheistään kaipaavalle se olisi varmasti hyvin tärkeää, mutta niin vain Jumala on säätänyt, että ”aika on syntyä, ja aika kuolla” (Saarn 3:2). Jos siis asetamme asiat tärkeysjärjestykseen, niin eikö tärkeämpää ole se, että Jumala herättää ihmisen ikuiseen elämään? Sillä mitä on ihmisen maallinen elämä verrattuna ikuisuuteen? Elämän ja kuoleman kysymys on se, mitä ihmiselle tapahtuu kuolemansa jälkeen? Ja siihen meille kristityille löytyy vastaus ns. pie­noisevankeliumista, joka kuuluu näin:

”Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että hän antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän.” (Joh 3:16)

Kertomus Jeesuksen herättämästä pojasta ei kehota meitä yrittämään samaa kuin Jeesus, tosin ei se myöskään sitä kiellä, mutta oleellisinta tässä kertomuksessa on se, että Jeesuksella on valta herättää kuolleita – hän on se joka antaa elämän. Hänen valtansa on kuoleman valtaa suurem­pi. ”Jumala on tullut kansansa avuksi.” Tuo elämänsaattue on meitä varten. Elämänsaat­tueen kärjessä kulkee itse Jumalan Poika, Jeesus Kristus, ja Hän kutsuu meitä tuohon saattueeseen, joka vie kohti ikuista elämää. Jumalan lupaukseen luottaen me saamme liittyä tuohon saattueeseen.

Niin – on myös se toinen saattue – kuolemansaattue. Sen kärjessä kulkee sielunvihollinen. Joka päivä tuo kuolemansaattue yrittää uskotella meille, ettei Jumalaa ole, että uskomme on turhaa jne. Kuolemansaattue toivoo, ettemme koskaan kohtaisi elämän­saat­tuetta, sillä se tietää, että elämänsaattue on sitä voimakkaampi. Apostoli Paavali sanoo ensimmäisessä kirjeessään korinttilaisille seuraavasti:

”Kuolema on nielty ja voitto saatu. Missä on voittosi kuolema? Missä on pistimesi kuolema? Kuoleman pistin on synti, ja synnin voimana on laki. Mutta kiitos Jumalalle, joka antaa meille voiton meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen kautta!”
(1. Kor 15:54-57)

Kuolema ei voi meitä voittaa, kun kuljemme elämänsaattueen mukana – toisin sanoen uskomme ja luotamme, että Jeesus on kuollut meidän syntiemme tähden. Totta kai me kerran kuolemme tässä maallisessa elämässämme, mutta meille kristityille se on vain portti ikuiseen elämään. Vaikka kuolema ottaakin maallisen elämämme, niin ikuista elämää se ei voi ottaa meiltä pois, kun vain uskomme ja luotamme elämän antajaan – ikuisen elämän antajaan eli Jeesukseen, armahtavan Jumalan Poikaan. Ja tähän me voimme luottaa,

”sillä ihminen on kuin ruoho, ihmisen kauneus kuin kedon kukka. Ruoho kuivuu, kukka lakastuu, mutta Herran sana pysyy iäti.”
(1. Piet. 1:24-25)