Päivän tekstimme käsittelee aihetta, joka on meillekin hyvin tuttu. Meidän kannaltamme siinä ei pääasiana ole se saako sapattina parantaa vai ei. Sen asian kristikunta on ratkaissut jo ajat sitten. Meille olennainen asia sensijaan on kysymys siitä mikä on oikean opin ja lähimmäisenrakkauden suhde.
Mutta ensin hieman taustaa.
Fariseukset olivat oman aikansa herätysliike, joka on aivan verrattavissa omiin kotoisiin suuriin liikkeisiimme. Sen juuret olivat Babylonian pakkosiirtolaisuudessa, missä Israelin kansalla ei luonnollisesti ollut pääsyä Jerusalemin temppeliin. Silloin uskon keskeiseksi aspektiksi nousi Jumalan laki ja sen toteuttaminen. Laki oli se, mitä heillä oli uskostaan jälkellä.
Pakkosiirtolaisuuden jälkeen Esran johdolla tehty uudistus palautti temppelijumalanpalvelukset mutta nyt temppelin rinnalle nousi Mooseksen lain ylläpito. Sitä opettivat pääosin papillisista tai leeviläisistä suvuista lähtöisin olevat kirjanoppineet ja laki pysyi juutalaisuuden ytimenä myös pakkosiirtolaisuuden jälkeen.
Ilmeisesti persialaisvallan jälkeen ja hellenismin alkaessa tapahtui muutos: papillisten sukujen kirjanoppineiden rinnalle nousi joukko kirjanoppineen koulutuksen saaneita maallikko-lakimiehiä, jotka eivät välttämättä korostaneetkaan samoja asioita kuin kulttipapisto.
Perinnöllisen kulttipapiston asemaa heikensi erityisesti se, että vieraat hallitsijat – tässä tapauksessa – kreikkalaisperäiset seleudikit nimittivät ylimpiin pappisvirkoihin omia suosikkejaan riippumatta siitä kuuluivatko he ylimmäispapilliseen sukuun vai eivät. Hellenistisellä ajalla myös juutalainen temppelikultti eli alennustilaansa.
Kun Juudas Makkabi seuraajineen nousi kapinaan kreikkalaisia isäntiään vastaan, sen merkittävimmät tukijat olivat synagoogien kirjanoppineita ja ns. hashidemeja, mikä tarkoittaa hurskasta tai laille kuuliaista. Samaan aikaan temppelipapisto menetti edelleen arvostustaan pysymällä lojaaleina hallitsijoilleen.
Kreikkalaiset toivat kuitenkin erään uudistuksen, jolla oli kauaskantoisia seurauksia. Heidän vaikutuksestaan suurta neuvostoa edeltävään vanhempainneuvostoon pääsi nyt myös maallikkoja ja heidän valtansa oli jopa suurempi kuin papiston. Farisealaisen liikkeen synty liittyy nimenomaan tähän vastarintaan kreikkalaisia vastaan ja makkabilaisaikaiseen juutalaisuuden uudelleenorganisointiin. Merkittävä piirre siinä oli se, että nyt papiston rooli rajoittui lähinnä alttaripalvelukseen ja lain opetus ja tulkinta jäi kirjanoppineille.
Fariseus-sanan etymologia on epäselvä mutta on todennäköistä, että se tulee erottautumista tarkoittavasta sanasta. Fariseukset olivat siten niitä, jotka erottautuivat epäpyhästä ja antautuivat lain tutkimiseen ja noudattamiseen.
Farisealaisuuden keskeinen piirre oli tarkka lain selitys ja noudattaminen. Tämä tarkkuus lain noudattamisessa johti myöhemmin lukuisiin lisäsäädöksiin, joilla pyrittiin estämään edes mahdollisuudet lain rikkomiseen. Siten, kun laissa on kielto, ettei vohlaa saa keittää emänsä maidossa, fariseukset kielsivät kaiken lihan keittämisen missään maidossa tai edes kattilassa, jossa on joskus ollut maitoa. Näitä lisämääräyksiä kutsuttiin lain aitaukseksi koska ne muodostivat jokaisen pykälän ympärille kieltojen verkoston, joka esti teoriassakin tuön pykälän tahattomankin rikkomisen.
Päivän tekstissä on kyse samanlaisesta asiasta. Nyt oli kuitenkin kyse juutalaisuuden eräästä keskeisimmästä asiasta eli sapatista. Juutalaisten rabbien laatimat isien perinnäissäännöt olivat täynnä kieltoja siitä mitä ei saa tehdä sapattina. Samoin oli tulkintoja siitä mitä oli työnteko. Lääkärin ammatin harjoittaminen oli ilmiselvästi työn tekemistä ja niinpä se oli ehdottomasti kielletty sapattina.
Ongelma vain oli siinä, että kun aikoinaan profeetat vaativat Jumalan tahdon noudattamista he vaativat nimenomaan köyhän ja kurjan oikeuksien ja etujen puolustamista. Vanhurskasta oli se, mikä antoi kurjalle oikeutta. Vaatimuksen takana oli ajatus Jumalasta Israelin perheenpäänä, jolloin hänellä oli itämaiseen tapaan velvollisuus ”ruokkia ja vaatettaa” perheensä jäsenet, kuten ilmaisu kuului. Kun tämä velvollisuus oli delegoitu kansan hallitsijoille ja virkamieskunnalle, köyhän unohtaminen oli Jumalan tahdon rikkomista.
Fariseusten logiikka oli toinen. Heille Mooseksen lain muodollinen noudattaminen oli osoitus Jumalan tahdon noudattamisesta. Toki laki oli ilmaisu Jumalan tahdosta ja ohje siitä miten lähimmäisen kanssa tuli elää. Usein sen pikkutarkka noudattaminen kuitenkin johti kohtuuttomuuksiin ja Jumalan tahdon vastaisiin ratkaisuihin. Tätä ajattelua Jeesus kritikoi lakkaamatta. Erityisesti sapattisäädökset olivat hänen kritiikkinsä kohteena.
Tässä tapauksessa kyse oli siitä, että laki kielsi parantamistoiminnan koska se oli työtä. Kuitenkin profeetat vaativat oikeudenmukaisuutta ja hyvinvointia. On huomattava, että heprean sana shalom, rauha, on varsinkin englanninkielisissä Raamatuissa käännetty usein hyvinvoinniksi. Jos Jumalan tahto on se, että jokainen ihminen nauttisi shalomista, hyvinvoinnista, niin kuinka se toteutuu sairaan kohdalla, jos häntä ei paranneta.
Kristillinen kirkko omaksui tämän Jeesuksen kritiikin ja hyväksyi sen, että auttaminen on aina sallittu. Se on jopa Jumalan tahto. Tässä asiassa meillä ei ole ongelmaa.
Sensijaan meidän ongelmamme on samanlainen lakihenkisyys muissa asioissa. Viime vuosina kirkossamme ja koko kristikunnassa on taas käyty kiistoja siitä, mikä on sallittua ja mikä ei.
Milloin on vastustettu naispappeutta, milloin homoliittoja ja milloin mitäkin. Raamatusta on kaivettu asenteen tueksi lukemattomia kohtia ja perusteltu niillä omaa torjuvaa asennetta. Nyt on vain fariseusten tavoin unohdettu kokonaiskuva.
Ei ole oikein jos jostain ns. ehdonvallan asiasta tehdään sellainen pelastuskysymys, jolla hajoitetaan Kristuksen ruumista. Kenenkään yksittäinen raamatuntulkinta ei voi olla niin oikea, että se oikeuttaisi jonkun toisen sortamisen ja syrjimisen.
Nuo kaksi mainitsemaani asiaa ovat nimenomaan ehdonvallan asioita, eivät pelastuskysymyksiä. Luther korosti yleistä pappeutta ja sanoi virkapapiston olevan tarpeen vain järjestyksen vuoksi. Homoseksuaalisuus puolestaan kuuluu kristillisen etiikan alueelle eikä sillä ole mitään tekemistä pelastuksen kanssa. Armosta me kaikki pelastumme eikä meillä kellään ole varaa väittää olevamme muita parempia. Jos meillä ei ole yhtä pahetta niin sitten on toinen. Yleisin kristittyjen synti on kovasydämisyys ja ylpeys eikä rahan tai vallanahneuskaan niitä harvinaisimpia ole. Miksei näistä nosteta meteliä? Miksi unohdetaan ne asiat, joita Jeesus oikeasti vastusti, kuten mammonanpalvonta ja kunnian- ja maineentavoittelu?
Se, mitä päivän tekstimme yrittää meille sanoa, on se, että vaikka Hänen seuraajansa eivät aina välittäisikään, Jeesus välittää jokaisesta Luojan luomasta ihmisestä. Erityisesti hän etsii heitä, joiden hyvinvointi ei ole sitä mitä sen pitäisi. Tässä lähimmäisen kohtaamisessa ei mikään muodollinen pykälä saa olla esteenä. Samalla se muistuttaa meitä siitä, kuinka helposti inhimillinen raamatuntulkinta saattaa mennä pieleen.
Meille on annettu kolme perusohjetta siihen miten Raamattua tulee tulkita. Ensimmäiset ovat Jeesuksen esiin nostamat Rakkauden kaksoiskäsky ja Kultainen sääntö ja kolmas on Lutherin ohje siitä, että Raamatussa on arvokkainta se, mikä kirkastaa Kristusta. Näitä ohjeita meidän tulisi käyttää kaikkien muiden asioiden arvioinnissa.
Jeesus rikkoi oman aikansa vakiintuneita tulkintatapoja parantaessaan tuon sairaan. Hän kutsuu meitä samanlaiseen palvelutehtävään olemaan heikon ja kärsivän puolella. Me vastaamme Hänen kutsuunsa tunnustamalla yhteisen kristillisen uskomme:
Minä uskon Jumalaan, Isään, Kaikkivaltiaaseen, taivaan ja maan Luojaan…