Jeesus vieraili sapatinpäivänä jumalanpalveluksen jälkeen johtavan fariseuksen kodissa. Ohikulkevia ja kierteleviä rabbeja oli tapana kutsua jumalanpalveluksen jälkeen aterialle. Täällä Mäntyharjullakin on messun ja Apostolin kyydillä –kävelyn jälkeen tarjolla ruokaa ja kahvia.
Kesken aterian paikalle tuli vesipöhöä sairastava mies. Vesipöhö tarkoitti sydämen tai munuaisten vajaatoimintaa. Edellinen raamatunkäännös puhui vesitaudista. Vanhoihin kirkonkirjoihin merkittiin kuoleman aiheuttaja. Niissä vesitauti oli tavallinen kuolinsyy. Vesitauti oli parantumaton sairaus, jonka merkkinä oli voimakas turvotus. Fariseuksen aterialle osunut mies oli siis kuoleman merkitsemä. Kaiken lisäksi vesipöhön luultiin olevan seurausta epäsiveellisestä elämästä. Siksi sairas etsi parantajaa ja armahtajaa.
Ongelmallista oli se, että tämä tapahtui sapattina. Kymmenen käskyn laissa sapatin eli lepopäivän pyhittämisestä määräsi kolmas käsky. Sen mukaan lepopäivänä ei ollut lupa tehdä työtä. Päivä oli erotettava ihmisen omaan käyttöön tarkoitetusta ajasta sekä omistettava ja pyhitettävä Jumalalle. Isien perinnäissäännöt täydensivät kymmenen käskyn lakia. Sapattisäädöksiä oli kaikkiaan 613. Käskyjä niistä oli 365 eli yksi jokaiselle vuoden päivälle. Kieltoja oli 248. Sapattina ei ollut luvallista sytyttää tulta, ei hypellä, ei taputtaa käsiä, ei kulkea enempää kuin 2000 kyynärää eli yksi kilometri – taitaisi jäädä Apostolin kyyti tänään kävelemättä -, ei käydä sairaan luona, ei, ei ja taas ei!
Sairas mies ja hänen hätänsä ei ollut fariseusten kiinnostuksen kohteena. Heitä kiinnosti vain se, mitä Jeesus tekisi. Rikkoisiko Jeesus sapattikäskyä vastaan vai jättäisikö sairaan odottamaan arkipäivää?
”Jeesus kosketti miestä, paransi hänet ja lähetti hänet pois.” Jeesuksen viesti on selvä. Tärkeintä on kärsivän ihmisen auttaminen. Sitä ei saa estää mikään ihmisen oma säädös tai perinnäistapa. Parantamalla sairaan miehen Jeesus näytti yksinkertaisesti: tässä on Jumalan arviointikriteeri, näin Jumala katsoo elämää. Tätä tarkoittaa, että sapatti on ihmistä varten eikä ihminen sapattia varten.
Jeesus ei mitätöinyt Jumalan sanaa. Jeesus kunnioitti Jumalan käskyjä. Vuorisaarnassaan hän jopa kärjisti niitä. Jeesuksen sanoma on, että ihmistä ei ole luotu käskyjä varten. Jumalan laki haluaa auttaa meidät hyvään elämään, ei kahlitsemaan elämää. Lähimmäisen tai jopa eläimen hätä on riittävä syy auttamiseen. Tässä on evankeliumin selkeä opetus meillekin: Tärkeintä on kärsivän ihmisen auttaminen.
Parannettuaan miehen Jeesus kysyi fariseuksilta: ”Miten te itse teette? Jos jonkun poika tai härkä putoaa kaivoon, niin kai hän heti nostaa sen sieltä, vaikka olisikin sapatti?” Tällä kysymyksellä Jeesus haastaa sivusta katsovat kriittiset tarkkailijat kärsivän ihmisen rinnalle ja hänen auttajakseen. Jeesus kutsuu ulkopuoliset tarkkailijat pois havainnoimasta, teoretisoimasta ja arvostelemasta toisia. Hän kutsuu heidät kantamaan yhteistä vastuuta.
Jeesus ei saa vastausta kysymykseen. Niin se jää ilmaan, elämään, odottamaan vastausta: ”Miten te itse teette?” Tuo kysymys odottaa yhä vastausta, meidän vastaustamme. ”Miten te itse teette?” Huomaammeko me kärsivän lähimmäisemme, elää hän sitten lähellämme tai on kaukana maailman ääressä? On niin helppo vetäytyä vastuusta ja jäädä ulkopuoliseksi kriitikoksi. Näitä ”kaikkien alojen asiantuntijoita” löytyy yllin kyllin varsinkin sosiaalisesta mediasta, lehtien tekstiviestipalstoilta ja työpaikkojen kahvipöydistä.
Jeesus nosti vesipöhöä sairastavan miehen kaiken keskelle. Hän osoitti, kuinka kärsivän ihmisen ottaminen todesta, hänen tarpeidensa näkeminen ja kuuleminen, hänen auttamisensa ja kutsumisensa yhteisön jäseneksi on inhimillisyytemme mittari.
”Miten te itse teette?” Jeesuksen kysymys kutsuu meidät arvostelijan roolista toimijaksi. Kysymys haastaa meidät muuttumaan kriittisestä tarkkailijasta vastuuta kantavaksi lähimmäiseksi.
Takaisin ylös
Saarna kirkon 250-vuotisjuhlamessussa 11.9.2016 Virolahden kirkossa
Jeesus lähti Nainin kaupunkiin, ja hänen kanssaan kulkivat opetuslapset ja suuri joukko ihmisiä. Kun hän jo oli lähellä kaupungin porttia, sieltä kannettiin kuollutta, leskiäidin ainoaa poikaa, ja äidin mukana oli runsaasti kaupungin väkeä. Naisen nähdessään Herran kävi häntä sääliksi, ja hän sanoi: ”Älä itke.” Hän meni paarien viereen ja kosketti niitä, ja kantajat pysähtyivät. Hän sanoi: ”Nuorukainen, minä sanon sinulle: nouse!” Silloin kuollut nousi istumaan ja alkoi puhua, ja Jeesus antoi hänet takaisin äidille. Kaikki joutuivat pelon valtaan ja ylistivät Jumalaa sanoen: ”Meidän keskuuteemme on ilmaantunut suuri profeetta. Jumala on tullut kansansa avuksi.” (Luuk. 7:11-16).
Virolahti on Kaakkois-Suomen vanhimpia paikkakuntia ja hiippakuntamme vanhimpia seurakuntia. Ensimmäinen historiallinen maininta Virolahdesta on vuodelta 1336, jolloin se mainitaan yhtenä kauppapaikkana yhdessä Viipurin ja Vehkalahden kanssa. Viipurin linnan päällikkö myönsi Tallinnan porvareille oikeuden käydä kauppaa Virolahden ”civitaksessa” eli kaupungissa. Näin tänä vuonna vietetään Virolahden 680-vuotisjuhlavuotta.
Tänään on syytä kiittää kotipaikkakunnasta, seurakunnasta, sen merkityksestä ja vaikutuksesta Virolahdella eläneiden ihmisten elämään 680 vuoden aikana. Tänään on syytä kiittää meitä edeltäneiden sukupolvien työstä. Ajattelen niitä virolahtelaisia, jotka ovat täällä kantaneet vastuuta vuosisatojen aikana. Heidän työnsä hedelmistä ja vaivannäöstä me pääsemme osallisiksi.
Kuluvana vuotena vietetään myös Virolahden nykyisen kirkon 250-vuotisjuhlaa. Kirkon historia on hyvin mielenkiintoinen ja monivaiheinen. Nykyistä kirkkoa edeltävä rakennus oli 1620-luvulla niin huonossa kunnossa, että seurakunnassa suunniteltiin uuden kirkon rakentamista. Vuonna 1646 kehotettiin Virolahden seurakuntaa rakentamaan uusi kirkko, koska käytössä ollut kirkko oli ”vanha ja rappeutunut”. Vanhaa kirkkoa päätettiin kuitenkin korjata. Uudemman kerran seurakuntaa kehotettiin vuonna 1761 rakentamaan uusi kirkko, sillä entinen kirkko oli käynyt liian pieneksi. Näin sitten tehtiin 6.1.1763 päätös uuden kirkon rakentamisesta.
Kirkon rakentajaksi valittiin Tuomas Ragwaldinpoika Suikkanen. Rakentaminen ei ollut aivan yksinkertaista, sillä muun muassa kirkon rakentamiseen kerättyjä varoja varastettiin vuonna 1765 lähes 200 ruplaa. Samana keväänä jouduttiin työt keskeyttämään, kun tukkeja ja lautoja ei ollut riittävästi. Rakennustyöt jatkuivat vasta seuraavana vuonna. Uusi kirkko kuitenkin valmistui vuonna 1766. Kirkon sisustustöitä tekemään palkattiin puuseppä Mikael Stoffert. Hän sai työnsä valmiiksi keväällä 1768.
Kirkkoa on pitänyt kahden ja puolen vuosisadan aikana korjata moneen kertaan. Korjauksetkaan eivät ole sujuneet aivan ongelmitta. Vuonna 1843 päätettiin kirkon perusteellisesta korjauksesta ja laajentamisesta. Kirkon katto vuoti ja se oli liian pieni kasvavalle seurakunnalle. Päätös johti pitkälliseen riitaan virolahtelaisten ja miehikkäläläisten kesken. Senaatti päätti 1854, että vanhan kirkon tilalle on tehtävä kivikirkko. Kiviä ehdittiin jo vetää uutta kirkkoa varten. Hanke raukesi Miehikkälän seurakunnan eroon Virolahdesta. Vihdoin 1864 päästiin sopimukseen kirkon korjauksesta. Sittemmin kirkkoa on korjattu suuressa remontissa 1939 ja useita kertoja senkin jälkeen.
Tänään iloitsemme ja kiitämme siitä, että tämä kirkko on palvellut seurakuntaa 250 vuoden ajan. Karkeasti arvioiden tässä kirkossa on vietetty yli 15 000 jumalanpalvelusta. Virolahtelaiset ovat viettäneet tässä kirkossa elämänsä tärkeitä käännekohtia Jumalan edessä, hänelle kiitosta antaen ja apua anoen. Täällä on kastettu, konfirmoitu, vihitty avioliittoon ja siunattu hautaan tuhansia virolahtelaisia. Lukemattomat rukoukset ovat täyttäneet tämän rakennuksen. Kaikkien näiden vaiheiden ja kokemusten jälkeen tämä ei ole mikä tahansa rakennus. Tämä on kotikirkko.
Tämän juhlapäivän evankeliumi tuo esiin yhden tärkeän kirkkorakennuksen merkityksen.
Pienen Nainin kaupungin portilla kulki hautaussaatto. Sen kärjessä liikkui yksinäinen äiti. Hän on menettänyt poikansa, ainokaisensa. Lapsen menettämisen suru on lohdutonta. Kaiken lisäksi hänen miehensäkin on kuollut jo vuosia sitten, eikä muita jälkeläisiä pojan lisäksi ole. Äiti oli menettänyt paitsi pojan ja perheenjäsenen, hänen mukanaan myös sosiaaliturvan ja tulevaisuuden toivon. Ei ollut eläkkeitä, säästötilejä tai vanhainkoteja. Oma poika olisi pitänyt hänestä huolta, nyt hän jäi vain toisten ihmisten almujen varaan.
Hautausmaat sijaitsivat juutalaisten säädösten mukaisesti kaupungin muurien ulkopuolella. Hautaussaatto oli tulossa ulos kaupungista ja Jeesus seuralaisineen menossa kaupunkiin. Molemmat kulkueet pysähtyivät.
Leskiäiti oli täysin toivoton. Hän ei osannut pyytää apua. Hänen uskostaan ei edes mainita mitään. Hän ei osannut tulla Jeesuksen luokse valittamaan tilaansa. Silti Jeesus kohtasi hänet. Luukas kertoo, että naisen nähdessään Herran kävi häntä sääliksi. Jeesus tuli äidin luokse säälien syvästi häntä toivottomassa tilanteessa. Tällainen Vapahtaja meillä on. Hän tietää jo ennen kuin osaamme pyytäkään, mitä me tarvitsemme. Hän säälii meitä inhimillisissä kärsimyksissämme.
Suomenkielessä sana ”sääli” ei avaa sitä syvää merkitystä, mikä sillä on Uuden testamentin kreikassa. Meillä säälimiseen liittyy kielteisiä merkityksiä. Helposti säälijä asettuu säälin kohteen yläpuolelle. Säälin takana on usein tunne siitä, että ”onneksi minulla menee paremmin kuin tuolla toisella”. Raamatussa verbi ”sääliä” on hyvin voimakas ilmaus. Se kuvaa ihmisen ja Jumalan kaikkein syvimpiä ja sisimpiä tuntoja. Ehkä lähimpänä suomenkielessä olisi sellainen vilpitön myötätunto, joka johtaa auttamiseen ja konkreettiseen apuun. Jeesuksen sääli kuvaa Jumalan sydämellistä rakkautta ja armahtavaisuutta.
Jeesuksen sanat leskiäidille ovat lyhyet: ”Älä itke.” Lyhyeen viestiin tiivistyy paljon. Itku on luonnollinen reaktio menetyksen ja surun keskellä. Mutta Jeesuksen edessä ei tarvitse itkeä. Jumala huolehtii tästä toivottomaan tilanteeseen joutuneesta leskestäkin. Jeesus ei katso ylimalkaisesti meidän elämämme kärsimyksiä ja vaikeuksia. Hän suhtautuu meihin ja ongelmiimme suurella myötätunnolla ja haluaa auttaa meitä. Kristuksella on valta kuolemankin yli. Mikään mahti tässä maailmassa ei ole niin suuri, etteikö Kristus pitäisi sitä hallinnassaan. Siitä on merkkinä se, että Jeesus herätti kuolleista Nainin leskiäidin pojan. Jeesuksella oli valta kuolemankin yli. Tapahtui ihme. Leskiäiti sai poikansa takaisin.
Nainin ihme ennakoi tulevaa. Kuolleen herättäminen ennakoi Jeesuksen omaa ylösnousemista. Ensimmäisen pääsiäisen tapahtumat synnyttivät kristillisen kirkon. Siksi me tänäänkin vietämme jumalanpalvelusta sunnuntaina, ylösnousemuksen päivänä. Olemme yhdessä kiittämässä Jumalaa, koska Herramme on ylösnoussut ja elää. Kuoleman valta on voitettu. Ylösnousemuksen toivosta kristillinen kirkko ja yksityinen kristitty ovat saaneet voimansa elämän arkeen, vastoinkäymisiin ja menetyksiin. Evankeliumissa ihmiset todistivat kokemuksenaan: ”Jumala on tullut kansansa avuksi.”
Hyvät seurakuntalaiset. Virolahden 250-vuotiasta kirkko on luonnehdittu toisinaan tiimalasikirkoksi. Se johtuu siitä, että alttarin, parvekkeiden ja penkkien yhteisenä koristeluaiheena on puuhun kaiverrettu tiimalasi. Tämä vanha kristillinen kuva muistuttaa kirkossakävijöitä ajan nopeasta kulumisesta. Kerran jokaiselle koittaa kuoleman hetki. Tässä kirkossa on siunattu hautaan lukemattomia ihmisiä. Nainin hautaussaaton tavoin läheisiä ihmisiä on saatettu hautausmaahan. Kirkko muistuttaa meitä ajan kulumisesta, ajallisen elämän lyhyydestä ja kuolevaisuudesta.
Kuitenkin ennen kaikkea kirkko muistuttaa kuoleman voittamisesta. Kirkkona ja sen jäseninä me katselemme kuolemaa Jeesuksen ristin ja ylösnousemuksen läpi. Jeesus Kristus kuoli, mutta Isä herätti Poikansa kuolleista. Nyt hän elää seurakuntansa, meidän keskellämme. Hän rohkaisee meitä, kuten hän aikoinaan rohkaisi kuolleen pojan äitiä: ”Älä itke.” Nuo Jeesuksen sanat kantakoot sinua, joka nyt itket läheisesi kuolemaa. Itke, mutta älä itke lohduttomasti. Kaikki on hänen kädessään, läheisesi ja sinä itse.
Virolahden kirkon alttaritaulu on taiteilija Oskar Paatelan Kristuksen hautaamista esittävä maalaus vuodelta 1914. Alttaritaulu kertoo siitä, että kuolemallaan Jeesus voitti kuoleman. Jeesus kuoli ja haudattiin, mutta hän ei jäänyt hautaan, vaan nousi ylös. Jokainen kirkko on ylösnousemuksen ja toivon merkki. Virolahden kirkko julistaa olemassaolollaan toivon viestiä Jumalasta, joka pitää meistä huolta. ”Jumala on tullut kansansa avuksi.”