Sapatinpäivän jumalanpalvelus oli ohi. Jeesus sai kutsun johtavan fariseuksen kotiin. Ohikulkevia ja kiertäviä rabbeja oli tapana kutsua jumalanpalveluksen jälkeen aterialle. Kyse oli samantapaisesta käytännöstä kuin meillä kirkkokahvit. Kesken aterian eräs vesipöhöä sairastava mies tuli paikalle. Ilmeisesti kyse oli sydän- ja munuaistaudista johtuvasta turvotussairaudesta. Mies etsi parantajaa.
Ongelma oli siinä, että tämä tapahtui sapattina. Kymmenen käskyn laissa lepopäivän pyhittämisestä määräsi kolmas käsky. Sapattina ei saanut tehdä työtä. Päivä oli erotettava omaan käyttöön tarkoitetusta ajasta. Sapatti oli omistettava ja pyhitettävä Jumalalle. Käskyjä täydensivät isien perinnäissäännöt. Sapattikäskyä täydentäviä kieltoja oli kaikkiaan 39: ei ollut luvallista sytyttää tulta, ei hypellä, ei taputtaa käsiä, ei kulkea enempää kuin 2000 kyynärää eli yksi kilometri, ei käydä sairaan luona, ei parantaa sairaita jne.
Tilanne on fariseuksen kodissa jännittynyt. Keskelle perinteistä sapatinviettoa tulee vesipöhöä sairastava, rumaksi turvonnut ihminen. Sairautta sinänsä pidettiin pahana ja luonnottomana, synnin seurauksena ja Jumalan rangaistuksena. Näin varsinkin vesipöhöä, jonka arveltiin olevan seurausta epäsiveellisestä elämästä.
Kaikkia kiinnostaa, miten Jeesus toimii tässä tilanteessa. Jos hän parantaa, hän rikkoo lakia. Jos hän ei paranna, mies voi kuolla. Tavoilleen uskollisena Jeesus heittää pallon tarkkailijoille: Mitä itse tekisitte? Paikalla olevat eivät uskalla ottaa vastuuta miehen terveydestä. Niinpä Jeesus toimii ja parantaa miehen, mutta jatkaa kysymistään: ”Kuka teistä ei nostaisi välittömästi kaivoon pudonnutta poikaa tai härkää, vaikka olisikin lepopäivä?” Kukaan ei ilmoittaudu poikansa tai härkänsä hukuttajaksi. Tilanne kuivuu kokoon.
Vietämme tänään Etelä-Karjalan sairaalasielunhoidon 50-vuotisjuhlamessua. Sairaaloissa ja hoitolaitoksissa sekä sairaiden parissa on toki tehty sielunhoitotyötä jo tätä ennen, itse asiassa niin kauan kuin kristillinen kirkko on ollut olemassa. Mutta viiden vuosikymmenen ajan on Imatran, Joutsenon ja Lappeenrannan sairaaloissa ollut päätoimisia sairaalasielunhoitajia.
Juhlapäivän evankeliumista avautuu kaksi tärkeää näkökulmaa sairaalasielunhoidon tehtävään.
Ensinnä evankeliumissa yksityisen ihminen ja hänen hätänsä joutuu vastakkain ihmisten itsensä luomien systeemien ja sääntöjen kanssa. Fariseuksia ei kiinnostanut sairas mies ja hänen kohtalonsa. Heitä kiinnosti vain se, rikotaanko isien perinnäissäännöt.
Evankeliumin tilanne on kovin tuttua nykyäänkin. Ihminen hukkuu säännösten viidakkoihin ja hallinnollisiin koukeroihin. Näin käy helposti kaikissa organisaatioissa. Tämä on jatkuvana uhkana myös terveydenhuollossa, kun sen käytäntöjä muutetaan ja rakenteita myllätään. Kirkon sairaalasielunhoidon johtaja Kirsti Aalto kertoi tuoreissa terveisissään Euroopan sairaalasielunhoitoverkoston konsultaatiosta, kuinka Euroopan eri kirkkojen sielunhoitajien huolenaiheet ovat samansuuntaisia. Sairaalasielunhoitajat näkevät terveydenhuollon muutosten tuomat riskit. Joskus potilas jää toissijaiseksi, kun teknistyvä hoitokulttuuri vie sekä lääkärien että hoitajien ajasta valtaosan. On aiheellista kysyä, kenellä vielä on aikaa pysähtyä potilaan luokse ja viipyä siinä.
Evankeliumin viesti on selvä. Sairaalasielunhoidon tehtävä on puolustaa ihmistä, erityisesti silloin kun hän on heikoimmillaan, sairas, hauras ja kuoleman lähellä. Sairaalasielunhoidon tehtävä on pitää esillä jokaisen yksilön luovuttamatonta ihmisarvoa, erityisesti silloin, jos ainoiksi mittareiksi tulevat talouden ja tehokkuuden tunnusluvut.
Toiseksi evankeliumi paljastaa kaksi tapaa suhtautua sairaaseen. ”Kaikki tarkkailivat, mitä hän tekisi”, kertoo evankelista Luukas. Fariseukset istuivat sivummalla ja tekivät havaintojaan. Sairaan kohtalo kiinnostaa heitä, mutta siihen ei sovi puuttua, ei pidä sekaantua tapahtumien kulkuun.
Jeesus toimii toisin. Hän kääntyy tarkkailijoiden puoleen ja kysyy: ”Onko sapattina lupa parantaa vai ei?” Vastausta ei kuulu yhdestäkään suusta. Sitten Jeesus parantaa sairaan. Hän kysyy toistamiseen tarkkailijoiltaan: ”Miten itse teette?” Miten te itse teette, jos oma poika tai härkä putoaa kaivoon?
Tällä kysymyksellä Jeesus haastaa sivussa seisovat kriittiset tarkkailijat tulemaan katsomosta kärsivän ihmisen rinnalle. Jeesus kutsuu ulkopuoliset tarkkailijat pois havainnoimasta, teoretisoimasta ja arvostelemasta toisia. Hän kutsuu heidät kantamaan yhteistä vastuuta ja asettumaan sairaiden ja kärsivien rinnalle.
Tässä on myös sairaalasielunhoidon tehtävä: kantaa yhteistä vastuuta heikoista ja kärsivistä, sairaista ja kuolevista, asettua heidän rinnalleen kun elämän rajallisuus ja hauraus tulevat esille. Tänään iloitsemme siitä, että sairaalasielunhoidossa on kuultu Jeesuksen kutsu.
Hyvät seurakuntalaiset. Jeesus ei saa vastausta kysymykseensä: Miten te itse teette? Näin tuo Herramme kysymys jää elämään. Se tulee tänään meitä jokaista kohti, sillä meillä on kiusallinen taipumus väistää vastuuta ja vetäytyä tarkkailijan rooliin. Se on niin paljon helpompaa. On paljon yksinkertaisempaa vierittää vastuu vaikkapa sairaalasielunhoidolle ja sairaalapapeille.
”Miten te itse teette?” Jeesus kutsuu meitä kulkemaan toistemme rinnalla, kantamaan yhdessä vastuuta toinen toisistamme. Hän kutsuu pitämään huolta erityisesti heistä, joita sairaus, kipu, kärsimys ja kuolema ovat koskettaneet. ”Miten te itse teette?”