Hätä ei lue lakia, sanotaan. Mitä ihminen saa tehdä, kun hän on hädässä? Saako hän oikaista lain määräyksistä ja kielloista, kun hänellä on pakottava tarve? Saako esimerkiksi varastaa ruokaa syödäkseen, jos on nääntymäisillään nälkään eikä ole varaa ostaa ruokaa? Mitä ajattelet? Ole hyvä ja käänny vierustoverisi puoleen ja vaihda hänen kanssaan pari lausetta tästä kysymyksestä.
Tämä on klassinen kysymys, jota on käsitelty myös monissa romaaneissa ja elokuvissa. Esimerkiksi Victor Hugon romaanissa Kurjat Jean Valjean varastaa leivän siskonsa nälkää näkeville lapsille ja saa siitä 19 vuoden kuritushuonevankeuden. Lievemmin asiaa pohtii Oiva Paloheimo lastenkirjassaan Tirlittan, jossa pieni orpotyttö näpistää torimyyjän korista mehukkaan tomaatin, koska sillä lähtisi sekä nälkä että jano.
Myös tosielämässä on monesti testattu tätä periaatetta: hätä ei lue lakia. Jopa siinä äärimmäisessä muodossa, jossa uhkaava nälkäkuolema on pakottanut ihmisen käymään paitsi lakia myös yleistä inhimillistä eettistä periaatetta vastaan ja lopulta syömään lajitovereitaan. Järkyttäviä tositarinoita kannibalismista on kerrottu esimerkiksi Leningradin piirityksestä sekä muutama vuosikymmen sitten Andien vuoristoon lumen vangeiksi jääneen lentokoneen matkustajien tapauksessa. Antaako äärimmäinen hätä oikeuden venyttää myös ihmisen kuolleen ruumiin loukkaamattomuuden periaatetta?
Aivan näin inhimillisesti pöyristyttävästä teosta ei sentään ollut kysymys tänään kuullussa evankeliumissa, jossa Jeesuksen opetuslapset kulkivat viljapellon reunalla. Yhtä kaikki, heillä epäilemättä oli nälkä eikä heillä ollut eväitä. Tottahan nälkäinen ja varaton voi napsia tähkäpäitä. Siihen antoivat luvan myös Pyhät Kirjoitukset. Mooseksen laissa jopa tähdennettiin velvollisuutta jättää köyhille heille kuuluva osansa:
”Jos viljasatoa korjatessanne unohdatte pellolle lyhteen, älkää palatko sitä hakemaan, vaan antakaa sen jäädä sinne muukalaista, orpoa ja leskeä varten. Kun näin teette, Herra, teidän Jumalanne, siunaa teitä kaikissa toimissanne. Kun olette ravistaneet oliivit puistanne, älkää palatko keräämään jäljelle jääneitä oliiveja; ne kuuluvat muukalaiselle, orvolle ja leskelle. Kun olette korjanneet viinitarhanne sadon, älkää suorittako jälkikorjuuta, vaan antakaa muukalaisen, orvon ja lesken korjata loput. Muistakaa, että itse olitte orjina Egyptissä. Sen tähden teidän on noudatettava näitä käskyjä.” (5.Moos. 23:19-22) Tämä periaate on hyvä muistaa myös nykyajassa, kun eletään yltäkylläisyydessä ja suorastaan liiallisten ruokavarojen keskellä.
Mutta valppaat fariseukset, jotka evankeliumeissa aina ihmeellisellä tavalla pyrähtävät paikalle testaamaan Jeesusta, eivät kiinnitä huomiota siihen, saako toisen pellosta napsia tähkäpäitä. Heidän huomionsa kohdistuu siihen, että noiden tähkien hierominen käsissä jyvien irrottamiseksi syömistä varten on selvästikin puimista. Sellainen työnteko on ilman muuta kielletty sapattina. Eikä tässä vielä kaikki: sapattina ei pitäisi edes laittaa ruokaa. Tähkien katkominen ja jyvien erottelu on vastoin sääntöä, jonka mukaan sapatin ruoka pitää olla valmistettuna edellisenä päivänä. Kaksinkertainen sapattirikos! Sellaisesta voi seurata kivitystuomio, ja nyt fariseukset varoittavat siitä Jeesusta.
Raamatussa sapatin lepokäskyn rikkominen ei näet ole mikään kevyt asia. Vanhassa testamentissa sapatin pitäminen oli merkki siitä, että noudatetaan Jumalan tahtoa kokonaisuudessaan. Se oli vastaamista Jumalan armotekoihin, sen osoittamista, että ihminen omalta puoleltaan pitää Jumalan kansansa kanssa tekemän liiton. Sapatista poikkeaminen olisi Jumalalle selkänsä kääntämistä, ei mitä tahansa inhimillisen järjestyssäännön tai eettisen ihanteen rikkomista. Se oli uskonnollinen majesteettirikos, Jumalalta sen riistämistä, mikä kuuluu hänelle yksin.
Mutta Jeesus riisuu vastustajansa aseista vastakysymykselläRaamatun lehdiltä: itse kuningas Daavid vei sotamiehensä temppeliin ja antoi heidän nälässään syödä uhrileivät. Nuo leivät oli määrätty viikoittain leivottavaksi ja pantavaksi alttarille Herran kasvojen eteen, ja aina sapattina ne vaihdettiin tuoreisiin. Pois siirrettävät leivät saivat vain papit syödä (3.Moos. 24:8). Raamatunkääntäjillä on muuten ollut vaikeuksia valita sanaa kuvaamaan noita leipiä; kirjaimellisesti hepreasta käännettynä ”kasvojen leipä” oli edellisessä raamatunkäännöksessä ”näkyleipä” ja vanhassa Bibliassa ”katsomusleipä”, tarkoittaen siis sitä, että leipä asetettiin Jumalalle nähtäväksi.
Kun Jeesus vertaa itseään Daavidiin ja omia opetuslapsiaan Daavidia seuranneisiin sotilaisiin, hän tahtoo sanoa: tässä on nyt enemmän kuin Daavid. Jeesus ei vetoa yleiseen periaatteeseen, että hädässä saa lakiakin venyttää, vaan että koska Daavid sai viedä omansa sapattina syömään heille kuulumattomia leipiä, niin hän, joka on Daavidiakin suurempi, saa niin tehdä. Sillä, kuten Jeesus lausuu, viime kädessä sapatti on olemassa ihmistä varteneikä Jumalaa varten. Samalla Jeesus avaa Jumalan omaisuuskansan ovet laajemmalle: enää sen tuntomerkkinä ei ole tarkka sapatin pitäminen, vaan hänen seuraamisensa ja kiitollisuus Jumalan lahjojen vapaasta vastaanottamisesta.
Viikoittainen lepopäivä on Jumalan asettama ihmisen suojelemiseksi. Ihminen ei saa näännyttää itseään työllä ja elatuksen hankkimisella, vaan hänen täytyy ihan itsensä ja läheistensä vuoksi säännöllisesti levätä. Sapatti on ihmistä varten. Sapatin pitäminen ei voi olla uskonnollinen kahle, joka estää ihmiseltä hänen hyvinvointinsa. Päinvastoin, sen tarkoitus onvapauttaa ihminen uskonnollisista kahleista palvelemaan Jumalaa ja tulemaan hänen luomistyönsä tarkoittamalla tavalla elämässään turvatuksi ja tyydytetyksi.
Jeesus ei julista ihmiskeskeisen itsekkyyden ilosanomaa, sellaista, jossa jokainen saisi itse valita, mikä on oikein ja mitä lakia kannattaisi noudattaa ja mihin asti. Jeesus ei venytä vaan vapauttaa. Jeesus osoittaa, että sapatti on ymmärretty väärin, kun se tulkitaan Jumalalle palvelusten tekemisenä eikä Jumalan lahjana ihmiselle. Jumala tahtoo ihmisen hyvää, hänen ajallista rauhaansa sekä iankaikkista pelastustaan ja on siksi antanut lepopäivän sekä sitä koskevan käskynsä.
Viime päivinä on Launeen seurakunnassa toimitettu piispantarkastusta. Monissa tapaamisissa tämän kaupunginosan eri toimijoiden luona on käynyt ilmi, että seurakuntaan luotetaan ja sen tehtävää arvostetaan. Kirkon nähdään toimivan kaupungin ja sen asukkaiden parhaaksi juuri siten, että se noudattaa omaa hengellistä kutsumustaan. Sen tehtävänä on julistaa evankeliumia Kristuksesta, sillä sitä eivät mitkään muut inhimilliset yhteisöt tehtäväkseen ota. Juuri Kristuksen seurakunta on sen saanut tehtäväkseen. Sillä tavoin se auttaa ihmisiä Jumalan yhteyteen ja hyvään lähimmäisyyteen. Evankeliumi päästää uskonnollisista kahleista ja vapauttaa ihmisen elämään hengellisellä voimalla iloiten ja toteuttamaan elämässään hyvää, totta ja oikeaa.
Seurakunnan työntekijöiden ja luottamushenkilöiden kanssa keskusteltaessa on myös käynyt ilmi, että Launeella ymmärretään hyvin jumalanpalveluksen olevan hengellisen elämän keskus. Se ei ole sapatin pitämisen ankara käsky, vaan ihmiselle annettu lahja. Jumalanpalvelukseen osallistuminen on kristityn elämäntapa. Tänne kirkkoon tulemalla ihminen saa kuulla Jumalalta vapauttavan sanan: sinä olet rakastettu, sinä olet tärkeä. Sinä olet Jumalan Pojan kalliisti lunastama. Sinä saat elää hänen omanaan, rukoilla ja kiittää häntä, tuoda huolesi hänelle sekä aterioida hänen pöydässään pyhässä ehtoollisessa.
Täällä myös tunnustaudumme yhdeksi seurakunnaksi, Jumalan kansaksi. Nouskaamme nyt ja yhtykäämme uskontunnustukseen.