Vanhusten viikko lähenee päätöstään. Viikolla on ollut tilaisuuksia, joissa eri-ikäiset ovat saaneet olla yhdessä. Ennen vanhaan useampi sukupolvi asui saman katon alla ja teki yhdessä talon töitä – mitä kukin osasi ja jaksoi. Nykyajan kaupunkiasuminen on vienyt sukupolvet etäälle toisistaan,. Toisaalta yhteydenpito on helpottunut puhelimien, tietokoneverkon ym. välineiden myötä. Vai onko?
Eri tahot järjestävät vanhuksille harrastuksia ja nuorille nuorisokulttuuria. Tässä on varmaan paljon hyvää ja oikeaa. Mutta on varmasti tarkoitettu, että eri-ikäiset eläisivät, harrastaisivat ja tekisivät työtä myös yhdessä ja oppisivat toisiltaan. Näin saadaan myös siirrettyä arvokasta tietoa, taitoa ja elämänkokemusta nousevalle polvelle – eikä vähiten uskonperintöä! Näin vanhakin voi nuortua – ainakin sisäisesti. Ikä ei lopultakaan saa olla ihmisiä erotteleva tekijä.
Päivän evankeliumissa vanha ja uusi näyttävät riitelevän. Tässä ei kuitenkaan tarkoiteta, että eri-ikäiset eivät voisi elää rauhassa keskenään, samassa tilassa. Mutta on vastakohtaisia todellisuuksia, jotka eivät kerta kaikkiaan voi menestyä yhtä aikaa samassa tilassa. Toisen voitto on aina toisen tappio. Tällaisia toisensa poissulkevia vastakohtia ovat pimeys ja valo, paha ja hyvä, kylmä ja lämmin, kova ja pehmeä, hajuvesi ja lihapullat … vastakohtapareja löytynee lukuisia.
Mitä tarkoittaa päivän evankeliumissa se, että ”uusi” ja ”vanha” eivät sovi yhteen? Entisaikaan vaatekappaleiden parsiminen kuului kotitalouksien välttämättömiin askareisiin. Vaatteet olivat useimmiten kotitekoisia, kalliita ostaa tai vaikeasti saatavia. Siksi ne käytettiin tarkkaan, niitä paikattiin ja parsittiin. Toki ymmärrämme, että paikan on oltava ominaisuuksiltaan riittävän lähellä paikattavaa vaatekappaletta. Mikäli paikka kutistuu käytössä, mutta vaate ei, ompeleet ratkeavat, ja myös vaatekappale saattaa repeillä ompeleiden kohdalta. Vanha vaate on siis paikattava vanhalla kankaalla. Mutta aikaa myöten vanha vaate kuluu käyttökelvottomaksi, on heitettävä pois ja hankittava kokonaan uusi.
Myös työelämässä on joskus ”paikattava” toisten tekemisiä. Miten tämä mahtaa onnistua, jos työ on alun perin tehty kokonaisuudessaan hutiloiden?
Mistä nämä vertaukset puhuvat meille kristittyinä, meidän uskollemme? Apostoli Paavalin opetuksissa vilahtavat usein käsitteet vanha ja uusi ihminen. Tässä ei tarkoiteta ikää, vaan kenen tahansa kristityn kahta minää. ”Vanha” on tuo ”Vanha Aatami” tai ”Vanha Eeva”, ”minä ite” – ihminen sellaisena kuin syntyy tähän maailmaan, perisynnin turmelemana, Jumalan edessä kokonaan syntisenä. ”Uusi” on puolestaan niin sanottu uudestisyntynyt ihminen, Kristus minussa – ja Kristushan tekee vain hyvää.
Nämä kaksi eivät voi elää rinnakkain, sovussa keskenään, sopien hallinta-alueista ihmisen elämässä. Epäuskoisella on vain tuo ”vanha” minä eikä uutta ollenkaan. Uskovalla on molemmat, ”vanha” ja ”uusi”, mutta Kristus on Herra, ja syntistä minää kuoletetaan jatkuvasti. Niin kauan kuin on uskoa, ei Jumala lue syntejämme tuomion aiheeksi. Tätä onnellista asiantilaa apostoli luonnehtii: ”Enää en elä minä, vaan Kristus elää minussa. Sen elämän, jota tässä ruumiissani vielä elän, elän uskoen Jumalan Poikaan, joka rakasti minua ja antoi henkensä puolestani” [Gal. 2:20]. Taivaassa sitten ei enää ole muuta kuin tuo ”uusi”, kirkkaassa ruumiissa, jossa ei ole syntiä eikä muutakaan vajavuutta. Raamatussa kuvataan näitä kahta, vanhaa ja uutta sekä taivaskelpoisuutta vaatteilla: syntipuku, sitten uskon myötä armovaate, joka yllä päästään taivaan juhlaan sekä rakkauden vaate, Kristus päälle puettuna.
Jumala tahtoo paljastaa meille mitä olemme rikkoneet: on kuin alastomuutemme vilahtelisi hänen edessään syntiryysyjen rei’istä. Kukin kymmenestä käskystä osoittaa yksittäisen rikkomuksen, ja sitten syntisyytemme kokonaan. Jumalan ratkaisu ei siis ole sellainen, jossa näitä reikiä paikattaisiin – olivatpa paikat hyviä tai huonoja. Vaan Herra tahtoo kokonaan uutta. Katumuksen ja uskon myötä saamme kokonaan uuden rakkauden vaatteen, Kristuksen yllemme, ja myös armovaate pysyy yllämme.
On kuitenkin huomattava, että Vanha Aatami tai Vanha Eeva eivät kuole lopullisesti vielä täällä ajassa. Ne nostavat päätään heti kun voivat, ja synti pyrkii ottamaan uudestaan vallan. Niinpä kristittynä eläminen merkitsee joka-aikaista kutsua katumukseen ja uskoon, jonka myötä elämä uudistuu. Näin uskonpuhdistuksen merkkivuonna muistamme Lutherin opetuksen eräästä evankeliumikohdasta: ”Tehkää parannus ja uskokaa evankeliumi” tarkoittaa sitä, että kristityn elämä on oleva jokapäiväistä parannusta eli katumusta, uskoa ja elämän uudistumista. Tämä on kasteemme jokapäiväinen ulottuvuus, joka siis eletään todeksi uskon kilvoituksen myötä.
Usko lepää Jumalan lupausten varassa, johtaen todelliseen vapauteen. Tätä vapautta etsi myös Luther, ja hän myös löysi sen: ”Uskosta vanhurskas saa elää” [Room. 1:17]. Kristus vapauttaa synnin ja kuoleman vallasta. Saamme kuulla ja uskoa vapauttavan tuomion, nyt ja viimeisellä tuomiolla. Voimme palvella lähimmäisiä vapain sydämin.
Kaiken perustana on se, että Kristus vangittiin, tuomittiin ja ristiinnaulittiin, että me pääsisimme vapaaksi synneistämme, palvelemaan elävää Jumalaa. Jeesuksen ylösnousemus on tästä vakuutena sekä uuden elämän alkuna myös meille. Ja kerran mekin pääsemme vapaiksi haudan vankilasta.
Omatekoinen elämän parantelu, ”syntireikien” paikkailu johtaisi vain yhä syvenevään, uuvuttavaan orjuuteen. Tämä vapautuksen etsiminen tulee polttavaksi erityisesti silloin, kun kuolema heittää varjoaan elämäämme. Mutta Kristus voi ja tahtoo vapauttaa meidät. Siksi häntä kutsutaan Vapahtajaksi. Ristillä hän on jo lunastanut meidät vapaiksi, maksanut meistä kalliin hinnan. Kasteessa tämä lahja on jo tuotu omaksemme, että uskoen siihen tarttuisimme ja tulisimme vapautetuiksi. Vaikka kaikki muu täällä pettäisi, horjuisi ja sortuisi ja riisuttaisiin, hänen armonsa kestää: ”Älä pelkää. Minä olen lunastanut sinut. Minä olen sinut nimeltä kutsunut, sinä olet minun” [Jes. 43:1]. Jeesukseen uskoen on turvallista elää tässä levottomassa maailmassa ja kerran kuolla: ”Vaikka vuoret järkkyisivät ja kukkulat horjuisivat, minun rakkauteni sinuun ei järky eikä minun rauhanliittoni horju, sanoo Herra, sinun armahtajasi” [Jes. 54:10].