Suomalainen on sellainen, joka kysyy, kun ei vastata, vastaa kun ei kysytä, ei vastaa, kun kysytään. Ruisleipää menee pakkaus päivässä ja sauna lämpenee joka ilta. Ruotsalaiset, nuo elämän arpapelissä meitä paremmin pärjänneet HannuHanhet, elävät kuin Strömsössä Ikea-kodeissaan ja suuntaavat kesäisin laulamaan iloisesti Allsång på Skanseniin. Opettajilla on tolkuttomasti vapaa-aikaa. Hän nyt on sellainen perusinsinööri. Tässä kärjistetysti muutamia reippaasti liioittelevia yleistyksiä eli stereotypioita, jotka välillä yllättävän paljon ohjaavat toisten ihmisten määrittelyä. Satunnaisesti ne ovat hauskoja, esim. viihteessä, usein ärsyttäviä ja joskus jopa sangen haitallisia. Liian usein katsomme maailmaa ja lähimmäisiämme mustavalkoisin lasein eivätkä karkeat yleistykset auta asiaa. Toinen ihminen ei nähdä ensisijaisesti omana itsenään, vaan maansa, työnsä, perhetilanteensa tai maailmankatsomuksensa edustajana. Korona-aikana on ollut suorastaan pelottavaa, miten ihmisistä on tehty pitkälle vedettyjä tulkintoja sen pohjalta, miten he suhtautuvat koronaan ja rajoitustoimenpiteisiin.
Tämän päivän evankeliumia tutkiessammekin meillä on vaara liian kaavamaiseen tulkintaan. No ne nyt ovat yksiä fariseuksia. Fariseus tarkoittaa kielenkäytössämme usein pikkumaista ja tuomitsevaa ihmistä. Kieltämättä ensisilmäyksellä he eivät tekstissä erotu edukseen. Mietitäänpä tilannetta. Jeesus ja opetuslapset kulkevat viljapellon laitaa ja opetuslasten tulee nälkä. Kun he ravitsevat itseään tähkäpäillä, fariseukset vaikuttavat pelmahtavan kuin tyhjästä paikalle kuin pahimmat kerrostalokyttääjät – ah, taisin sortua stereotyyppiseen kielikuvaan, tiukassa ne meissä ovat. Joka tapauksessa syntyy vastakkainasettelu, kun fariseukset penäävät Jeesusta vastuuseen opetuslasten teosta. Tutkitaanpa hieman, miksi he kritisoivat opetuslasten toimintaa. Asia ei ole ihan yksiselitteinen.ei
Sapatti eli lauantaille sijoittuva lepopäivä juontui ja edelleen juontuu juutalaisuudessa Vanhassa testamentissa kuvattuun maailman luomiseen ja Jumalan lepäämiseen seitsemäntenä päivänä, kun Hän katseli luomaansa maailmaa ja totesi kaiken olevan hyvää. Sapattilepo kiteytyy Vanhassa testamentissa 3n käskyn selitykseen. Jumala sanoo: seitsemäs päivä on Herran, sinun Jumalasi, sapatti. Silloin et saa tehdä mitään työtä, et sinä eikä sinun poikasi eikä tyttäresi, orjasi eikä orjattaresi, härkäsi, aasisi eikä mikään muu juhtasi eikä yksikään muukalainen, joka asuu kaupungissasi. Näin sinun orjasi ja orjattaresi saavat levätä kuten sinä itsekin. Tämän päivän juutalaisuudessa moni maallistunutkin juutalainen kokee sapatinvieton tärkeänä osana identiteettiään, sillä Sapatti on juutalaisille aika osoittaa kiitollisuutta omasta elämästään ja yhteisöstään sekä tilaisuus henkiselle kasvulle. Sapatti on ennen kaikkea lepopäivä. Rentoutumisen lisäksi sapatissa on kyse myös tietoisuudesta Jumalan luomistyöstä, juutalaisesta identiteetistä, nautinnosta ja henkisyydestä. Siis lähtökohdiltaan hyvä ja kaunis asia, josta meillä 24-7 yhteiskunnassa olisi varmasti ammennettavaa.
Mitä väärää opetuslapset siis tekivät. Juutalaisuudessa ei ole koskaan ollut yhtä kiistatonta linjaa, mitkä kaikki asiat ovat kiellettyjä ja mitkä sallittuja sapattina, mutta yleisesti työnteko ja tarpeeton matkustaminen. Yleensä säännöissä ovat vallinneet inhimillisyyden sanelemat poikkeukset, hengen pelastamista ei ole kielletty, kuten myös oman hengen varjeleminen. Opetuslapset eivät napostelleet huvikseen vaan söivät nälkäänsä, mutta ehkä fariseukset tulkitsivat toiminnan sadonkorjuuna, joka oli kielletty. He eivät siis nähneet kokonaiskuvaa, niin sanotusti metsää puilta, vaan ehkä he tarkastelivat Jeesuksen ja kumppanien toimintaa valmiiksi negatiivisten silmälasien läpi. Jos valmiiksi odottaa näkevänsä toisen toimivan väärin, yleensä sen lopulta näkee. Tässä tapauksessa syntyi myrsky vesilasissa, turha kiista, niin kuin aivan liian usein käy meidän ihmisten kesken, kun puhumme Jumalan jostakin meille antamasta hyvästä.
Minusta meidän ei ole kuitenkaan syytä jäädä tarkastelemaan fariseusten asenteita moittien, sillä ainakin minä näen tekstissä myös yhden kristinuskon historian murheellisista välirikoista. Raamatussa on aina kaksi puolta, Jumalasta lähtöisin oleva ja meistä ihmisistä. Aina näitä ei ole helppo erottaa, mutta uskaltaisin tehdä ehdotuksen. Tämän päivän evankeliumin jumalainen puoli muistuttaa meitä siitä, että Jumala ajattelee meidän parastamme muistuttaessaan sitä, että me tarvitsemme lepoa, juhlan erottamista arjesta, yhteisöllisyyttä ja hengellisyyden vaalimista. Tekstin inhimillinen puoli kuvastaa varhaisen seurakunnan tarvetta tehdä pesäeroa juutalaisuuteen. Raamatussa farisealaiset ovat usein Jeesuksen kiistakumppaneita, mutta käytännössä tuon ajan farisealainen maallikkohurskausliike oli huomattavasti lähempänä Jeesuksen opetuksia kuin muut tuon ajan uskonnolliset suuntaukset juutalaisuudessa. Toisin kuin ylemmän papiston saddukealaiset, he uskoivat kuoleman jälkeiseen elämään ja toisin kuin essealaiset, he eivät kannattaneet eristäytymistä muusta yhteiskunnasta. Vaikka he tulkitsivat juutalaista lakia tiukasti, liikkeeseen kuului väkeä kaikista yhteiskuntaluokista ja he olivat kansan keskuudessa huomattavasti suositumpia kuin yläluokkaiset saddukeukset. Kun Jerusalemin temppeli tuhoutui väkivaltaisesti 70-luvulla, maailmalle hajaantunut rabbiininen juutalaisuus kehittyi ja kansan uskonnollinen identiteetti säilyi pitkälti farisealaisen perinteen pohjalta. En pohdi pidempään juutalaisuuden ja kristinuskon erkaantumisen syitä, mutta varmasti olemme valmiita syvällisemmällekin tulkinnalle kuin pelkkä että juutalaiset torjuivat Jeesuksen. Ehkä kristityt ovat valmiita myöntämään, että vikaa oli ja on niin sysissä kuin sepissäkin.
Miksi me ihmiset annamme niin paljon valtaa pelolle? En tarkoita tervettä varovaisuutta ja harkintaa, vaan sellaista pelkoa, joka saa meidät käpertymään itseemme, rakentamaan suojaksemme erilaisia rooleja tai suhtautumaan lähtökohtaisen torjuvasti niihin, jotka ajattelevat, tekevät ja uskovat eri lailla kuin me. Liian usein kristityt eivät erotu edukseen tässä asiassa. Meidät kristityt on kutsuttu vapauteen, mutta käperrymme itseemme ja annamme pelolle vallan. Meidät on kutsuttu julistamaan vapautusta, mutta julistammekin tuomioita. Ihmisen on vaikea rakastaa, jos pelkää. Pelko taas johtaa helposti vihaan. Jeesus haluaa kutsua meidät paljon syvempään vapauteen kuin pelkkään vapauteen perinnäissäännöistä. Ensimmäisen Johanneksen kirjeen laatija kiteyttää hyvin: ”Pelkoa ei rakkaudessa ole, vaan täydellinen rakkaus karkottaa pelon. Pelossahan on jo rangaistusta; se, joka pelkää, ei ole tullut täydelliseksi rakkaudessa. Me rakastamme, koska Jumala on ensin rakastanut meitä.”
Joskus kun miettii, millaisena sääntöelämänä kristillinen usko monen silmissä näyttäytyy, tulee mieleen se vanha totuus, että lapset alkavat aikomuksistaan huolimatta iän myötä muistuttaa vanhempiaan. Kristillinen usko on suoraa, vuosituhantista jatkumoa Pietarin, Daavidin ja Abrahamin uskolle. Jeesus kasvoi juutalaisessa perinteessä ja halusi herätellä valittua kansaa, että moni Jumalan heille antama hyvä asia oli taantunut sääntöjen ja kieltojen turvalinnakkeeksi, joka uhkasi irrottautua todellisesta elämästä. Tänä päivänä kristinuskolla olisi potentiaalia olla nykypäivän Suomessa ja Länsimaissa vielä paljon enemmän kuin on. Ei reaktiivinen vaan proaktiivinen liike, rakkauden liike, vapauden liike, jolloin useampi kokisi olonsa kotoisaksi kristinuskossa. Mainitsin jo, että me ihmiset vetäydymme helposti erilaisiin rooleihin ja piilottelemme todellista minäämme muiden tuomion pelossa. Mitä jos kristillinen seurakunta olisi aidosti paikka, jossa naamiot voi turvallisesti pudottaa. Kristuksen kirkko on kutsuttu rakastamaan ja julistamaan vapautusta. Johanneksen sanoin: Jokainen, joka rakastaa, on syntynyt Jumalasta ja tuntee Jumalan. Vapautuksen voi tuoda Jumalan rakkauden syvempi tunteminen. Tunnista Jumalan rakkaus omassa elämässäsi, tunnista se muissa, tunnista se tässä hyvässä luomakunnassa, jonka Jumala on meille antanut.
Nousemme tunnustamaan yhteisen kristillisen uskomme.